keskiviikko 28. joulukuuta 2011

Mitä tuo joulu tullessaan - osa II: Kynttilöitä ja kylmyyttä

Tapani valkeni lasten itselleen järjestämään elokuvatapahtumaan,
jossa katsottiin Niko lentäjä poika.
Aikuisia pyydettiin pysyttelemään poissa.
Jossain vaiheessa hipsuttelin keittiöön teetä keittämään.
Elokuva katsotiin.
Ulkona tuuli taivutti puita.

Elokuva päättyi.
Aurinko oli aloittamassa nousuaan.

Silloin sähköt katkesivat.

Aluksi se tuntui seikkailulta. Luettelin pienimmälle, mikä kaikki toimii sähköllä. Mietin entisajan elämää, sähkötöntä tai vähäsähköistä maailmaa. Hymistelin tyytyväisenä kynttilävarastojeni äärellä ja levittelin oleskelutilat täyteen valotuikkuja.
Aurinkokin alkoi valaista huoneita ohuiden pilvien lävitse.
Leikit jatkuivat. Me aikuiset katselimme sitkeitä kuusia, jotka kallistuivat kymmeniä asteita, mutta pysyivät silti pystyssä.

En ole koskaan ollut muutamaa tuntia pideämmän sähkökatkon alueella,
joten oletin valojen palaavan minä hetkenä hyvänsä.
Iltapäivällä aloin tulla vähän levottomaksi. Huoneiston lämpötila oli alkanut laskea.
Siirtelin osan ruuista jääkaapista parvekkeelle. Aloin huolestua pakasteista.
Sähkö vei nettiyhteyden (verkon) ja television.
Radion pattereita en saanut toimimaan.

Illalla istuimme pöydän ääressä kynttilöiden ympärillä kuka mitäkin puuhastellen.
Minä soitin vähän ja lauloin. Kaivoimme esille taskulamppuja. Mietimme nukkumisjärjestelyjä (kaikki samaan huoneeseen).

Illalla lapset kävivät ihmettelemässä tähtitaivasta, joka näkyi kirkkaana tummia puita vasten, kun missään lähitienoollakaan ei ollut yhtään valoa näkyvissä. Mistään ei kajastanut katuvaloja, kaupungin valoja, ei mitään.
Kun katsoin tähtiä, odotin, että pimeyteen kuuluisi myös hiljaisuus -
mutta ei, emmehän me olleet siirtyneet minnekään täältä liikkeen ja liikenteen keskeltä.

Kun kynttilä illan päätteeksi sammutettiin,
taloon laskeutunut pimeys oli pimeämpi kuin mikään aikaisemmin kokemani.
Pelkän näön varassa ei ollut mitään tapaa tietää, ovatko silmät auki vai kiinni. Oli vain mustuus, jossa mikään ei erottunut - ei pientä sähkölaiteen tuomaa tuiketta, ei kaukaa kajastavia katuvaloja, ei edes kuuta.

Toisena päivänä lämpötila oli herätessä 16,5 astetta,
ongelmien valtakunnallinen laajuus alkoi selvitä meille ja kuulimme ennusteet siitä, että selvittelyt voivat kestää vuorokausia. Kaikenlainen maalaisromantiikka oli jo karissut tilanteen ympäriltä. Elämämme maailmassa, jossa mikään ei toimi ilman sähköä. Miksi taloyhtiön öljylämmitys ei toimi ilman sähköä? Aloin kaivata taloa, jossa olisi takka, puuhella ja pönttöuunit joka huoneessa. Anna minulle maakellari. Vettä ei tullut.

Pakenimme kaupungin valoihin ja lämpimän ruuan ääreen.
Aloimme tehdä varasuunnitelmia.
Päätimme paeta yöksi muualle,
jos sähköt eivät palaisi.

Iltapäivällä katsoin ulos ikkunasta -
ja näin valoa.
Osa seutukunnan sähköistä oli saatu korjattua.
Asuimme pimeän ja valoisan rajalla: viereisessä taloyhtiössä oli jo sähköt,
mutta me olimme pimeässä ja kylmässä.
Odotimme valoa,
mutta kun sitä ei kuulunut, päätimme lähteä pois
(pääsimme tuttavan tyhjillään olevaan asuntoon).

Tänään aamulla sain viestin, että sähköt olivat palanneet yön aikana.
Ajattelin kiitollisena niitä ihmisiä, jotka olivat tehneet yölläkin työtä meidän eteemme,
mietin heidän perheitään, heidän jouluaan.
Tulin kotiin,
siivosin jääkaapin. Tarkastin pakastimet, säilytin osan ruuasta, heitin paljon pois.

Nyt asetumme taas aloillemme,
teemme sitä, mitä olimme aikoneet.
Mies menee huomenna töihin ja kohta matkalle.
Meillä muilla on välipäiviä, kotipäiviä, vuoden viimeisiä päiviä. 






sunnuntai 25. joulukuuta 2011

Mitä tuo joulu tullessaan?

"Tää on ehkä paras joulu, mitä meillä on ollut..." totesi neljävuotias Paju äsken yläkerrassa.

Minulle on ensin joulu
ja sitten loma.

Ja tämä päivä on jo ollut sitä lomaa: kaksi elokuvaa lasten kanssa ja päivä, jolloin puuhalistalla ei ole ollut yhtään mitään.
Jouluaatto oli tunnelmallinen, mutta kuitenkin vielä tekemisten ja vastuun täyttämä.
Jouluaaton aattona tuli itku: yksi ei yhtäkkiä jaksanut koko joulua;  toinen oli puuhastellut jo paljon ja uhkasi väsyä ennen aikojaan, toivoi ymmärrystä (sai).

Kiitos kaikille ihanista sanoistanne & jouluntoivotuksista edelliseen postauksen kommenteissa.
Olette minulle tärkeitä,
te joiden elämää saan jakaa ja jotka jaatte arkeani ja ajatuksiani täällä Kuusen oksilla.

Minulle parasta joulussa on ollut
- Rajattoman joulukonsertti
- arjessa ollessa hetki, jonka vietin joulukranssia ja hämärtyvää lumimaisemaa katsellen
- jouluaattona lasten ilo tontun yllätyksistä, joululahjoista ja lempiherkuista
- joulupäivänä tunne siitä, ettei ole yhtään mitään, mitä pitäisi tehdä


tiistai 20. joulukuuta 2011

Joulu rakentuu kotiin

Työtoveri kysyy, onko meillä jo tehty joulu kotiin,
entä onko minulla stressiä joulusta. 
En oikein osaa vastata.
Hänellä on vielä niin paljon tekemättä. 
Minä en tee niitä, mutta kyllä meillekin tulee joulu. 

En ole kiireisen stressaantunut,
mutta koen hartioillani joulunrakentajan paineen.
Lahjat ovat kunnossa,
ruokia ei voi ihan vielä tehdä. 
Siivota voi aina, joten tuskin se jouluksi valmistuu. 

En ole kiireisen stressaantunut,
mutta vähän riittämättömän stressaantunut:
tuleeko lapsille nyt varmasti tarpeeksi hyvä joulu? 
(Minusta se on kiinni, 
kun noihin tonttuihin ei ole oikein luottamista.)

Yritän päästää irti ulkoapäin tulevista paineista
ja asettua luottamaan. 
Kai joulun, niinkuin nyt vaikka tekstin, voi piirtää
koukeroisemmin tai suoremmin viivoin, 
kukin omalla käsialallaan. 

Onneksi olemme kotona, ihan vaan näin,
kun meille riittää tämä, aika tavallinen, 
aika yksinkertainen tapamme tuoda lämpö 
pimeyden keskelle. 

Ajattelin, että jos jouluna juteltaisiin. 
Se olisi hyvä meille. 



 



maanantai 19. joulukuuta 2011

Huomisesta alkaen rauhoittuvaa

Tänään sain arvioinnit arvioitua,
ne rästitkin, nekin, joita ei olisi aivan pakko.
Illalla Timotei haluaa puhua joulusta,
Paju kysyy, miksi ei voisi jo olla joulu.


Tämäkin on hyvä päivä, minä sanon.

Huomenna herään aikaisin,
puhun päällimmäiset, odotan.
Illalla sulkeudumme tyttären kanssa mielimusiikkiin.
Päivät ovat harpponeet tähän,
jouluun niin vähän päiviä,
rakastan odottaa, mutta kohta saa juhlakin tulla.

Ja joulun jälkeen, vähitellen, kaikki valostuu.


keskiviikko 14. joulukuuta 2011

Päiväkodin jälkeen ajelulla

Tänään ajoimme lasten kanssa pienen reitin jouluvaloja katsomassa.
Pieni juttu ja silti, jotenkin yllätti, että sellainen tuli mieleen
ja että se oli niin kiva.
Ihan tavallisetkin valot ihmisten pihoissa olivat meidän mielestä ihania.

Tämä jatkaa sarjaa se, mikä on, on myös minulle (kts alla Lyhdyt).

tiistai 13. joulukuuta 2011

Joulumieli työn lomassa

Aamusta asti tein töitä, opetin, korjasin kokeita, opetin taas, muutin pisteitä arvosanoiksi. Kummasti jossakin välissä ehdin miettiä joulua, vielä joulua, sen tulemista, sen tekemistä, muistoja ja ihmeitä lasten mielissä.

Mistä joulu tulee, jos ei lahjoista? Mistä muusta joulu tulee?
Minulle se tulee joulun tuoksuista ja mauista - mutta miten lapsi, joka ei taida pitää yhdestäkään jouluruuasta (paitsi marmelaadista), maistaa joulun?
Voisinko minä, vaikka en oikein olekaan kotihengetär, miettiä meille jotain joulun tapoja, jotka voisivat olla elämyksellisiä ja tärkeitä, niin että muullakin kuin lahjoilla olisi merkitystä?
Mitä ne voisivat olla? Mitä osaisin? Mistä itse nauttisin? Mistä lapseni pitäisivät?

Pienissä väleissä mietin tätä. Päätän ostaa lisää kynttilöitä (ostin juuri, mutta lahjoitan niitä pois), päätän tehdä kaikille suuret sydänpiparit ja yllättää lapset lomanalkamispäivänä joulutunnelmalla. 
Istun kirjapinojen takana, kaavailen huomisia tunteja, kaavailen ylihuomisia tunteja ja kyselen itseltäni, voisiko joulusisustukseen kuulua köllimispatja olohuoneessa, ostaisinko pienimmälle makaronimiehelle sittenkin jotain vänkää pastaa jouluaterille (ja jättäisin traditioon kasvattamisen myöhemmäksi)...

Käyn silittämässä nukahtavien päätä, sanomassa hyvää yötä monennetta kertaa. Mistä joulu tulee, supisen. Odotan ja kutsun, kuuntelen, yritän nuuhkia joko havut tuoksuisivat, yritän erottaa, mikä piirtyy minuun... Voisiko joulun ajatella uusiksi? Riisua ja rakentaa jälleen... poimia yhtymäkohdat, liittyä perinteeseen joustavasti ja luontevasti, jättää turhan, ottaa omimman, merkitsevimmän. Onko nyt jo tarpeeksi matkaa? Oma joulu, meidän joulu, meidän perheen mukava joulu...

Itse rakastan joulun odotusta. Ehtisinpä vain odottaa rauhassa!
Avaan kansion. Sen sylissä lepää seuraava koepino.





maanantai 12. joulukuuta 2011

Jouluöitä ja ihmeitä


Tontun taskuun jätettiin joulupukille vietävät kirjeet. 
Olisittepa nähneet nuorten miesten ilmeet, 
kun he aamulla huomasivat
tontun ottaneen kirjeet!

Tonttu toimii joulukalenterina. 
Pienimmän mielestä tonttu on älyttömän viisas, 
koska se tietää, mistä jutuista hän tykkää. 

Marikki laskee montako yötä jouluun, miettii 
ja monenako niistä hän mahtaa herätä keskellä yötä
hipsimään yläkerrassa,
kun illalla on yksi asia unohtunut... 

sunnuntai 11. joulukuuta 2011

Tavarasaldo

I
Järjestin poikien huonetta.
Täytin neljä muovikassillista. 
Kaksi matkasi roskiin: roskia, askarteluja (sniif!), rikki menneitä tavaroita (mur!).
Yksi säkki meni varastoon. Siinä oli ihania leluja, joista pojat ovat jo kasvaneet ohi, mutta joista en raaskinut luopua kokonaan. 
Toinen säkki on melkein samansisältöinen, mutta jatkaa matkaansa uusiin osoitteisiin ja uusille lapsille. 
Toivon, että vihreän krokotiilin vastakappale vielä löytyy... 

Luulisi, että huone olisi nyt siisti. 
No, hyllyt ovat jokseenkin järjestyksessä, mutta autolaatikkojen, legolaatikkojen ja pöytäpintojen kanssa tarvittaisiin vielä vähän säätämistä...  

II
Eilen illalla paketoin joululahjoja. 
Laskelmieni mukaan ulosmenneitä on enemmän kuin sisääntulevia. :-). 

III 
Toimintatuokio herätti kysymyksiä: 
Miksi tavaraa on niin paljon? (ikuisuuskysymys)
Heitänkö pois vain voidakseni hankkia uutta?
Miksi monet hienot pelit ja vehkeet tehdään sellaisiksi, että ne ovat hetkessä toimintakelvottomia? 
Jos jouluna on vähemmän lahjoja, miten käy lasten odotusten ja lapsuuden joulujen taianomaisen tunnelman?
Voiko joululahjaksi antaa kierrätysleluja? 

torstai 8. joulukuuta 2011

Lyhdyt

Ajan joka päivä pienen pihatien ohi.
Kun ilta alkaa hämärtyä, töistä paluun aikoihin tien molemmin puolin on lyhtyihin sytytetty kynttilät.
Taloon on tieltä matkaa, tuskin kynttilät näkyvät sisälle.

Eilen katsoin talon valaistuja ikkuinoita ja mietin kynttilän sytyttäjää.
Odottaako hän tulijaa ja käy viemässä valon hyvissä ajoin?
Kuka on tulossa - puoliso tai rakastettu, tytär koulusta, poika peliharjoituksistaan?
Vai ovatko kynttilät ystävän varalta - jos joku sattuisi poikkeamaan?
Entä voisiko joku vaivautua viemään kaksi kynttilää tien varteen vain omaksi ilokseen?

Kuvittelen, että eteisen hyllyllä on kasa kynttilöitä, etukäteen ostettuja,
valon varasto kantamaan pimeyden yli.

Tänäänkin kynttilät paloivat lyhtyissään tien molemmin puolin.
Minä näin ne ja kysyin,
näin ja vastasin:
Ne ovat minua varten,
minuakin varten. 

