Kiukkuinen äksy osittaisella hoitovapaalla? (tai Pelkoja työetiikkapohdintojen taustalla)

Kun on kiire, voi sanoa: aion tehdä, mutta kun ei ole aikaa.
Jos aikaa on, eikä siltikään tee, aikailee.
Ja aikailemistaan peitelläkseen keksii ehkä jotakin muuta.

On hiukan pelottavaa ostaa aikaa.
Jos ajan on myynyt valmiiksi, velvoittanut ja valjastanut itsensä,
tietää sentään pysyvänsä ainakin sen ajan osalta poissa pahanteosta, kuten sanonta kuuluu.

Entä jos ajan ostaa itselleen,
eikä osaa käyttää sitä?
Kasailee mielikuvia etukäteen ja takakäteen
ja ne jäävätkin toteutumatta?
Entä jos aika vain valuu käsistä, eikä muutu miksikään sellaiseksi, joksi se oli aiottu?

Entä jos kiireetön äiti on yhtä kiukkuinen kuin kiireinenkin? Entä jos unelmat jäävät toteuttamatta, mansikat poimimatta? Joku sata teekupillista on ehkä juotu ja sen lisäksi enimmäkseen katsottu keskitasoisia brittiäisiä sarjoja ja pyöritty nurkissa päätä kääntämässä? Entä jos stressi ei vähene, kun ihminen alkaa stressailla sitten vaan niistä pienistä ja keskisuurista asioista?

Entä jos aika,
silloin kun sitä on "omana",
asettaakin ihmisen ikävällä tavalla vastakkain itsensä kanssa?
Kiireisyys ja tehokkuus on joskus aika mukavaa, silleen selkeän yksiarvoista (voin olla muuten mitä vaan ja tuli tuossa vähän turhaan huudettua lapsille, mutta ainakin oon tehokas).
Mitäs sitten, kun huutaa niille lapsille keskellä levollista selkeää ja kaunista kevätpäivää?
Tai jos tuli kyllä tilaisuus toteuttaa omia unelmia, mutta en toteuttanu - tai ei niistä nyt sitten vaan tullu mitään, oli varmaan väärät unelmat?
Kyllä olisi varminta pysyä töissä 
tekemässä yhteiskunnallisesti hyväksyttyjä, oikeita asioita.

Huh, huh.
Tällaista on mielessä.
Aion silti jäädä sille hoitovapaalle.  :-)

Ylivirikkeistetty aikuinen

Kesätauon jälkeen työn kuormittavat tekijät piirtyvät tarkemmin.
Olen liikaa ylivirikkeisissä ja hälyisissä tilanteissa.

Työ edellyttää jatkuvaa tarkkaavaisuuden jakamista.
Työ edellyttää usein intensiivistä ajattelemista JA tarkkaavaisuuden jakamista.



Silloinkin kun teen yksin, teen usein tilassa, jossa on paljon muita ihmisiä,
keskeytyksiä, sananvaihtoja, lyhyitä keskusteluja, uusia ärsykkeitä.
Jos ympärillä on ihmisiä, minä virikkeistyn niistä. En osaa olla sisäänpäin, havainnoimatta muita.

Kotona kolme lasta tarvitsee ruokaa, huomiota, vastauksia, katsetta, ohjausta
samanaikaisesti. Äitiys edellyttää jatkuvaa tarkkaavaisuuden jakamista.

Iltapalapöydässä iskee helposti hieman ylikuormittunut olo.

Työpäivä

Matkalla kotiin
huomaan olevani tyhjä,
huomaan, että tarvitsen laastaria,
minut pitäisi kääriä sideharsoon, että pysyisin ehjänä,
olen oudosti kuopalla,
olen kulunut, minussa on naarmuja.

Olla kiireinen ja täysi,
ärtyinen ja täysi, rättiväsynyt ja täysi,
tarpeellinen, pätevä, tehokas ja täysi.
Odotettua ja turvallista.

Olla kuopalla,
olla pinta täynnä hentoja naarmuja,
kiirehtimättä peittämään
ja täyttämään,
olla ja odottaa,
luottaa täyttymiseen, pinnan kestämiseen,
hitaaseen patinoitumiseen.
Se on vaikeaa.

Tutumpaa olisi peitää naarmut,
kääntää ehjä puoli ylöspäin.
Ja kuitenkin olisi nimenomaan nähtävä,
olisi juurruttava itseensä
ja odotettava, että solut imevät itseensä tarpeellisen voiman,
täyttymisen voiman,
omana aikanaan ja sen verran kuin on määrä.

Asetan jalat maahan ja kummarrun.
Jään lommolle, jään rosoksi ja kuitenkin täytyn.
Se riittää tähän,
se riittää.

Sata lasta

Aamupalapöydässä pienin pettyy jostakin ja parkuu surkeana lattialla.
Keskimmäinen pohtii rauhallisella äänellä:
Äiti, jos jollain olis sata lasta...
jos ne kaikki olisi aika kitiseväisiä...
sit ei kyllä varmaan selviäis...
Asiat mittasuhteisiinsa siis.