Nyt minä ymmärrän. Aina ei tarvita ketään erityistä. Tarvitaan vain joku.

Kiitos,
kiitos kynttilöistä,
valosta pimeän matkan varrella.

torstai 1. joulukuuta 2011

Mieliasioita

Marikka haastoi miettimään lempiasioita synkeän ja ankean vastapainoksi.

Minun lempiasioitani ovat:

Mökkijärven ranta. Ei vaadi selitystä :-)

Neulasinen metsäpolku, muukin luonnossa kulkeminen, jota teen liian vähän. Kuljen asfaltilla ja silläkin enemmän neljän pyörän päällä.

Lasten silmiin katsominen. Tätä teen liian vähän, koska olen kiireinen ja unohdan.

Kirjat (jotka ovat pitkiä kirjeitä muilta ja osoittavat, että en ole yksin). Kirjojen ajatteleminen. Joskus enemmän kirjojen läsnäolo, kuin itse lukeminen. Lukeminen voi olla joskus raskaampaa. Joskus on vain tärkeää, että joku kirja on olemassa lähellä. Niin kuin vaikka Stephen Brookfieldin kirjat opettamisesta,  Ann Voskampin kirja kiitollisuudesta, Katjan Odelma... Tai ne ensimmäiset merkitykselliset, jotka ostin, vaikka olin varaton opiskelija ja tilasin ulkomailta, vaikka silloin ei vielä ollut Amazonia...

Kuvat; esimerkiksi huippuhienot tietokoneen taustakuvat (esim jotkut Kuvvan sivuilta poimitut), muukin kuvista väkertäminen, vaikka diaesityksen viimeistely, kollaasit kirjankansiin nuorempana...  Tämä on valikoivaa: en kuitenkaan ota itse perhekuvia kummempaa, enkä saa perheen valokuvia järjestykseen.

Sanat, hapuileminen. Kai tämäkin on pakko laittaa, kaikesta huolimatta, vaikka suhde on ristiriitainen.

Hauskat tietokonepelit, aina kukin sen aikansa, jonka niitä kestää. Viime vuosina näitä ovat olleet Farmville (jota kesti monta kuukautta), Bloons tower defence (jota kestää sen, mitä tasoista läpi pääseminen vie), nyt Angry Birds (jota kesti kaksi viikkoa ennen ensimmäistä laantumisen merkkiä).

Tykkään tanssiluoviksesta (virallisesti kurssin nimi taisi olla meditatiivinen tanssi).

Tykkään ajatusten jakamisesta, hyvästä keskustelusta, tosien puhumisesta. Mutta en ole hyvä keskustelija.

Tykkään olla yksin, omien ajatusteni seurassa. Tämä siksi, että se on harvinaista.


(En saa listalle mitään leipomista, askartelemista tai puutarhanhoitoa. 
Joskus tuntuu, että olen äidiksi vähän vääränlainen. Minusta ei ole oikein iloa näissä, mitä olisi kiva tehdä lasten kanssa. Naapurin äiti kuulemma tekee aina kaikkea kivaa ...) 

keskiviikko 30. marraskuuta 2011

Perhe, josta tulin, tulee minuun

Äiti ja isä olivat meillä yhdessä vähän yli pari vuorokautta.
Isä on hyväntahtoinen ja hyvä, mutta hänen läsnäolonsa värittää kaiken hänen sävyillään.

Painoin oven kiinni heidän jälkeensä
ja huokasin
surusta, huolesta, yksinäisyydestä, helpotuksesta...
Olen heille kiitollinen ja silti koen heidän painonsa
ja menetykset,
niiden painoa en uskalla kokea kuin harvoin,
kun ne pakottavat itsensä esiin muiden surujen alta.

Miten voi surra äitiä,
jonka on menettänyt, mutta joka kuitenkin on*?
Muistanko edes enää kunnolla, millainen äiti minulla oli?
Toisaalta, olisiko hyvä olla muistamatta, miten asiat voisivat vielä olla?

Isäni on kiinnostunut tietokoneestani
ja auttaa kaikessa, mihin näkee tilaisuuden,
mutta kun hän ei edelleenkään näe minua, 
jään hänen kaikesta hyväntahtoisuudestaan huolimatta jotenkin yksin,
vaikka aikuisena ymmärrän olla surematta sitä liikaa,
ymmärrän rajallisuutta paremmin,
ymmärrän, että hyvä on hyvää, siltikin.

Siis olen kiitollinen ja samalla yksin.

Siskoni on saanut pysyvän työkyvyttömyyseläkkeen.
Soittaa siitä minulle, vaikkei yleensä juuri puhu minulle asioistaan.
On helpottunut,
kai minäkin.
Aikoo olla joulun yksin, kuten ennenkin.
Sanoo, ettei osteta joululahjoja.

Laitoin silti karkkipussin kauniiseen rasiaan.

Yritän painaa oven kiinni
ja jatkaa tätä omaa elämääni.
Huokaan heidän peräänsä.
Kasvoin heidän kanssaan
ja nyt suren heitä jokaista,
suren etäisyyksiä ja tottumattomuuksia,
vastakohtaisuuksia joita ei osata mitenkään kohdata
(on helpompi olla näkemättä, olla toisessa huoneessa).

Minun lapsuudenperheeni. Kuka olisi uskonut?
Ilman äitiä, mikään ei pysy samana.
Ja ilman häntä alan unohtaa, alan unohtaa, mistä olen tullut, alan nähdä itseni isäni kautta, enkä tiedä enää, mitä uskoisin.
Haluaisin paremman peilin, kaukoputken menneeseen, haluaisin nähdä vielä äidin minun ikäisenäni, kuulla mitä hän ajatteli ja tietää, mitä hänelle tapahtui.
Hän muistaa kyllä, mutta hän muistaa aivosumun läpi, merkitykset ja tunteet eivät piirry tarkasti.
Eikä hänkään enää pysty näkemään minua.

Yritän sulkea ovea,
mutta tuuli avaa sen. Sataa.



*Äidiltä leikattiin kasvain aivoista kolme vuotta sitten. Se vei hänestä osan.

sunnuntai 27. marraskuuta 2011

Työmietteitä

Kuuntelin kirjailijan haastattelua. Hän ei tee töitä iltaisin tai viikonloppuisin, koska sillä ei ole mitään hyviä seurauksia.

Olin joskus terveyskeskuksessa siivojana. Joka päivä samaan aikaan olin samassa kohdassa käytävää tekemässä samaa asiaa. Siivouskopin seinällä oli paperi, johon oli merkitty työvaiheet ja aikataulu. Ne toistuivat samoina päivästä toiseen.

Jos olisin siivooja, saattaisin ajatella työtä aikana, joka on todellisesta elämästäni poissa. Jos miettisin, millainenkohan tästä viikosta tulee, en ajattelisi työtä. Jokin muu erottaisi viikon edellisistä ja tulevista. Työ pysyisi samana.

Minun viikkojani työt määrittävät. Iltojani ja viikonloppujani myös, ainakin välillä.

Joskus mietin, miten lapset mahtavat ymmärtää tällaisen työn?
Minun vanhempani tulivat töistä kotiin ja silloin työt olivat ohi. Isäni ei välittänyt puhua työasioista kotona, koska hän halusi irrottautua. Äiti kertoi joskus juttuja työpaikan ihmissuhteista.
Minun lapsillani on kaksi tietointensiivistä työtä tekevää vanhempaa, joiden työt eivät jää niin helposti työpaikalle. Millaistakohan se on? Mitä he (aikanaan) ajattelevat siitä?

Kirjailija pukee asialliset vaatteet, kun lähtee ihmisten ilmoille. Useimmissa töissä kai suunnataan ihmisten ilmoille vähän väliä. Minä olen nyt saanut olla kotona muutamia himpun levollisempia päiviä. Huomenna pitäisi taas olla katseita kestävät kuteet ja vuorovaikutusvalmiutta. Tuntuu kitkaa.
Paljon työn paradoksi on se, että kun töitä on paljon ja intensiivisesti, siitymä työn ja vapaan välillä liudentuu ja töihin lähtemiseen tai töihin tarttumiseen ei synny vastaavaa kynnystä. On tavallaan helpompaa, mutta lopuksi väsyttää.

Olisi viisautta, jos elämä ei olisi yhtä kuin työelämä.

Uuden jakson alkaessa aion tulla ilman töitä koulusta kotiin. Hankin ainekset piparkakkutaloon ja teen muutenkin lasten kanssa mukavia.
Viikonloppuja en saa ehkä (vielä) kokonaan pelastettua, mutta illat ehkä kuitenkin.





torstai 24. marraskuuta 2011

Mitä kuuluu, Marikki?

Intensiivinen opetusjakso on takana.
Kaikesta työstä huolimatta olen lukenut kaksi kirjaa, joiden ajatukset ovat olleet tulleet lähelle ja muuttaneet minua. 

Minulla on asioita rästissä. Olen väsynyt ja innostunut,
ja samalla himpun kyllästynyt innostumisiini ja isosti kyllästynyt tulehduksiin ja flunssiin, joiden takia innostumisia ei saa vietyä eteenpäin. 

Äiti on täällä ja minulla on häntä liian ikävä. En melkein pysty puhumaan mitään. 

Tarvitsen tasannetta. 
Anna minulle tasanne, elämä! Näköalalla, kiitos.

Onneksi kohta saan odottaa joulua
ja kohta tulee niitäkin päiviä, jolloin pääsen vähän aiemmin koulusta kotiin. 


tiistai 15. marraskuuta 2011

Tarkkojen hommien mies

Paju pistelee lumihiutaleaskartelua päiväkodissa.
Hoitaja kehuu huolellisuutta ja keskittymistä.
"Minusta tulee isona tarkkojen hommien mies,"
sanoo Paju.

torstai 10. marraskuuta 2011

Kuumeessa

Pojat ja minä olemme olleet kuumeessa.
Tällä kertaa en ole kipuillut töistä poissaolemista kanssa.
Kuumemittari on kivunnut korkealle, joten vaihtoehtoja ei tosiaan ole ollut,
ja toisaalta nyt meneillää olevat työt ovat jo hyvässä vauhdissa,
ne kestävät pientä häiriötä.

Tämä päivä meni aivan sängypohjalla, jos välttämättömiä huoltopuuhia ei lasketa.
Köllimispäivä :-).
Huomenna ollaan vielä kotona. Onneksi olo on jo parempi.

keskiviikko 9. marraskuuta 2011

Luontosuhde

Ruokapöydässä:
- Mun lempieläin on lintu. 
- Joo, niin munki.
- Ja mun lempilintu on Angry Birds lintu. 


Et silleen meillä :-).

maanantai 7. marraskuuta 2011

Paju juhlii marraskuussa

Tänään oli pikkuisen syntymäpäivä.
Juhlissa oli muutama tarkasti valittu vieras.
Timotei pukeutui Tulihirviöksi, Paju kummitukseksi. Minttu oli flamencon tanssija.
Vieraista yksi oli kissa, toinen kiipesi syliin kuin apina.

Takana on neljä vuotta elämää kolmen lapsen kanssa.
Olen vuosipäivästä onnellinen: minulle on alkanut sopia se, että lapset ovat vähän vanhempia.
Tämä on hyvää aikaa (tämäkin).

Marraskuun seitsemäs - juhlat takana, talvikausi alkamassa.
Seuraavat synttärit tässä perheessä vietetään puolen vuoden päästä.

tiistai 1. marraskuuta 2011

yksin ei voi ajatella
on ajateltava aukealla

kun muodoton hahmo nousee tuulen mukana ilmaan
on oltava joku, joka sieppaa sen lennosta 
ja katsoo sitä avoimesti, hymyillen

aukean reunat täyttyvät läsnäolosta
ne jotka oliva ennen minua ja minun kanssani 
ovat minussa:
en voisi ajatella yksin

jos olen onnekas,
joku katsoo minua rohkaisevasti silmiin,
ideat avautuvat minussa,

mutta en se ole
vain minä


maanantai 31. lokakuuta 2011

On surullista
elää peläten asioita,
joita ei pelkäämällä voi välttää,
käsitellä, eikä kohdata.

Teen välillä niin.
Toisinaan ymmärrän päästää irti.

maanantai 24. lokakuuta 2011

Kirjoitan runoa
huoneen poikki.

Tekniikan lumoa:
näkymätön silta.

torstai 20. lokakuuta 2011

Ei se riitä

Paju ei halua jalkapalloharjoituksiin
"koska minä voisin hävitä pelissä".

Illalla kerron Pajulle, että jokainen on jossakin taitava, mutta sitten on niitä asioita, joissa ei ole niin taitava. Ja että se on ihan hyvä niin.
"Ei se riitä minulle," toteaa Paju.

Onko kysymys ohimenevästä vaiheesta
vai syvemmin temperamentista, en tiedä.
Sen tiedän, että lapset miettivät aivan samoja
suuria kysymyksiä kuin aikuisetkin,
eikä monilla aikuisillakaan ole näihin kovin
paljoa hienostuneempia ratkaisuja.


tiistai 18. lokakuuta 2011

Lapset ovat palanneet
täyttäen elämäni huumorin ja draaman aineksilla.
Tarinoita matkasta,
tarinoita teatterista,
tarinoita tästä hetkestä...
Veljekset, jotka loukkaantuvat, kun toinen ei kuuntele.
Riitaa, joka nousee yhteydenkaipuusta.
Lääkäriaikoja, lääkäripelkoa, voidetta, lääkepurtiloita.
Vitsejä,
syliä,
iltalauluja,
muruja lattialla,
ruokaa, joka ei kelpaa...
Tällaista äidinelämää saan elää ja
olen kyllä kiitollinen :-).



perjantai 14. lokakuuta 2011

Syys(loma)pyörre

Olen yksin.
Minulla ei ole erityistä syytä tulla nopeasti töistä kotiin. 
Eteinen on yhtä siisti tullessani, kuin se oli lähtiessäni.
Voin katsoa elokuvan keskeytyksettä alusta loppuun.
Kuulen jokaisen sanan.
Mitään ei tapahdu, ellen tee sitä itse.

Siirrän syrjään ajatuksia ja tavaroita.
Olen liian levoton laskeutumaan
ja kuitenkin uppoan. 
En kutsu ketään kylään.
En mene minnekään,
Viritän ääniä ja valoja, pelkään, olen tyhjä.
Varjelen pelkoa, väistän pelkoa, kierrän, käperryn.

Katson itseäni ikkunaruudusta
ja kuvittelen itselleni toisenlaisen elämän
sen, jota joskus pidin todennököisimpänä.

Ikävöin häiriöitä,
takkeja ja kenkiö eteisen lattialla,
murusia keittiön pöydän alla.

Kierros kierrokselta
vähitellen
saavutan itseäni.
Alan kuulla, vaikka on liian hiljaista.
Tulen turvatuksi, vaikka pelkään.



maanantai 10. lokakuuta 2011

Paju puhuu runoja

Syksy ja kevät
ja kesä


ja talvi

- ne on hyviä aikoja.


Talvella voi leikkiä lumessa
ja niinä muina
voi paistaa mökillä 
makkaraa. 

Jos kaipaat luovempaa liikettä...

... se onnistuu vaikkapa tulkitsemalla Pajun (3 v) voimisteluliikekarttaa.

sunnuntai 9. lokakuuta 2011

Jos jumppakärpänen kutkuttelee...






... aloita jumppahetki vaikkapa näillä Timotein ikuistamilla hyviksi havaituilla liikkeillä.
Olen ollut työn nielemä.
Vasta nyt - mikä on kai hyvä :-).
Ensi viikko ainakin jatkuu samaan tapaan.
Nytkin pitäisi jo oikeastaan tarttua johonkin...
mutta en viitsi murtaa viikonlopun rauhaa,
vaikka sitten käykin niin, että kohta on kiireempi.

sunnuntai 2. lokakuuta 2011

Arkisen sunnuntain ajatuksia

Välillä haaveilen siitä, että työ ja muu elämä olisivat selkeästi erillisiä.
Välillä nautin siitä, että niin ei ole.
Tähän sunnuntaihin on mahtunut suunnittelutyötä, päivämäärien etsimistä, ohjelman asettelemista, suuria linjoja ja pieniä valintoja. Kotona on mukava tehdä töitä. Sitä, mitä tein tänään, en haluaisi tehdä muualla.

Ensi viikko näyttää täydeltä - niin myös monet sitä seuraavat viikot.
Joskus katson vahingossa liian pitkälle. Yritän nyt katsoa taas lähelle, tähän iltaan ja huomiseen. Suunnan voi ottaa myös läheltä.
Joskus toivon, että voisin suunnitella myös niitä asioita, joihin en voi nyt itse vaikuttaa. Puntaroin mahdollisuutta, että valittamisen sijasta ottaisin vain vastaan, katsoisin mitä hyvää mihinkin voi kätkeytyä. On vain niin paljon helpompaa nähdä epäkohdat pelkästään epäkohtina. Yritän nähdä myös mahdollisuuksia.

Olen välillä vähän surumielinen. Välillä onnellinen ja tyytyväinen. Välillä vihainen ja tyytymätön.  Kirjoittuani tämän muistan, että joskus kauan sitten olin paljon vähemmän. Yritin vakuuttaa itselleni, että minulla saa olla kaikkia tunteita. Niin on. Enää en tarvitse vakuuttelua.

Tänään olen tyhjentänyt ja täyttänyt kasseja, jotka ovat täynnä eletyn elämän jälkiä ja muistoja. Kassit ovat matkalla meiltä pois. Uskon, että on hyvä jättää taakse, konkreettisestikin. Prinsessan kruunu, taikasauva, nukke ja nuken vaatteita... (Pikkuisesta prinsessaisesta on kasvanut ihana nuori tyttö, joka onneksi tanssii edelleen olohuoneessa keveästi ja huumorintajulla.)

Tällaisena olen jo pimeässä illassa
tänän ilman kynttilää, vailla sen kummempia valoja tai tunnelmia
arkisessa elämässä, joka
on hyvää rosoisena, epätäydellisenä, itkettävänä ja koskettavana.

Hyvää yötä lukijani,
toivon, että saat tänään hetken olla vaan,
se on hyvä :)

perjantai 30. syyskuuta 2011

Kuusi rönsyilee ruokaan






Törmäsin matkoillani minulle ennestään tuntemattomaan blogiin, jossa oli juuri tarvitsemani haaste: October Unprocessed 2011.

Food Rules -blogin Andrew Wilder innostaa ihmisiä syömään perusraaka-aineista valmistettua ruokaa teollisten valmisteiden sijaan. Hänellä on oma määritelmänsä prosessoimattomalle - ns. keittiötesti. Eli sellainen ruoka, jota voisi periaatteessa valmistaa samoista raaka-aineista omassa keittiössä, on prosessoimatonta, vaikka sen ostaisi valmiiksi tehtynä. En tiedä onko tämä hyvä määritelmä. (Blogin sivuilla on aika paljon hienosäätöä siitä, mikä on prosessoitua ja mikä ei. Minulle sellainen ei ole olennaista. Suuret linjat ratkaisevat.)

Itse pidän kovasti Michael Pollanin kirjasta In defense of food, joka on näköjään suomennettukin nimellä Oikean ruuan puolesta.  Hänen mottonsa on:  Syö ruokaa. Sopivasti. Lähinnä kasveja. (Viimeinen on Atenan sivuilla suomennettu kasviksiksi, vaikka alkuperäinen ohje on Pollanilla Mostly plants. Minusta kasvien syöminen tavoittaa paremmin Pollanin alkuperäisen idean.) Omat tavoitteeni tulevan kuukauden aikana ovat Pollanin arkijärkisen ajattelun suuntaisia.Turhantarkka en aio olla. Oikea suunta on tärkein.  

Olen edellisen kuukauden aikana vähentänyt ratkaisevasti sokeristen tuotteiden käyttöä. Samalla kun olen tsempannut siinä, olen laiskistunut muualla ja syönyt kerrassan yksipuolisesti ja huonosti. Haluan parempaa ruokaa! Siispä lokakuun innoittamana palaan keittiöön syksyn ihanien kasvisten pariin.

Loistokasta lokakuuta ja hyvää ruokaa! 

Ps 1. Saisinkohan minä seuraa? Jos yhtään kutkuttaa, olisi hauskaa, jos lähtisit mukaan haasteeseen!  Ilmoittadu kommenttilootaan.


Ps 2. Edellisen ruokarönsyilyni seurauksena käpyvarasto on lähestulkoon käpykokin mentaalisessa hallinnassa :-). Ja täytyy sanoa, että asiasta bloggaaminen avasi silmäni ja nyt raahaan pesään ruoka-aineita paljon harkitummin ja viisammin, kuin ennen. Poikasten allergioiden lievittyminen selkeyttää sekin tilannetta...

tiistai 27. syyskuuta 2011

itku

joskus lapsen itku tuntuu epäoikeudenmukaiselta rangaistukselta
joskus lapsi uhkaa alkavansa itkemään

on vedettävä rajoja
vaikka itku tulee
ja vaikka ei heti pysty pettymyksen,
suru, hädän ja yksinäisyyden kuulemiseen

vähitelleen

on tultava puiseksi kupiksi, rosoiseksi ja lämpimäksi,
tilavaksi ja lujaksi
on tultava läpikuultavaksi, on oltava tarttumatta
tuskastumiseen, osattava odottamista

uhmaitkun jälkeen on vuorossa surun ja avuttomuuden ja lohdutuksen itku
tarvitseva nyykytys, painautuminen,
väsymys ja uni




sunnuntai 25. syyskuuta 2011

Timotein vuoro

... tulla kipeäksi.

Pikkukarhu Timotei menetti voiman ja kiinnostuksen,
juuttui samaan ja oli kyllästynyt,
hengitti raskaasti, melkein liian raskaasti,
mutta nukahti sitten, huokaili vielä,
nosti kuumeen.

Kuuntelin hengitystä
ja mietin, milloin pitää lähteä liikkeelle,
mutta ei tarvinnut, ei vielä.


Pikkukarhu Timotei haroi viideltä käpäliään äitiä vasten,
oli kyllästynyt makamaan, halusi tehdä ja toimittaa,
porhalsi päivän, kunnes painoi pään mattoon,
huokasi hengästyneesti, nosti kuumeen
ja halusi nukkumaan.

Mittasin kuumetta,
mietin onko huomenna lähtemistä,
soiti puhelut, yritin luopua aiotusta.

Huomenna pikkukarhu Timotei pomppii jumppapallolla
ja puhuu kummitusjuhlista, makaa äidin vieressä
alakerran isollä sängyllä, rakentaa legoista jotakin,
sanoo saman asian monta kertaa,
syö riisipuuroa ja pullaa.

lauantai 24. syyskuuta 2011

Paju haaveilee talvesta

Olispa jo talvi! Äiti, millon talvi tulee?
Oisko jo talvi? Ihan huomenna!

Heti talven ensimmäisenä päivänä ostetaan niitä marmeladeja.
Ne on niin ihania. Minä odotan niitä marmeladeja...
Minä syön niitä yhtenä päivänä koko rasiallisen. Minä leikin, että ne on eri värisiä palloja.

Sit mä saisin leikkiä ulkona lumihangissa ja tehdä lumiukon. Nä leikkisin ulkona lumessa koko päivän.
Muistahan, että pitää ottaa yksi porkkana. Säästää se porkkana. Minä laitan sen nenäks.

Tulispa joulu! Haluisin lahjaksi kaksi violettia Salamaa ja yhden sinisen Salaman.
Niin paljon lahjoja!

Päivät ja yöt pitää mennä ihan pikanopeesti,
ihan silmänräpäyksessä on jo talvi.
Pitää olla jo talvi!

perjantai 23. syyskuuta 2011

sykli

juuri kun alan kiintyä
joudun luopumaan

se on myös: hylkään
ja tulen hylätyksi

olen hidas
en ehdi enempää

sanon:
tähän me pääsimme

käännän selkäni
aloitan alusta

Unen muuntamaa

Näen nyt paljon unia.
Unissa on haasteita, enkä koskaan oikein tiedä, kuinka selviän niistä.
Eräänä yönä olin menossa vuodeksi töihin kotiseudulle. Ajatus houkutti,
mutta järjestelyt vaikuttivat hankalilta.

Unet ovat uhkaisia,
vaikka arki on tasaista.
Vähän niinkuin työkin on tuntunut nyt
epämääräisellä tavalla raskaalta, vaikka sitä on ollut kohtuullisesti
ja ryhmät ovat olleet mukavia.
Tänään taas hyvästellään
- juuri kun olin alkanut asettua.

torstai 22. syyskuuta 2011

Rakkautta on...

Kyselin Riihipirtin  Tintaruksen innostamana lapsilta rakkauden kokemisesta.
- Mistä Paju tiedät, että äiti rakastaa sinua?
- Mä oon vaan sen jotenkin arvannu.
- Tekeekö äiti joskus jotain sellaista, josta sulle tulee sellainen olo, että äiti rakastaa sinua?
- Sillon kun mennään päiväkotiin, niin silloin jos saa kattoa aamulla pitkään lastenohjelmia. 

Minttu haluaa myös sanoa omansa:
- Minusta tuntuu vaikka, kun sä haluat, että mä tuun kaverilta aikaseen kotiin, että säkin ehdit olla mun kanssa. Että vaikka se ei oo silleen kivaa, niin siitä tulee sellainen tunne, että sä rakastat mua. Sitä ei rupee silleen yleensä ajattelemaan, mutta varmaan sekin, että saa ruokaa ja sellasta...

Timotei oli väsynyt ja halusi mennä aikaisin nukkumaan. Mieli oli täynnä ensi viikon kummitusjuhlien suunnitelmia. Nuori mies nukahti reilusti ennen tavanomaista uniaikaa eikä päässyt osallistumaan tähän kyselyyn.

keskiviikko 21. syyskuuta 2011

Paju tapailee kirjallisuuden ydintä

Paju etsii kirjaa poikien kirjahyllystä.
Ei mitä tahansa kirjaa vaan tiettyä kirjaa,
jota ei millään meinaa löytyä.
Yritän auttaa kyselemällä kirjasta.
Tiedot ulkoasusta ovat niukkoja.
- Mistä se kirja kertoo? kysyn.
- No... 
...elämästä.

Olisi kiva tietää, mikä kirja se oli :-).

torstai 15. syyskuuta 2011

Paju parkuu, Paju puhelee

Paju sai tänään allergisen reaktion.
Hän pitää porkkanaletuista, siis ihan niistä einesporkkanaletuista.
Niissä on pieniä määriä kolmea hänelle epäsopivaa aineista.
Olemme kokeilleet niitä siedätysmielessä, kun epäsopivat ovat niitä apuaineita.

Tänään Paju söi lettuja ison annoksen.
En ollut keittiössä, joten en tiedä, kuinka paljon kaiken kaikkiaan.
Aika hän alkoi sanoa, että peppuun saattuu ja jalkaan sattuu,
meni kuitenkin iloisesti leikkimään.
Kiinnitin huomiota siihen, että posket punottavat.
Iltatoimien aikaan reaktio olikin sitten täysillä päällä:
jalat ja kädet kokonaan nokkosrokossa, olo surkea ja täynnä parkua.

Nyt pikkuinen makaa lääkittynä meidän sängyllä
ja hengittää raskaasti.
Kutina on vähän helpottanut.
Aluksi Paju vain itki, minä silitin ja lauloin.

Sitten aloimme puhella
- me kaksi, aivan rauhassa.
Selitin allergioita, mietittiin paranemista,
muisteltiin menneitä, erikoismaitoja ja muita.
Viimein Pajun tuli uni.

Nuku rauhaisasti, oma poikani.
Toivon, että yön tunnit kantavat sinut terveeksi taas.
Olen iloinen, että saimme jutella rauhassa.
Haluaisin olla useammin yhdessä sellaisella tavalla.


tiistai 13. syyskuuta 2011

Meillä tänään

Meillä on ruusuja ja kynttilöitä.
Olohuoneessa on kauko-ohjattava kummitus.
Sen on määrä esiintyä kummitusjuhlissa.
Lattialla on pojan silitetyn paidan lisäksi myttyräisiä vaatteita.
Läksytuokion jäljiltä lattialla on pannunalunen, jonka päälle on terotettu kynää.
Ulkona on mustaa, pelkkää mustaa. Meidän ikkunasta ei näy kenenkään valoja.
Jostain kuuluu autojen hurinaa.
Nurkassa on reppu. Meillä on viisi kaukosäädintä.

Iloinen Timotei

Meillä asuu iloinen eskarilainen.
Eskarissa on uusia kavereita. Enimmäkseen tyttöjä. 
Muutama erityinen ja vielä sitten lisää.
Timotei naureskelee ja lähtee aamulla keveästi matkaan.
Päivä kuluu värkätessä ja järkätessä,
keinusta hyppiessä, puihin kiipeillessä,
majoja rakennellessa.

Olen iloinen ja yllättynyt. Näin mukava käänne,
kun ennenkin oli hyvin,
nyt taitaa olla vielä paremmin.

sunnuntai 11. syyskuuta 2011

Yksinkertaisesti

Olen miettinyt niin monitaisoisia,
pitää yksinkertaistaa välillä

20-6-2006 kirjoitin:

Tavoitteet


Unen rajamailla selkenee: 
Rakastaa.
Ajatella.
Rakastaa.
Ajatella.

Pätee edelleen.
Yksinkertaisesti.

Tai ehkä lisäisin hengittämisen.

Tarina, joka opettaa minua

Nuori muusikko* harjoitteli etevän opettajan ohjauksessa. Silti hän oli usein turhautunut harjoitteluunsa. Hän koki edistyvänsä hitaasti. Hän tunsi itsensä riittämättömäksi ja epäili harjoittelun olevan lähes turhaa. Eräänä epätoivon hetkenä hän teki listan asioista, jotka hänen tulisi saavuttaa voidakseen kokea itsensä onnistuneeksi muusikoksi.

Kolme vuotta myöhemmin hän harjoitteli edelleen. Vieläkin hän oli ajoittain turhautunut ja riittämättömyydentunteiden vallassa. Erään tällaisen harjoittelukerran päättyessä hän löysi nuottiensa välistä aiemmin kirjoittamansa listan. Hän huomasi saavuttaneensa jokaisen asettamistaan tavoitteista.

Hän oli siis kehittynyt,
mutta hän ei edelleenkään ollut tyytyväinen.

Pitäisikö hänen
- tai voisi hän -
päätellä, että hänen nykyinen turhautumisensa on turhaa vaativuutta ja perfektionismia?
Voisiko hän ajatella jotenkin tähän tapaan:
Nythän minä olen jo kyllin hyvä, pätevä ja osavaa, 
ja se epätäydellisyys, joka minua vielä vaivaa on vain unohdettava ja jätettävä omaan arvoonsa. Osaan soittaa, joten siis soitan sen osaamisen varassa tästä eteenpäin, enkä vaadi itseltäni liikoja?


Muusikko kuitenkin haluaa kehittyä muusikkona.
Hän ei luovu harjoittelemisesta.
Hän ei luovu tietoisuudesta sen suhteen, missä kohdissa hänellä vielä on parannettavaa.

Sensijaan hän pyrkii luopumaan kärsimättömyydestä
oman keskeneräisyytensä suhteen.
Hän pyrkii luopumaan siitä odotuksesta, että tulisi hetki,
jolloin hänestä tuntuisi ratkaisevasti erilaiselta,
valmiilta, pätevältä, onnistuneelta.
Hän lakkaa etsimästä tyydytystä tekemisen ulkopuolelta, arvioinneista ja päämääristä
ja etsii sitä enemmän tekemisestä itsestään,
harjoittelusta, oppimisesta,
matkalla olemisesta.

"I became patient with my progress. I not stopped looking at my progress, I stopped looking for mys progress alltogether. Progress is a natural result of staying focused on the process of doing anything." s. 57

*Thomas S. Sterner kertoo tarinansa teoksessa The Practicing Mind, 2005, Mountain Sage publishing.

lauantai 10. syyskuuta 2011

Näillä ohjeilla onnistuu aina


Tajusin äkisti, että olen piiloperfektionisti. 
Vaikka olen julkilausutusti kohtuullisuuden, levollisuuden ja suhteellisuudentajun ystävä 
saatan jossakin tietoisen mielen rajamailla ajatella tekemisistäni vaikkapa näin:

Opetuksen tulisi
olla hyvin suunniteltua,
mutta spontaaniudelle on hyvä jättää runsaasti tilaa.
Opetustilanteiden tulisi
edetä tehokkaasti, aikaa hukkaamatta,
rennon ja levollisen tunnelman vallitessa.

Opettajan tulisi
olla rohkeasti esillä ja luottaa lavasäteilyyn
unohtamatta kuitenkaan
että tärkeintä on antaa opiskelijoiden omille prosesseille
tilaa ja ymmärtää väistyä sivuun silloin,
kun on sen aika.

Opetettavaa aihetta tulee käsitellä puolueettomasti,
mutta kuitenkin ajatuksia herättäen.
Hauskaakin tunneilla saisi olla,
viisautta ja syviä totuuksia unohtamatta.


Näillä ohjeilla opettaja onnistuu opettamaan aina niin, ettei ole yhteenkään oppituntiin  aivan kokonaan tyytyväinen.

On kuluttavaa olla aina vähän tyytymätön. 
En kuitenkaan ymmärrä, miten voisin olla tavoittelematta hyvää,
vaikka se tarkoittaakin sitä, että tavoittelen montaa erilaista hyvää samanaikaisesti.
Toisaalta lienen valmis myöntämään senkin, että en voi olla kaikkea kaikille.
Että minun pitäisi ymmärtää paremmin omia valoja ja varjojani, 
rakentaa omien vahvuuksien varaan,
yksinkertaistaa, 
valita. 


Osa hankaluudesta liittyy siihen, että 
työn peilittömässä salissa on 
vaikea nähdä itseään.

perjantai 9. syyskuuta 2011

Seuraavia askelia

Aamu aukeaa sumuisena - ulkona ja sisällä.
Lähden töihin,
yritän ottaa rauhallisesti.
Olo on edelleen huono. Otan eilen määrättyjä lääkkeitä.
Tulee olo, että pitäähän niitä nyt edes kokeilla.
Yritän antaan itselleni luvan suoriutua tunneista kohtuullisesti:
siis voinnin huomioon ottaen vaikka vain rimaa hipoen.
Se ei ole ihan helppoa: opiskelijoiden katseet tuntuvat penäävän luottamuksen arvoisuutta, odotuksiin vastaamista.
Ei se ihan niinkään ole. Se on taas tunne, tunne vaan.
Lähden töihin.
Yritän ottaa rauhallisesti.
Ihan saa ihminen olla välillä rikkinäinen.

torstai 8. syyskuuta 2011

Migreeni matalaks ja muita mietteitä

Tänään oli migreenipäivä,
kärsin pahoinvoinnista ja muista "sivuoireista".
En pystynyt opettamaan.
Menin iltapäivällä työterveyshuoltoon.
Ajattelin, että olisi hyvä saada vastauksia muutamiin kysymyksiini ja ohjeet lääkityksestä kerrakin ihan omaan profiiliin sopiviksi.

Odotus, että lääkäristä saa lääkkeitä, täyttyi.
Minulle määrättiin triptaaneja,
tulehduskipulääkettä
ja pahoinvointilääkettä.
Ostin lääkkeet ja kolme litraa dieettikolaa ja raahustin kotiin.

En olisi ikinä tajunnut miten lääkkeitä on tarkoitus käyttää ilman mukavaa apteekkihenkilöä, joka jaksoi miettiä lääkearsenaalin käyttötarkoitukset läpi kanssani.

Sen enempää apteekissa kuin lääkärissäkään ei selvitetty sopivatko triptaanit minulle. Kotona luen lääkkeen käyttöohjeita. Olen mahdollisesti ryhmässä, jonka ei pidä lainkaan käyttää kyseistä lääkettä ja aivan varmasti ryhmässä, jonka tulee olla lääkkeen käytössä "hyvin varovainen". 

Viattomalta kuulostava pahoinvointilääke vaikuttaakin keskushermostoon. Lääkettä käytetään mm. skitsofrenian hoitoon. Se voi aiheuttaa väsymystä, uneliaisuutta ja vaikuttaa reaktiokykyyn. (Yleisissä sivuvaikutuksissa on muuten mainittu myös pahoinvointi...?). Myös tämän lääkkeen "ole erityisen varovainen" osastossa mainitaan sairauksia, joiden riskiryhmään kuulun.

Tulehduskipulääkkeen käyttöön puolestaan liittyy "hieman suurentunut sydäninfarktin tai aivohalvauksen riski".
Ja tässäkin lääkkeessä em. riskiryhmiin kuuluvia kehoitetaan keskustelemaan asiasta lääkärin kanssa.

Johtopäätökset: Loppuillan lääkitsin itseäni dieettikolalla ja ajan kulumisella, joista jälkimmäisen ansiosta aloin pikkuhiljaa palata ennalleni.

*** Sain kaikki nämä lääkkeet ilman mitään mainintoja riskitekijöistä, ilman terveystilanteeni minkäänlaista kartoittamista. Pitäisikö sen näkyä päältä, jos kuuluu riskiryhmään?

Mainitsin lääkärille heti aluksi, että ongelmani ei uhkaa työkykyäni ja kerroin, että olen ollut kolmen vuoden aikana kaksi kertaa poissa työstä migreenin takia. (Ja nämä kaksi kertaa ovat ainoat kerrat koko työurallani.) Tottakai migreenistä on harmia, mutta en voi mitenkään väittää, että se heikentäisi elämänlaatuani.

Tässä - kuten joskus aiemminkin - on tuntu, että lääkärit ampuvat helposti aika kovilla; olettavat, että potilas haluaa ensisijaisesti lääkkeitä ja lääkitsevät mieluusti tehokkaimmilla lääkkeillä, vaikka lievempiä ja turvallisempiakin keinoja olisi vielä kokeilematta.
Tavallaan ymmärrän lääkäriä. Tietyssä mielessähän jo vastaanotolle asteleminen on teko, joka viestii, että kärsimystä on, tarvitaan jotain... Eikä lääkäri ehkä jaksa, jos pitää koko ajan mielessään sen, että lääkkeet ovat aina jossain mielessä myös myrkkyjä ja apu yhdessä kohtaa voi olla riski toisessa kohtaa...

Oma odotukseni siitä, että näillä lääkkeillä saisin nuo poissaolopäivät olemattomiin, ei näyttäisi toteutuvan: jos migreeni uhkaa ja siihen ottaa kolmiolääkettä, on tuskin välittömästi työkykyinen, nuo muutkin lääkkeet väsyttävät - eivätkä ne poista kohtausta, vaan lievittävät kipua / pahoinvointia. Muut oireet siis mahdollisesti jatkuvat ja ne ovat minulle aika suuri haitta nekin.

Ehkä on ihan viisasta jatkaa kuten tähänkin asti: pitää se migreenipäivä silloin, kun se osuu kohdalle. Vaikka se joskus olisi työpäivä.
Ruokkia elämässä migreeniltä suojaavia laatutekijöitä.
Hyväksyä se, että kaikkeen en silti voi vaikuttaa.

Yksi syy tähän lääkärireissuun oli, että sillä ensimmäisellä kerralla kun olin migreenin takia poissa, joku kysyi lääkityksestä ja kun sanoin, etten yleensä ottanut mitään tai vain vähän kipulääkettä tunsin itseni jotenkin tyhmäksi tai jopa vähän vastuuttomaksi.
Siis tähän tapaan: olisiko minulla edes OIKEUTTA olla poissa töistä, jos en käytä kaikkia mahdollisia tehokkaita keinoja sairauden estämiseksi? Minähän lähestulkoon kerjään verta työnantajan nenästä, jos elelen näin välinpitämättömästi...

Nytpä olen tässäkin suhteessa viisaampi ja voin sanoa, että eivät ne triptaanit taida oikein sopia minulle...

Ps. Farmaseutti kertoi tavallisilla kipulääkkeillä toteutettavasta lääkityksestä, jota en ole aiemmin kokeillut. Sitä saattaisin kokeilla.
Uskallankohan enää lukea mitä riskejä ibuprofeenin ja parasetamolin käyttöön liittyy?

keskiviikko 7. syyskuuta 2011

Saa toivoa II

Vaikuttaa hyvältä.
Oikein hyvältä:
Voi juurtua ja avartua.

maanantai 5. syyskuuta 2011

Elämäsi voi olla parempi

Poikien leikissä on mainoskatkoja.

Leikin mainos kuuluu näin:
"Osta auto,
niin elämäsi voi olla
parempi kuin ennen!"


Siinä on mainostamisen idea kiteytettynä yhteen lauseeseen.

Saa toivoa

Tänään on vähän sellainen upporikasta tai rutiköyhää päivä.
Joku jossain meistä kaukana tekee päätöksiä, jotka vaikuttavat meihin vielä pitkään.
En edes tiedä, milloin kuulen niistä. Hui.

Toivon hyvää.
Toivokaa tekin.

lauantai 3. syyskuuta 2011

Paradoksaalista

Tuon edellisen alavireisen tekstin päivänä pidin oppitunnin, josta sain (oppimispäiväkirjassa) seuraavan palautteen: "Tämä oli ehkä lukioaikani paras oppitunti..."

Salaisuuteni?
Puhuin vähän. Annoin tilaa. Vein itseni pois tieltä.

Opetus?
Tunteet eivät ole kaikki, mitä on.

torstai 1. syyskuuta 2011

Olen tyhjä
Minulle ei jää mitään

Teen vaikeita asioita
muiden katseiden alla:
ajattelen ääneen,
yritän puhua tosia

Sanat -
en saa tietää
kuinka niiden käy

Jään yksin,
ei sanoja,
ei ketään

maanantai 29. elokuuta 2011

Peili

Aamulla katsoin itseäni.
Lehdessä kerrottiin ettemme näe itseämme kuten muut.
Katsoin itseäni pelilistä kahden peilin kautta
ja näin kasvoni niinkuin näkisin, jos olisin kasvokkain itseni kanssa.

Suuni oli kummallisesti vinossa.
Näytin surullisemmalta ja haavoittuvammalta
kuin toisessa kuvassani, jonka näen peilistä joka aamu.

Tämänkö muut näkevät minusta?
Tällaisenkö he ovat nähneet tähänkin asti,
tämän kaiken läpi?

Ymmärsin, ettei minun tarvitse peitellä mitään.

torstai 25. elokuuta 2011

Ylivirikkeistetty aikuinen

Kesätauon jälkeen työn kuormittavat tekijät piirtyvät tarkemmin.
Olen liikaa ylivirikkeisissä ja hälyisissä tilanteissa.

Työ edellyttää jatkuvaa tarkkaavaisuuden jakamista.
Työ edellyttää usein intensiivistä ajattelemista JA tarkkaavaisuuden jakamista.



Silloinkin kun teen yksin, teen usein tilassa, jossa on paljon muita ihmisiä,
keskeytyksiä, sananvaihtoja, lyhyitä keskusteluja, uusia ärsykkeitä.
Jos ympärillä on ihmisiä, minä virikkeistyn niistä. En osaa olla sisäänpäin, havainnoimatta muita.

Kotona kolme lasta tarvitsee ruokaa, huomiota, vastauksia, katsetta, ohjausta
samanaikaisesti. Äitiys edellyttää jatkuvaa tarkkaavaisuuden jakamista.

Iltapalapöydässä iskee helposti hieman ylikuormittunut olo.

Neuvoja itselleni

Minulle sanotaan: "Haluaisin tietää tämän. Kysy sinä sitä."
Ja: "Nyt kun sanoit tuon meille, niin menepä nyt sanomaan se sille, jonka se pitäisi kuulla."
Toisena päivänä saan sähköpostin: "Oletko jo sanonut sille tästä?"


Joku haluaisi minusta äänitorven.
Joku ajattelee, että minun sanani laskeutuvat paikoilleen napakammin kuin hänen omansa.
Joku ei halua itse kantaa sanomisen riskiä.
Joku haluaisi ajatella, että jos ymmärrän hänen kantaansa keskustelussa, en ymmärrä toista näkökantaa, ja että olen valmis taistelemaan hänen kantansa puolesta.

Minun on varottava sanomisen lumoa,
sanojen pauhua
ja näiden kysyjien imartelua.
Minun on puututtava vain asioihin,
joiden takana seison paljasjalkaisesti
maankamara vakaasti jalkojeni alla.
Silloin, jos sanat tulevat, saan olla siitä kiitollinen.

On puhuttava "oikeaan aikaan ja oikeassa pituudessa" (Tulku Thondop).
On myös ymmärrettävä vaieta,
joskus toisten vuoksi,
vielä useammin itseni vuoksi, pyhän hiljaisuuden vuoksi,
rauhan ja nöyryyden vuoksi.
Työkalu ei ole näyttelyesine, eikä sen hallussapidossa ole aihetta ylpeilyyn. Se on olemassa aivan muita päämääriä varten.

Tavoite:
Vaieta ja puhua
pelkäämättä itseään
ja jokaista kunnioittaen.

keskiviikko 24. elokuuta 2011

Tuntuu syksyltä

On koleaa. Tuntuu syksyltä.
Illalla, jos sytyttää kynttilän, sillä on pimeyttä, jota valaista.

Teen taas työtä. Joka päivä
herään, ajan töihin, teen seuraavan asian ja seuraavan.
Timotei on esikoulussa, jonka opettajat eivät tunne häntä ennestään.
Kuulen hänestä sitä, minkä jo tiedän,
mutta jonka uudet silmät poimivat eteeni.
Hän suunnittelee, hän toteuttaa, hänellä on ajatuksia...
Paju istuu mielellään leikkimässä yksin päiväkodin aidan vieressä.
Hoitajat kertovat, että hän vaikuttaa siinä aivan tyytyväiseltä.
Hän sanoo itse, että on istunut aidan vieressä katsomassa, joko äiti tulisi.
- Tuntuiko aika pitkältä? minä kysyn.
- Tuntui.

Ilmassa on sekaisin innostusta
ja alakuloa. Siirtymä on sekoittanut suuntia.


tiistai 23. elokuuta 2011

kirjoittamisen aloittamisesta

kurkkuni on kipeä
se ei välitä antaa minulle ääntä

muutenkin
haluan katsoa televisiosta englantilaista sarjaa sekä vähän kotimaista - televisiosyksy näyttää ihan lupaavalta - dekkarit tietysti, uutisia unohtamatta

lyijykynät ovat hitaita
minulla on vaikeastiluettava käsiala

aivan varmasti
jossakin on vielä mappeja joiden järjestäminen olisi hyödyllistä - on niin mukavaa, kun paperit pysyvät järjestyksessä

aamuisin lähden koululle
vaikka voisin jäädä hetkesi kuuntelemaan
mutta kuule, kun en kuuntele

tehokas on mukava olla ja fontilla 32 saa dialle aseteltua ihan kaiken tarvittavan

maanantai 22. elokuuta 2011

Poissaoloselvityksiä

Lapsella on illalla kuumetta. Kuume nousee, mutta laskee nopeasti.
Aamulla lapsi on nukkunut hyvin ja vaikuttaa terveeltä.

Mitä teet?

Marikki vie lapsen päivähoitoon.

Päivähoidosta soitetaan puoli kolmelta, että lapsi on kipeä. Mahaan sattuu. Ei vielä tiedetä, onko lapsella kuumetta. Sovitaan, että lapsi haetaan hoidosta mahdollisimman pian.

Mitä päättelet?

Marikki päättelee, että lapsi on sittenkin kipeä.
Marikki ilmoittaa esimiehelleen, että on seuraavan päivän poissa, koska lapsi on kipeä. Marikki järjestää seuraavan päivän opetuksen korvaavilla tehtävillä.
Marikki hakee lapsen päivähoidosta.

Lapsi on pirteä. Mahaan sattuu kotona vähän ja kysyttäessä vähän enemmän. Lapsen ääni on vähän käheä. Lapsi leikkii normaalisti. Lapsi on kyllästynyt lepäämään sohvassa. Lapsi syö tavallisesti ruokaa. Lapsella ei ole kuumetta.

Mitä teet?

Meneekö lapsi seuraavana päivänä päiväkotiin?
Soitetaanko pomolle, että ehei, eihän se lapsi sittenkään ole kipeä? (Niinhän sitä tehtiin viimeksi viime tiistaina, kun toinen lapsi oli illalla kipeä, mutta heräsi älyttömän pirteänä.) Siis soitetaanko, vaikka hävettää sekoilla edestakaisin?
Vai oletetaanko, että lapsi tarvitsee lepoa, vaikkei olekaan petinpohjalle asti kipeä? Että astmalääkityksen tarve, yskä ja pieni vatsakipu ovat riittäviä kotiin jäämisen syitä?
Vai ajatellaanko vaan, että minkä ilmoitin, sen ilmoitin; minkä oletin, sen oletin ja huominen nökötetään poikalapsen kanssa täällä kotinurkissa, ei se nyt niin vakavaa voi olla sekään...

Marikki, joka ei ollut lainkaan valmistautunut siihen, että töihin paluuseen kuuluu heti elokuussa toistuvia poissaoloja lasten sairauksien takia, ei ole tyytyväinen mihinkään vaihtoehtoon. Murjottaa. Haluaa selkeitä lapsia ja suoraviivaisia kuumetauteja, joilla on alku ja loppu (jos tauteja on pakko joka tapauksessa olla).

ps. Marikki päättää jäädä kotiin.
Lapsi niiskuttaa. Lapsen pää on yöllä hiestä märkä. Lapsi saa toipua, vaikka selviäisi varmaan jotenkin hoidossakin. Olkoon niin. Marikki ei kanna huolta töihin, eikä odottele uutta soittoa päivähoidosta.

sunnuntai 21. elokuuta 2011

Valaita

Timotei:Me ei voida nähdä valaita, täällä Suomen uimarannoilla.
Voisko Italian uimarannoilla nähdä valaita?


Paju: Voi siellä nähä ainakin kakki. Mä tiedän missä ne on.
Siellä lasten uima-altaassa!


(Hotellin uima-altaan pohjassa oli delfiinien kuvia :-)).

lauantai 20. elokuuta 2011

Perjantai-iltana

Väsymys.
Ilo.

Ensimmäinen opetusviikko on takana. Olen tullut kotiin väsyneenä. Olen ylittänyt rajoja, räpännyt luokassa :-), puhunut totta ja kokeillut erilaisia ääniä. Olen ihmetellyt miten hauskaa tekeminen voi olla ja seuraavassa hetkessä tajunnut, että tällä intensiteetillä en kyllä jaksa. Olen hakenut vähän suojaa. Olen ollut sanaton ja nyt olen tässä.

Sylissä suru ja suuttumus

Kun Paju (3 v.) suuttuu minulle hän sanoo:
"Minä en enää ikinä leiki äitin kanssa."
Usein hän painautuu samanaikaisesti syliini
ja yritän lohduttaa häntä.

sunnuntai 14. elokuuta 2011

Tunnustelen päätöstä

Luovun siitä, minkä valitsin viisi vuotta sitten, mutta joka ei koskaan avautunut.
Samalla, jollakin tapaa, luovun siitä, minkä olisin valinnut viisitoista vuotta sitten, mutta joka ei avautunut silloin, ei ollenkaan.
Siihen suuntaan minusta ei ollut kulkemaan väkisten, kun vieressä avautui joki, jota pitkin etenin kevyemmin ja nopeammin.
Nyt tuntuu, että reitti on kasvanut umpeen, enkä minä välitä raivata tietäni tiheääksi kasvaneiden ruokojen lävitse.

Tunnustelen päätöstä. Järjestän kodin, järjestän syntymäpäiväjuhlat. Sunnuntaina en oikein tiedä, kuinka viikonloppuja näin loman jälkeen vietetään. Luen runon, jossa on kielioppivirhe ja epätarkoituksenmukainen sanajärjestys. Olenko avoin runolle? mieheni kysyy. Olen kaikelle suljettu ja pelokas, minä ajattelen, ja yritän katsoa runoa uudestaan. En muista siitä mitään.

Odotan opettamista. Huomenna en saa opettaa. Vasta tiistaina taas.
Huomenna herään aikaisin, menen koululle ja valmistelen tunteja, hoidan minulle osoitetun velvollisuuden. Työpöydälleni jäi suuria litoposteriarkkeja ja joitakin epäilyksiä siitä, saanko ideani toimimaan. Ensimmäisinä työpäivinä en jättänyt mitään kotona tehtäväksi. Kotiin lähteminen tuntui vapauttavalta. Melkein kuin olisin saanut palkinnon.

Tunnustelen päätöstä, mietin luopumista ja sitä, mitä itseltäni odotan, mihin tyydyn, mihin jään melkein vahingossa. Miten sellainen, joka ei ole aivan oikea, voi kuitenkin olla niin lähellä, että melkein kuin joutuisin pyyhkimään omakuvastani viivoja, rakentamaan uuden tarinan, etsimään uusia reittejä.

Luopuminen: ei tätä,
jotain muuta,
en olisi aivan ennallani, jos ei jotakin muuta olisi,
ja luulen, että uusi rauhoittaa minua, vaikka olenkin sen kanssa juuri nyt aivan levoton.

torstai 11. elokuuta 2011

luen vanhoja sanoja
ja yritän ymmärtää, mihin suuntaan minun pitäisi edetä

kuuntelen koneiden hyrinää, minusta ei avaudu sanoja

ihmettelen ajan säikeitä, jotka yhdistävät
minut siihen, joka olin joskus,
joka olen ja joka en enää ole

viisi vuotta sitten valitsin
nyt en tiedä, miten sen valinnan kanssa eläisin
en osaa ravistaa pois,
en osaa ottaa syliin

luen vanhoja sanoja ja yritän ymmärtää,
näen jonkin muodon ja se katoaa,
näen kirkkaan lauseen, mutta en sitä, mihin se viittaa

kun olin lapsi, valitsin
ja nyt olen valinnut toisin
- siis tiedän vähemmän -
mutta en tule tyhjäksi
vuodet ovat minussa ja kaikki se, mitä kohti taivuin,
sen jälkeen, kun olin valinnut pois

tänään puhuin suunnittelematta ja rehellisesti
en aio pelätä mitään
liikaa

keskiviikko 10. elokuuta 2011

Työpäivä

Matkalla kotiin
huomaan olevani tyhjä,
huomaan, että tarvitsen laastaria,
minut pitäisi kääriä sideharsoon, että pysyisin ehjänä,
olen oudosti kuopalla,
olen kulunut, minussa on naarmuja.

Olla kiireinen ja täysi,
ärtyinen ja täysi, rättiväsynyt ja täysi,
tarpeellinen, pätevä, tehokas ja täysi.
Odotettua ja turvallista.

Olla kuopalla,
olla pinta täynnä hentoja naarmuja,
kiirehtimättä peittämään
ja täyttämään,
olla ja odottaa,
luottaa täyttymiseen, pinnan kestämiseen,
hitaaseen patinoitumiseen.
Se on vaikeaa.

Tutumpaa olisi peitää naarmut,
kääntää ehjä puoli ylöspäin.
Ja kuitenkin olisi nimenomaan nähtävä,
olisi juurruttava itseensä
ja odotettava, että solut imevät itseensä tarpeellisen voiman,
täyttymisen voiman,
omana aikanaan ja sen verran kuin on määrä.

Asetan jalat maahan ja kummarrun.
Jään lommolle, jään rosoksi ja kuitenkin täytyn.
Se riittää tähän,
se riittää.

Ajatus tietoisuuden reunamilta:
Jos minusta tulee kirjailija,
sitten kukaan ei rakasta minua.

keskiviikko 3. elokuuta 2011

Valmistautumisia

Myyjä ihmetteli, kun ostin niin monta muistitikkua. Tiedän, että on olemassa ulkoisia kovalevyjä. En osta nyt sellaista. Monia taskukokoisia tikkuja. Varmuuskopiojärjestelmä, joka ei jätä pulaan.

Siirtyy edellä

Eihän siitä tekemisestä viime viikolla mitään tullut.
Tänään kuulin, ettei tarvitsekaan, että on parempi odottaa ja hautoa, katsoa edessä olevat ja oppia ensin niistä.
Ei ihme, ettei avautunut. Ei ollut sen aika. Mielikin teki muuta ja sitä muuta sitten vähän teinkin.

Sitten vierailu mökillä, vierailu koskirannassa, kulhollinen vadelmia, pieni venematka, pitkä automatka takaisin kuunnelen Me Rosvolat -romaania äänikirjana. (Osan kuuntelukokemuksesta mietin, kuinka luontevaa on keski-ikäisen miehen lukea kymmenen vuotiaan tytön äänellä kirjoitettua kirjaa? Miltä teksti olisi kuulostanut kirkkaan tytönäänen lukemana?)

Reissussa luimme tyttären kanssa kirjan Harry Potter ja viisasten kivi. On epäkäytännöllistä lukea samaa kirjaa samaan aikaan. Vuoroista käytiin leikkimielistä taistelua. Onneksi olen aika nopea lukeamaan :-).

Nyt asetumme kotiin, mitä nyt vähän viikonloppuna tyttären kanssa pyrähdämme.

torstai 28. heinäkuuta 2011

Montasanaasamassa

Olen täällä lasten kanssa, mutta olen poissaoleva äiti.
Lapset ovat levittäneet leikkinsä vanaksi lastenhuoneesta eteisen kautta olohuoneeseen. He leikkivät. Minä haahuilen.

Tänään en tehnyt melkein mitään.
En ole päässyt alkuun siinä, missä pitäisi. Harmittelen ja toisaalta en.

Lehdessä lukee, että kesän keskilämpötila on tähän asti ollut korkein 23 vuoteen. Saisi olla välillä raikasta. En oikein tiedä, mitä haluan. En osaa tehdä päätöksiä. Olen vähän uhrimielellä. Tuskastun omiin kiviini, joita pyöritän mäkeä ylös, ne ovat raskaita ja pyörivät aina päälle, takaisin.

Setvin vielä lisää papereita, koulupapereita, tulin kyllästyneeksi, miten minun pitäisi tietää niin monenlaista ja vielä kiinnostavasti. Mitä ihmettä minulta odotetaan? Päätin jo aiemmin etten lue tänä vuonna opettamista koskevia kirjoja. Niin päätin. Vähän vanhigossa, mutta kun se tuntui niin hyvältä.
Jätän rauhaan, itseni.
Jos opin, opin elämällä, kiitos.

Muutan aion kyllä lukea ja aion kirjoittaa jotain, saa nähdä mitä siitä tulee, mitä minusta tulee, ajatuksista.

Tytär on viisas, tuntee tunteensa ja osaa niille sanat, on ollut sellainen pienestä pitäen. Se on kovasti avuksi, jos tulee sykkyrää, eilen sellaista oli, selvitti, auttoi minut selvittämään, olin vaan siinä ja juteltiin ja se selvisi, vaikka ensin pelkäsin, että jäisimme myttyrään, että miten itseni selittäisin, riittäisikö se mitenkään.

Tänään kaikki ovat olleet hyvällä tullella, mitä vain ailahtavalla, vähän apealla, tahdottomalla.

Paju osaa laulaa aidon kuuloisesti "All night, all day angels watching over me my Lord",vaikkei ymmärrä sanaakaan englantia. Olen turmellut Pajun antamalla hänen katsoa liikaa Hirveää Henriä telkkarista. Hän on alkanut keksiä metkuja. Eilen hän pani Italiasta tuomiani kiviä suuhunsa ja kastoi ne sitten sokeriin. Sokerikuorrutettuja kiviä, aika vänkää nääs. Olisittepa nähneet ilmeen, joka hänellä oli naamallaan, kun hän odotti, että tulen ihmettelemään tätä keksintöä. (Ai että on luovuus hauskaa!)

tiistai 26. heinäkuuta 2011

Satusattumus

Sattuu kummia. Kirjoitan iltapäiväni iloksi sadun ja luen sen lapsille illalla.
Esikoinen kysyy, enkö voisi alkaa kirjailijaksi, satukirjailijaksi.
Keskimmäinen ehdottaa, että kirjoittaisin lisää satuja ja tulostaisin ne kaikki heille kansioon, niin että niitä voitaisiin lukea.
Pienin ei sano mitään. Jaksoi kuitenkin kuunnella.
Aamulla yritän vähän parannella sitä, mutta en oikein osaa.
En ole muistaakseni koskaan ennen kirjoittanut satua.

maanantai 25. heinäkuuta 2011

Kukkiva vankila

Ajattelen prinsessoja, jotka nukahtavat rapistuviin linnoihin, joita ruusupensaat ympäröivät. Kuinka he herätessään katsovat vihreää piikikästä vankilaansa, etsivät tietä ulos, tarttuvat mihin tahansa kättä pidempään, ovat silti haavoilla, turhautuvat ja uupuvat maahan, mutta nousevat uudestaan, oksa oksalta repivät tietä päästäkseen sinisen taivaan alle, sinne mistä ruusujen peittämä linna näyttää viehättävältä ja romanttiselta. Prinsassoilla on risuja ja lehtiä hiuksissaan ja käsivarret täynnä piikkien viiltoja, he kävelevät omilla jaloillaan, omiin suuntiinsa ja tietävät oman heikkoutensa ja oman voimansa. He ovat nälkäisiä ja heitä pyöryyttää, heidän keukonsa vetävät sisään raikasta ilmaa, he puistelevat ympäriltään ruusuntuoksua ja juoksevat kettujen perään.

sunnuntai 24. heinäkuuta 2011

Oksasaksille töitä

Epävirallisesti viimeisen lomapäivän kunniaksi hautauduin selvittämään joka puolella kasvukauden voimassa versovia epämääräisten paikantamattomien paperien pinoja. Pelkäsin, että ne tukahduttaisivat minut, kuolisin okaiden keskelle muodostuneeseen vankilaan (olin vähän dramaattisella tuulella)--- mutta en sitten tukahtunut, vaan raivasin ja oksastin, karsin, siirsin, säilytin: sain muodot esille, kannoin piikkiset risut tunkiolle. Nyt polku on vähän selvempi, sitä mahtuu kulkemaan, löytää mustikat ja lepokivet.

Huomenna aloitan tekemisen.
Pienesti ja lasten kanssa, mutta kuitenkin.
On odottava ja kysyvä mieli.
Kantavatkohan ajatukset? Oivallanko? Osaanko?
Ja onko päivässä ylipäätäänkään yhtään tarpeeksi rauhallista hetkeä :-)?

Oksastan mieltäkin: leikkaan rungosta, istutan pienen matkan päähän.
Yritän juurtua itseeni, kasvaa siitä sinne, mistä valo lankeaa.
En voi versota jokaiseen ajateltavissa olevaan suuntaan.
Karsin, siirrään sivuun.
Kuuntelen juurta ja multien puhetta,
en jokaisen vastapuhjenneen lehden lepatuksia.
Otan opetuksen puun ytimestä,
muut puhukoot nyt muille, joilla on puheiden kuulemisen aika.
Minä käännän oksat itseeni ja kurotun juuresta,
kuuntelen kohinaa omien syideni ympärillä.

Olen pyörtänyt päätöksen, jonka tein ymmärtämättömyyttäni vuosikymmeniä sitten.
Piirsin uuden kummallisen rajan, alitajunnan aallolla, ajatuskokeena, josta nousi päätös.
Enkä arvannut,
vapaaksi kokisin itseni,
että melkein villiksi sisältä.

torstai 14. heinäkuuta 2011

Lukemispäiväkirja: Odelma

Luin vihdoin tämän:
Katja Kaukonen - Odelma.

Luin pitkään.
Aloitin talvella. Hain kauniin pienen kirjan tuulen ja lumen keskeltä. Se etsi minulle myyjä, joka ei tiennyt ovatko kirjat aakkosissa tekijän vai kirjan nimen mukaan. Hm...

Kirja oli alusta alkaen erityinen, enkä voinut lukea sitä huolettomasti.
Myös teksti tuntui kutsuvan lukemaan rauhassa, maistelemaan sanoja,
muistelemaan jo sanottua.
Silti lyhyissä luvuissa oli myös jotakin keveää, tuuleen tarttuvaa,
jossakin rivien välissä ikäänkuin myös lupa unohtaa ja antaa mennä.

Kävi siis niin, että luin kirjan kahdessa osassa. Alun talvella,
jonka kiireet sitten muurasivat umpeen. Suurimman osan nyt, kun sanoille oli mielessä ja ajassa oma tilansa.

Tulin temmatuksi luontoon, pois ihmisten rakentaman esineistön kuvista, maailmaan jossa ei ole tienvarsimainoksia tai hissimusiikkia. Tapahtumat, tunteet, muuntumiset, siirtymiset - oli kuvattu luonnonelementtien kielellä.
Kirjoittaessani tätä lukemisesta on jo vähän aikaa, mutta on helppo palata, taloon, joen rannalle, pellon reunaan, jossa kettu saattoi hetki sitten vaeltaa. Kirjan maailma kulkee mukana ja tarina puhuu lukemisen jälkeenkin, se antaa ajatella itseään, siirtyä muualle, melkein pois ajasta, melkein pois täältä ja kuitenkin sellaiseen, joka juurtuu omaan maahan, omaan kieleen ja maisemaan.

Kirjan lukeminen tuntui merkitykselliseltä siksikin, että kirjan kirjoittaja ei ollut kokonaan toinen, joku vieras taitaja, tuntematon suuri, vaan ihan tästä läheltä, blogin naapurista :-), Vuorovettä-blogin Katja. Hänen bloginsa kautta olen saanut nähdä vilahduksia siitä maailmasta, jonka keskellä Odelman maailma on hioutunut ehyeksi ja syntynyt kansien väliin. Se tuntuu tärkeältä - ja myös rohkaisevalta.

tiistai 28. kesäkuuta 2011

Luen.
Kirjoittaminen on kuuntelemista.

Kuuntelen muistoja.

Ainekirjoitusvihkoissa oli kannet keltaista ja oranssia,
jonkinlaisia vähä kerrassaan muuttuvia geometrisia kuvioita.

Muistan, mitä ajattelin, kun luin Runotyttöä. Oli itselleni aika armoton. Vedin ennenaikaisia johtopäätöksiä, vaikka osuinkin oikeaan. Ei minusta tullut runoilijaa.

Jostain syystä muistan sen, kun tapasin ehkä ensimmäistä kertaa oikean kirjailijan. Sen hämmästyksen, että tuo, ihan oikea ihminen, herttainen pikku mummo, jonka sukujuuret ulottuivat tänne lähelle, oli kirjoittanut kirjan. Myöhemmin sain hänen kirjansa lahjaksi. Olen pitänyt sen, vaikka tämä oli kaukana, kauan sitten.

Olen ajatellut alkaa kirjoittaa. Ei sillä, että olisin koskaan lopettanut, mutta vähän tietoisemmin.

Olin käymässä lapsuudenkodissani.
Siivosin nuoruuteni aikaisia mappeja, jotka isäni oli kaivanut varaston perukoilta.
Olen ollut aina sama.
En usko, että tulen enää olennaisesti muuksi
- vaikka kyllä minä yritän - ajoittain.
Olin hämmästynyt. Luulin vuosien, koulutuksen, lasten, työelämän... tämän kaiken muuttaneen minua, mutta näin nuoruuteni papereissa
nämä samat ainekset, saman intensiteetin,
samat tulvat, samat patorakennelmat, saman järjestelemällisyyden,
saman haparoinnin, keskenjättämisen, rohkeuden puutteenkin ehkä. Saman jaon hyväksyttävään julkiseen sekä yksityiseen nimettömään.

Vähän aikaa sitten löysin papereita kymmenen vuoden takaa.
Niissäkin olin sama,
melkein pelottavalla tavalla sama.
Ikäänkuin ihmisellä olisi kutsumus tai luonto, jota kohti hän kuroo itseään kerta toisensa jälkeen.
Lähietäisyydeltä on vaikeaa nähdä mitään; tuntuu, että on uusia polkuja, muutosta, vaihtelua, häilymistä, epäselvyyttä, monituisuutta.
Kun onkin vain sitä samaa.

Siihen, kun osaisin asettua
ja tehdä siitä jotakin.

Asettua itseeni. Kuunnella pitkäjänteisesti.

lauantai 25. kesäkuuta 2011

Kuulumisia päästä

Tänä iltana olen täynnä ääniä ja reagoimista, pyyntöjä, vaatimuksia, kiljumista.

***
Junassa ystävällinen nainen tuli sanomaan:
On niin ihana... nuo lasten äänet, ne ovat kuin laulua kuulisi.

Neljän tunnin matkan aikana kaivoin reppua uudelleen ja uudelleen,
jotta matka kuluisi pojiltani hyvin, jotta viihtyisivät ja jaksaisivat.
Jaksoivathan he. Toivat iloa - minulle ja niille neljälle, jotka istuvat meidän vieressämme vastakkaisilla penkeillä ja ovat matkalla Espanjaan.
Yksi heistä tuli minulle todistajaksi. Sanoo: Kyllä sitä pittää olla yhtä ja toista, että suapi pienet viihtymmään.

En sanonut, että olen matkalla vieraaseen maahan
ja että haluaisin kietoutua heidän kieleensä ja olla vuan
siellä missä myyjät jutustelloo asiakkaille ja elämä hymmyilöö.
Ei se minun kieleni ole,
mutta on se, joka on ympäröinyt minut ja taas on sitä ikävä.

***
Ensi viikon mies on töissä ja minä lasten kanssa täällä.
Lomalla olemisesta ei ole sopivaa tuskailla, mutta kun tähän asti jokainen hetki on ollut niin intensiivinen, enkä ole ollut viikkoihin yksin. Kotiäitilihakseni ovat veltostuneet työn puristuksissa. Lisäksi pitäisi miettiä ja on vaikea miettiä, jos joku koko ajan kysyy miksi hänelle ei ole vielä leikattu kurkkua ja miksi polentassa ei ole vielä kanelia ja joku voi romahtaa mistä tahansa väärinkäsityksestä kovaääniseen, loppumattomalta tuntuvaan protestiin.

Odotin tänä keväänä poikkeuksellisen intensiivisesti sitä, että saisin olla lasten kanssa kotona. Ehkä siinä idealisoin vähän. En ole ollut ihan valmistautunut.

(Ja nyt tässä valmistaudun.
Viikosta tulee ehkä parempi, kun lähestyn sitä realistisin odotuksin.)

***
Olen riippuvainen sanoista.
Jos en kuuntele itseäni, en oikein pärjää.

Juhannusaatto

Juotiin glögiä ja syötiin pipareita.
Aika hilpeät pikkujoulut oli.
Ehkä valtakunnan ensimmäiset.

maanantai 20. kesäkuuta 2011

Leikki on parasta

Italiassa menin Pajun ja Timotein kanssa pieneen puistoon:
kuuma aurinko, osin kuivunutta ruohoa, kaksi liukumäkeä, joissa toisessa kiipeilyteline. Istuin sivussa. Pojat leikkivät. Leikissä syntyy tarina eksyneistä pojista, joita pelottava akka yrittää ottaa vangiksi. Pojat ovat kuitenkin neuvokkaita ja selviävät akan juonista.

Minä istun ruoholla auringossa ja luen vähän. Kuivaa ruhoa. Muutamia muurahaisia.
Samalla istun eturivissä, istun aitiopaikalla, katson kuinka siipipeilit välähtävät, kuinka jokin lähtee lentoon, kuinka joen pyörteet syntyvät, kuinka taika laskeutuu.
Voi matkustaa Italiaan, voi maksaa viihteestä ja huvituksista, mutta taitaa olla niin, että hyvää leikkiä ei niillä pysty voittamaan.

Leikki on parasta.
Ei saa lopettaa leikkimistä, ei ihan kokonaan!
(Jos haluaa, voi puhua luovuudesta, se kuulostaa aikuisemmalta,
mutta leikki kai siinäkin lumoaa :-))

Matkatunnelmia

Pujahdimme hetkeksi pois, aurinkoiseen Toscanaan.
Meri oli välillä sininen, välillä vihreä.
Pinjametsän varjoisassa tunnellissa oli hyvä levähtää.
Pisan torni yllätti kauneudellaan
ja Firenzen Duomo myös.
Maisemat olivat avaria, värikkäitä, syviä -
nyt kaikki täällä näyttää tasaiselta, yksiväriseltä.

Asuimme paikassa, jossa oli lähinnä italialaisia.
Iltaisin lapsille on järjestetty "baby dance" - laululeikkejä ja tanssikuvioita kunnon biletysmusiikkiin. Timotei oli aluksi epäluuloinen, mutta lähdettyään mukaan letkajenkkaan (!) hän innostui asiasta kovasti.
Suurin osa paikallisista bambiinoista oli kuviossa mukana ainakin puoli yhteentoista joka ilta...

Allergioiden tuomat ruokarajoitukset tulivat tietysti matkalla selvemmin esille. Kotona ne eivät häiritse, olemme niin tottuneet. Päädyimme siihen, että pojille tilattiin ravintoloissa lähes aina sama perusannos: "Penne biancko, no burro, no oil & prosciutto cotto". Onneksi Italialaiset ovat sen verran ylpeitä laadukkaasta ruuasta, ettei heidän kinkuissaan ole soijaa tai muita kummia apuaineita. Huoneiston pikkukeittiössä sitten tehtiin muitakin ruokalajeja.

Paluumatkalla Rooman lentokentälle kiersimme pienen Mount Argentinon kautta. Vuoristoinen saari on oikeastaan kolmen kapean kaistaleen avulla kiinni rannikossa. Sintöimme matkan viimeisen päivän huikein näkymin vuoristoratamaisella tiellä. Tuuli kiidätti hentoisia pilviä vuorenrinteiden yli vain hieman meidän yläpuolellamme...

Olemme matkustaneet perheenä aika vähän ja tällä matkalla saimme nähdä ja kokea niin monenlaista... merta, rannikkoa, vuoria, kaupunkeja, uimista, tanssia, ruokaa...
Olen iloinen siitä, että tämä toteutui näin.
Ehkä joskus vielä uudestaan...

tiistai 7. kesäkuuta 2011

Lokimerkintöjä

Sain naapurilta kassillisen raparperiä.
Vein lapset rannalle.
Olin sosiaalisesti taitamaton: tuijotin vihkooni, en puhunut mitään.

Kävin koululla tekemässä kokeen.
Ostin repun.
Sovitin puseroa, jonka luulin olevan kaunis, mutta ei se ollut.

Laitoin pesukoneeseen vaatteita, joita haluan ottaa matkalle mukaan.
Söin suklaata.
Mietin pelkäämistä, kaiken pelkäämistä, epämääräisen pelkäämistä,
riskejä, jotka sittenkin kannattaa ottaa.

Nostin pankkiautomaatista paljon rahaa.
Osasin kaventaa Mintulle kirpparilta ostamani housut.
Sanoin: "Näin kauniita housuja, jos lähtisi asiakseen etsimään, ei varmaan löytäisi."

Moitin itseäni etäisyyksistä.
En soittanut sille, jolle olin ajatellut soittaa.
Ajattelin sitä, jolle en enää soita vaikka jotain tapahtuisi, vaikka tapahtuisi tärkeää.

Kirjoitin näitä sanoja lastenhuoneen lattialla.
Hengityksen tasaannuttua, hämärän laskeutuessa käänsin kannen kiinni
ja kävelin toiseen huoneeseen.
Suomi hävisi jalkapallossa.

Ikkuna on avara ja vihreä. Mikään ei saa enää peitää sitä.
Olen lomalla.
Odotan aamua, jolloin herään yksin, keitän teen, ajattelen.

torstai 2. kesäkuuta 2011

Kirskuntaa ja kitinää

Paju pikkuinen huutaa aivan kamalasti, jos joutuu pienestikään pettymään.
Ja joutuuhan hän. Ruoka on väärää, tekemiset on vääriä ja kertakaikkisen väärin on joutua esimerkiksi menemään nukkumaan. Tai herämään väärässä paikassa - tai kuten joskus - väärässä seurassa (...niin, kuvitelkaapa sitä omalle kohdallenne! :-)).
Timotei on enimmäkseen tasainen, mutta osaa hänkin. Hän saattaa romahtaa siitä, että häntä pyydetään hakemaan oma yöpukunsa alakerrasta. Miksi juuri minä? Miksi minä joudun hakemaan yöpuvun, miksei joku toinen voi... Hän on kyllä mielellään auttavainen, jos saa olla sitä täysin omaehtoisesti. Kun Timotei alottaa mölyn, Paju istuu äidin sylissä syömässä rusinoita ja kysyy: "Oletko nyt minuun tyytyväinen?" Äskettäin yli puolen tunnin ulinakonsertin järjestäneenä hän siirtyy jo mieluusti sen paremmin käyttäytyvän pojan rooliin.
Minttu ei enimmäkseen huuda. Hän vastaa: "Aivan sama!" Ja toteuttaa iltatoimipyyntöjä irrottamatta katsetta kirjasta, hitaasti ja poissaolevasti.
Nämä rääkyläiset ovat sitten aivan samanaikaisesti ihan kamalan söpöjä,
mutta ei se auta, päässä kiristää ja sykkii,
rappausta putoilee nurmikolle,
halkeilleet hormit paljastuvat.

En tosiaankaan usein ajattele näin, mutta huomenna menen mielelläni töihin ja jätän tämän kitkaisen pesueen toisiin käsiin. Opettajankokouksessa istun takarivissä, selaan kalenteria ja hengittelen syvään. En yhtään naputtele sormia, että pitäisi päästä kotiin. Mikäs siinä on ollessa, ihan omassa rauhassa.

Haaveilen luumupuusta

Viidesluokkalaisena istuin toukokuussa takapihalla, jyrkässä rinteessä olevissa portaissa lukemassa historian kokeisiin. Kevään lämpö oli ihanaa. Taisin nauttia myös lukemisesta. Vieressä kasvoi kaksi luumupuuta, jotka kantoivat runsaan sadon punakeltaisia, kirpeähköjä luumuja.

Nyt istun etupihalla auringossa lukemassa opiskelijoiden töitä. Mietin, voisinko istuttaa pienelle nurmikonpalallemme luumupuun. Haravoin karviaispensaan juureen ruohosilppua. Pensas joutui talvella työkoneen teloihin. Se on kuitenkin sitkeä ja toipuu.

En ole koskaan istuttanut puuta.

keskiviikko 1. kesäkuuta 2011

Kotiäitikesä

Paju ja Timotei aloittavat tänään lomansa. Kevään aamut ovat olleet etenkin pienimmällä loppua kohti jo kovasti haikeita ja vaikeita. Hän selvästi tarvitsee kotona olemista, minnekkään kiirehtimättömiä aamuja ja oman perheen kanssa olemista. Pajun sylipäivät siis ohjelmassa :-).

Tämän ensimmäisen aamupäivän olen tehnyt töitä heidän pyöriessä leikeissään ja katsoessa lempiohjelmia telkkarista. Vielä yksi pino kokeita on odottamassa illan ja huomisen työrupeamia. Seuraavat pari päivää hoituvat sitten miesten kesken, kun minä ja tytär vielä päättelemme koulutyötä.

Kesän olen enimmäkseen ihan vapaalla. Jotain pientä väkerrettävää on, muttei mitään painostavaan suurta tai kiireistä. Tähän aikaan vuodesta olen aina erityisen tyytyväinen ammatinvalintaani (i.e. ammattiin ajautumiseeni). Olen itsekin aivan kyllästynyt päiväkotiaamuihin, kiirehtimisiin ja väkinäisiin lähtemisiin.

Kahden kuukauden loma vaatii kuitenkin jo ihan oikeasti asettumista, jonkinlaisten kesärutiinien luomista, ruokahuollon parempaa haltuunottoa (etenkin kun on allergisia perheessä) ja jotain muutakin sellaista omaa asennoitumista, josta en nyt ihan saa sanoin kiinni. Lyhyemmän loman voi paremmin viettää ikäänkuin "poikkeusolosuhteiden" merkeissä, kun arkeen kuitenkin palataan melko pian. Meille näitä poikkeusolosuhteita ovat miehen lomaviikot.

Viime vuonna en olettanut loman olevan erityisen rentoa. Tänä vuonna kuvittelen sen olevan hetkittäin jopa sitä. Meidän poikaset ovat nimittäin viime vuoden aikana tuleet hyviksi kavereiksi ja he leikkivät välillä oikein sujuvasti yhdessä. Päiviin voi siis soluttautua yllättävän rauhallisiakin aikataskuja. Yksittäisenä päivänä sellaisten varaan ei kannata paljon laskea, mutta pidemmällä aikavälillä niitä tulee ihan ennustettavasti. Lisäksi minulle on lomaa sekin, että ehdin vähän kiirettömämmin kuunnella lasten asioita, pitää sylissä ja etsiä kadonneita pikkuajoneuvoja...

maanantai 30. toukokuuta 2011

Uudissana

Kamine = kamat ja tamineet

Käyttö: Otetaan Pajunkin kamineet mukaan!

Keksijä: Timotei

sunnuntai 29. toukokuuta 2011

Love Story

Toissapäivänä olin muodollisissa juhlissa hienon miehen rinnalla - hän frakissa, minä iltapuvussa... Ohjelma kesti lähes viisi tuntia. Hienoa, vaihteluna hauskaakin ja aika epätavallista tässä elämässä :-).

Eilen vietin saman hienon miehen kanssa 14. hääpäivää (kevyen juhlistamisen ajankohta oli valittu lastenhoitopalvelun saatavuuden mukaan). Matkalla poikkesimme viemään vanhaa mikroaaltouunia jäteasemalle. Emme tienneet että siellä oli avointen ovien päivä: mikro jätettiin ilman maksua, takakonttin kannettiin ilmaista multaa ja kompostia (kuinka romattista!) - sekä kaksi liljasipulia lajiketta "Love Story".

Tänään istutin Love Storyt.

keskiviikko 25. toukokuuta 2011

Paperipäivä

Eilen olin kokouksessa,
jossa parasta olivat portaat ja vanhan kivitalon tuoksu.
Tänään on paperipäivä, kokouspäivä, nimien ja summien kummallinen päivä,
jota odottamaan heräsin jo aamuvarhaisella.
Jos aikaa jää, teen kysymyksiä.
Jos vielä jää aikaa,
haaveilen.

maanantai 23. toukokuuta 2011

Omin käsin erämaahan

Minulla on paljon papereita, jotka ovat eksyneet tai joilla ei ole kotia. On asioita, joita minun pitäisi arkistoida järjestelmällisesti. Työhön liittyvissä mapeissa on sivukaupalla tietoa ja ideoita, joita en käytä, mutta joista en osaa luopuakaan. Kuitenkin, kun hetken ajan kuvittelin yhden kurssin mapin kadonneen, en ollut pelkästään kauhuissani - olin myös vähän helpottunut.

Tänään etsin yhtä kadonnutta paperipinoa. Löysin vanhaa unohtunutta ja tajusin, että olen ollut ennenkin sitä, mitä olen nyt, aikonut samaa, hapuillut samaan suuntaan, ollut kesken, antanut toisen muodon. Luen jostakin, ettei ole parempaa tunnetta kuin se, että päättää miten haluaa elää ja onnistuu toteuttamaan sen.

Kirjoittaja oli rakentanut talon omin käsin.

Minulla ei ole maata,
mutta kaivan ja kasaan silti.
Ja mietin rakentamista. Mietin niitä, jotka osaavat - ketä he ovat, kuinka he sen tekevät? Arvioin säitä, kustannuksia, parasta rakennusaikaa, pelon punnusten painoa, rohkeuden rippusia.

Pitäisi järjestää paperit, kerros kerrokselta lähestyä työpöydän pintaa. Pitäisi raivata tieltä, keskittyä olennaiseen,
tehdä tilaa ajatella,
avata tyhjä sivu.

Hyvästelin tänään heitä, joille teen työtä.
Syksyllä uudestaan, sanoi yksi heistä.
Niin, minä sanoin, sitten taas tavataan.
Järjestän muistitikun ja niitä papereita, tulen paikalle,
katsotaan, mitä sitten tapahtuu - mitä tapahtuu heissä, mitä minussa.
Se on elävää ja todellista, tärkeääkin.

Mutta miksi se ei riitä? Miksi aina jotakin muuta?
Miksi minä -
miksi juuri minä haluan rakentaa talon erämaahan,
olla yksin,
rakentaa savesta,
rakentaa omin käsin?
Miksi ei riitä, että katson silmiin,
että mapit ovat järjestyksessä ja pöydän pinta näkyvissä? Olisihan se ihan oikeasti tärkeää, että ne paperit löytyvät, kun niitä tarvitaan.

torstai 19. toukokuuta 2011

Tutkimus tekeillä

Paju: Onks tää meiän ensimmäinen elämä? Ei oo ihmisellä kun tää yks elämä. (Miettii ja muistelee aiempia keskusteluja kuolemasta.)

... Otetaanko ne lapset ja aikuiset joskus sieltä ilmasta pois?

Marikki: Ai sieltä taivaasta?

Paju: Niin.

Marikki: Niin... se taivas ei oikestaan oo ilmassa, sanotaan vaan että "taivaassa". Se oikeestaan tarkottaa, että Jumalan luona. Kukaan ei oikein tiedä missä se on. Kukaan ei oikein tiedä, missä Jumala on.

Timotei: Joku tutkija vois joskus selvitää sen, missä se Jumala on.
Onkohan sellanen tutkimus jo tekeillä?

maanantai 16. toukokuuta 2011

Kun pääsin vanhasta, otin uuden.
Voi jee. Voi ei.

lauantai 14. toukokuuta 2011

Lasken ajan hintaa

Myyn ja ostan aikaa,
mutta en ymmärrä ajan hintaa.

Minulta kysytään: teenkö tämän tällä hinnalla?
Välillä minä kysyn: paljonko maksaisi, jos tekisin tämän verran vähemmän?

Aikaa johonkin.
Aikaa pois jostakin.

Mistä mitat oikeaan vaihtosuhteeseen?

Entä jos ostan kallilla hukka-aikaa?
Entä jos myyn ajan ja kiristyn?

keskiviikko 11. toukokuuta 2011

Vihreä keskiviikko

Joskus käänne osuu vihreään keskiviikkoon.
Lähetän tiedoston ja paksun kirjekuoren.
Toisella suunnalla näpyttelen tunnuslukuja
ja painan tietokoneen nappulaa.

Näin asiat alkavat, päättyvät ja muuttuvat
ajassa, jossa niin moni seikka on mahdottoman
kouriintuntumatonta.

Selkää ei pakota,
eikä pelto leviä edessä raivattuna.
En edes tavannut muodollisen oloista virkailijaa,
kukaan ei tehnyt virallisiin papereihin merkintöjä.

Mietin rituaaleja (ja niiden puutetta).
Miten juhlistaisin näitä pieniä ja suuria päättymisiä ja siirtymiä?
Aika usein nämä kouriintuntumattomat ovat vain tapahtuneet - enter - ja elämä jatkuu ennallaan. Joskus olen juhlistanut herkuttelemalla tai ostamalla -
entä nyt, kun en halua kumpaakaan?
Enkä sitäkään, että elämä vain valuu, hetket jäävät huomaamatta, uusi kietoo minut ja lopulta ihmettelen, missä ja milloin olivat ne hetket, jotka jäsentävät ja antavat merkitystä.

torstai 5. toukokuuta 2011

Minussa vilisee uusia ja vanhoja niin, etten ota niistä vielä selvää; seikkailen erilaisilla sivuilla; jollakin on kanahäkki takapihalla, kananmunia kesällä, kanakeittoa talvella; joku on rakentanut talon savesta - hyvin edullisesti vielä; joku sanoo "35 tunnin työviikko olisi ratkaisu" (hän ei asu Suomessa).
Löydän hengästyttäviä sanoja rauhallisessa kirjassa. Löydän sanoja jotka vahvistavat sitä, mitä olen ollut. Odotan määräpäivää, odotan muutosta, ajattelen uusia alkuja, jatkumisia ja silleen jättämisiä, silleen jättämisiä. Palelen ja olen melkein jo kesässä. Olen kiireinen, kun en malta olla vaan, olen ihmeissäni. On niin paljon kaikkea, en osaa enää kirjoittaa. Mietin sanojen rajoja, mitä en täällä voi sanoa, mitä sanon, miten lähellä on koko maailma, mitä sanoisinkaan, jos sanoisin. En sano edes itselleni, enkö? Sitäkö se on, kuuntelukyvyttömyyttä kesken kaiken.

Olla rehellinen itselleen. Nämä ovat ystäväni sanoja, mitä ne minuun? Minuunkin tietystiä, tässä ja muualla, ensimmäiseksi yksin, ei koneen ääressä, vaan yksin hengenvedosta hengenvetoon, sitten sanoiksi, sanoiksi kyllä, miten sekin on tärkeää. Sanoiksi ja askeliksi kaikki. Niin suora en monesti ole, en koskaan ihan vaan rehellinen, kun olen niin käyrä, niin monisuuntainen (näin olen sanonut monesti - olenko väärässä? jos rehellisyys on lopulta niin hirveän yksinkertaista, etten ymmärrä sitä, olenko väärässä? ehkä jalat yltävät pohjaan, löytyy yksinkertainen linja, jäsenet ojentuvat, selän nikamat pysyvät suorina?)

Tuntu ennen pysäkkiä

Se toinen, joka pidättää minua, on melkein tässä.
Vain muutamia punaisia lauseita enää,
tauko,
uusi lukeminen
kuvia, mielikuvia.
Klik,
matkaan, pois.

Alanko sitten taas hengittää syvemmin?
Riittäkö minusta sitten sanoja tännekin?

keskiviikko 27. huhtikuuta 2011

Juuret

Raivaan kivet,
kaivan kuopan,
revin juuret,
säilytän hyvän mullan.
Levitän sanomalehteä.
Levitän lehtiä
ja lakastunutta ruohoa.
Levitän multaa.
Mietin korotettuja reunoja.
Luen kasveista,
suunnittelen kehäkukkia
ja maa-artisokkaa.

Jatkanko jotakin,
joka oli ennen minua?
Onko sekin minua?
Enkö ole vain toinen
ja jotain muuta,
vaan myös samaa,
minäkin,
jossakin muodossa
muuntuneena
toistan minäkin
sitä, mikä oli ennen minua.

maanantai 11. huhtikuuta 2011

Poikamaisia

Pojat suunnittelevat juoksukilpailuja
ja hippaleikkejä. Olohuoneen metsässä piileskelee rosvoja.
Pienin käy kysymässä: Eikö oikeesti oo lohikäärmeitä olemassa?
Miten kauan siitä on, kun dinosauruksia oli? Olinko minut vielä silloin?

Lastenhuoneessa on tapahtunut yhdeksän auton ketjukolari.
Yöksi toivotaan kauniita unia ja jättinosturin kuvia.

tiistai 5. huhtikuuta 2011

Elämää avaruusmaidon jälkeen... (sekavia mietteitä, joita pitäisi lähinnä kertoa ravitsemusterapeutille)

Paju luopui rakkaasta maidostaan muutama viikko sitten.
Hän on siirtynyt omenamehuun :-).

Uudella ruokavaliolla on usein nälkä.
Aamulla Paju söi porkkanasämpylän, jonka välissä oli kinkkua. Lisäksi hän söi vähän puuroa. Ei ollut enää nälkä. Tunnin päästä palasi keittiöön miettimään, milloin mahtaisi olla seuraava ruoka. Päätyi syömään aamupuuron. Söi sitten yli puolilitraa tummaa mannapuuroa, jota oli ryyditetty reippaalla lorauksella rypsiöljyä (allergikon energialisä) sekä kanelilla ja sokerilla.
Nyt on kuulemma maha täynnä!

Saamme nyt sitten totutella Pajun uuteen ruokakuvioon.
Pikkuisen on vielä hakemista...
Puuroa pitää keittää paljon :-).

Paju tykkää kurkusta, rusinoista, keitetystä porkkanasta, maissista ja cashewpähkinöistä. Hän täyttäisi energiavajetta mielellään omenamehulla. Glögi on myös herkkua - ostin alesta kaupan varastojen viimeisiä... Päärynä, banaani, omena ja viinirypäleet käy myös. Ruokaisemmalla saralla makarooni on ykkönen, riisiä ja perunaa menee myös. Nakkeja, makkaraa ja kinkkuleikettä söisi, mutta muuta lihaa tai kalaa ei halua syödä, vaikka ymmärtääkseni hän tarvitsisi melko paljon lihaa energian ja proteiinin lähteeksi (vegetaristin hyvät proteiinin lähteet puuttuvat häneltä).

Olen tästä vähän huolissani ja mietin, pitäisikö saada yhteys ravitsemusterapeuttiin, joka voisi täsmentää noita määriä...
Ihan käytännön ratkaisutkin kelpaisivat.
Ainakin voisi etsiä jotain nitriitittömiä nakkeja.

Nyt yrittämiseni tällä rintamalla on johtanut siihen, että syömme muut turhaan usein liharuokaa, kun yritän tehdä sitä Pajun tarpeisiin. Ja Paju jättää lihaosuudet lautaselle; myös jauhelihan ja lihapullat... Ja ronkkii keitosta porkkanat ja perunat... Pitäisi ehkä alkaa ujuttamaan myös mahdollisesti sopivia palkokasveja ruokavalioon, jos ne vaikka kelpaisivat.

Toisaalta olen ollut sen verran paljon tekemisissä tosi rajattujen ruokavalioiden kanssa, etten oikein tiedä tarvitsisiko tilanteesta edes olla huolissaan. Mutta olen kuitenkin vähän. Pajun ruokavalio on helposti aika vehnäpainotteinen, jos hän itse saa valita.

Timotei sen sijaan söisi jauhelihaa vaikka kuinka paljon, mutta hänelle ovat monet kasvikset vaikeita...

Meille muille tekisi hyvää monipuolinen kasvisruoka.

maanantai 4. huhtikuuta 2011

Asenne

Uusia värejä olohuoneessa,
tässä missä istun ja tässä missä kirjoitan.

Ostin tyttärelle Antti Tuiskun levyn, kun Antilla on niin hyvä asenne.
Aamulla Antti laulaa puista.

Opiskelijat antoivat palautetta. Mikä on eniten auttanut oppimistasi tällä kurssilla?
Opettajan asenne. Sama viesti monta kertaa.

Nyt asento on jäykkä ja
asenne vinksallaan.
Mikä edes on asenne?
Sanotaanko asenne, kun ei osata sanoa tarkalleen mikä?

Asennehan voi olla ihan mitä vaan.
Attityydiä löytyy.
Asenneongelma.
Hän asennoituu muutoksiin myönteisesti.


Pihalla on pari krookuksen nuppua seinän vieressä ja muualla puolitoistametriä lunta.

lauantai 2. huhtikuuta 2011

Lentävät luomulehmät ja muuta vihreää

Aprillipäivänä luen kokevasta minästä ja kirjoittavasta minästä. Huomaan, etten tiedä sanoa runoille mittaa. Lapsille kerron banaanien loppuneen marketista, koska ohi ajanut sirkus oli ostanut kaikki banaanit sirkusapinoiden ruuaksi. Minulle kerrotaan suklaan tulleen salaa syödyksi ja luomulehmien lentävän.
Pienin uskoo kaiken, eikä itse huijaa ketään.
Isot käyvät ottelussa; toinen kannattaa jyppiä ja toinen bluesia.
Timotei tulee tyytyväisempänä takaisin.

Tänään olen etsinyt vihreää ruskeanpunaisen tilalle,
ostanut ja ostanut väärin, palauttanut ja etsinyt uutta,
ollut harmissani ja sanonut niitä näitä, ollut alakulossa ja kiinni toisen alakulossa, räpistellyt, haikailut lintuja ja linnunlaulua, istuttanut ikkunaan kolme kilisevää lintua: punainen, vihreä, punainen.

Vihreä sisällä odottaa lehtien vihreää, se sointuu siihen, se odottaa.
Haikeudet ja harmit odottavat sulamista, likaisten vallien katoamista, etelätuulta.
Minä odotan sanoja, sanoja ja hiljaisuutta, sanoja ja vaikenemista.

keskiviikko 30. maaliskuuta 2011

Keikahdan hetkeksi kantapäille

Jätin taakse
paksun pinon virallisia, tärkeitä, punakynällä merkittyjä,
tiedostokaupalla toisia sana sanalta tarkastettuja,
tänään pienen nipun muita, tavallisempia, käsin kommentoituja.

Huomennakin olen taitteessa:
pienet hyvästit, siirtymä kohti seuraavaa.

Välissä sammalpäiviä, vihreä huopa,
niityn laidalla oranssinpunaisia unikoita.

en jaksa virrata
haluan olla sammalen peittämä kivi

tiistai 22. maaliskuuta 2011

pisaroi
mietin alusta uudelleen,
ajattelu pysähtyy ruutuun
tarvitsen kumisaappaat
ojennan virkailijalle paperin
hän tallentaa tiedot tietojenkäsittelyjärjestelmään
poukkoilen ihmisiä vasten
kimpoan
pintaani piirtyy mustavalkoisia sanoja
katson peiliin
olen hätäinen ja vieras
minulle puhutaan, puhun
tyhjäksi
pisarasta heijastuvat kaikki värit

maanantai 21. maaliskuuta 2011

tututututututututu
tititititititititi
ototototototototot

mo mo

ettedee
ettedee

iido

perjantai 18. maaliskuuta 2011

sen pukemista kieleen,
mikä ei ole kieltä

keskiviikko 16. maaliskuuta 2011

Olen uponnut monta kertaa

On kiireitä ja siirtymiä,
rallikilpailuja olohuoneen lattialla,
joka aamu aika-ajot,
lukemisia, oikolukemisia, käsialoja,
rivien välissä pettymisiä ja väärinkäsityksiä,
kalenteri täynnä tekemisiä ja täynnä epätekemisiä
(kalenterissa lukee: tällä kellonlyömällä
menet sinne ja olet paikallasi mitään tekemättä).

On odotuksia ja on latteita otsikoita,
on (tai oli) kadonnut lohikäärme,
jonka katse seuraa ohi kulkevaa,
on syöksyjä moottoritiellä, ajo vuoren läpi valaistussa putkessa
toive, että radiosta tulisi seuraavaksi joku kiva kappale,
jossa voisi keinua ja unohtaa jotakin, olla vähemmän irrallaan,
olla osa jotakin, liueta ja riittää, muistaa ja unohtua.

On sanattomuutta
paljon puhetta, kirjoitettuja lauseita, heijastettuja lauseita,
puhetta, joka ei suju, vaikka sanoja on paljon
Haluaisin kävellä järven rannalla, haluaisin kuunnella lintuja
olla kuistilla, olla auringossa, nukkua hetken,
vaieta ja jättää sanomatta: olen sanaväsynyt,
lauseuupunut -
kirjoitetut ovat hiljaisia, mutta puhutut
ovat minulle välillä liikaa,
puhetyöläinen ei voi vaieta , vaikka se olisi kultaa,
vaikka se kasvaisi kukkasia.

maanantai 14. maaliskuuta 2011

tänään olen ollut paikalla
ja ollut sivussa,
ollut tyhjä,
kaikunut ontosti,
tehnyt eleen ilman sisältöä,
merkinnyt muistiin, mitä muistan muutenkin

sunnuntai 13. maaliskuuta 2011

Ensimmäinen päivä

Herättyään Paju pyysi maitopulloa
ja itki, kun muisti, ettei maitoa enää ole.
Sen jälkeen maitoikävää ei tullut koko päivänä.
Rankan olkkarisählyottelun jälkeen sankari
nukahti sohvatyynylle kaikkensa antaneena.
Hyvää yötä suloinen!

lauantai 12. maaliskuuta 2011

Avaruusmaidolle hei!

Tänään jätimme hyvästiä.
Ei enää avaruusmaitoa.
Tölkit, jotka ovat koristaneet keittiön pöytää lähes viimeiset viisi vuotta,
ovat nyt taakse jäänyttä elämää.
Meillä syödään nyt ruokaa.

Helpottuneena - mutta myös kiitollisena - jätän tämän vaiheen taakse.
Olisi mukava ajatella yksioikoisesti, että luonnonmukainen ruoka on aina parasta - mutta minulla on kaksi lasta, jotka ovat tarvinneet avaruusmaitonsa,
joka lienee pilkottuine aminohappoineen ja kymmenine ravintoaineineen jonkinlainen ruokateknologian huipputuote. Ilman sitä allergiat olisivat todennäköisesti vaikuttaneet kasvuun, terveyteen, ties mihin. Mutta nyt tuntuu hyvältä: ihan tavallinen ruoka riittää ja vältettävien ruoka-aineiden listan kanssa tulemme toimeen ihan hyvin.

Avaruusmaito, Pajun "oma maito", on ollut hänelle äärimmäisen tärkeää.
Paju ei ole pitkiin juonut tätä maitoa päiväkodissa ollessaan, mutta muutoin kaikki yritykset vähentää maidon määrää ruokavaliossa ovat olleet tuhoon tuomittuja.
Paju rakastaa maitoaan.

Nyt olemme tyhjentäneet viimeisen purkin.
Kuluneet tuttipullot on heitetty menemään
ja isoksi pojaksi kasvaneelle sankarille on järjestetty juhlat Suuren Siirtymän kunniaksi. (Juhlissa sankari söi kymmenen kettukarkkia ja kaksi palaa kakkua.)

Edessä lienee päiviä, joihin kuuluu maitoikävää.
Yritämme lohduttaa ja keksiä muuta ajattelemisen aihetta...
Urhea Paju! Kyllä sinä selviät!