sunnuntai 7. lokakuuta 2018

Kokkausmietteitä

Olen ajatellut äitiä,
kirjoittanutkin,
ehkä siksi olen tänään täällä.

Mutta en kirjoita nyt äidistä, vaan arjesta, syksystä, selviämisestä, elämän hyvien hetkien rakentamisesta.

Olen sytyttänyt iltaisin paljon kynttilöitä.
Tuntuu tärkeältä ympäröidä itsensä nautinnollisilla asioilla.
Minulla on kivi-kynttilälyhtyjä, joita olen saanut jostakin. Värit ovat mitä sattuu, niitä mitä on ollut kaupan oheistuotteina tai muita. Mutta ne ovat kauniita takan reunalla. Ihan sopivasti vähän synkkiä, mutta kuitenkin tuovat oman sävynsä.
Omasta toiveestani olen saanut lahjaksi Kastehelmi-sarjan kynttilälyhdyt. Niistä pidän paljon. Ne ovat keittiössä, jossa on muutenkin vaaleampaa, kuultavaa ja paljon ikkunoita.

Teen usein ruokaa.
Teen ruokaa, koska se on tarpeen ja välttämätöntä.
Joskus ruuanlaitto on ihan pelkkää arkea, enkä panosta siihen.
Nyt olen istunut viikonloppuisin alas ja suunnitellut enemmän, ajatellut, rakentanut, ratkonut ongelmia.

Minun arjessani on täysin vierasta ajatus, että ensin olisi resepti ja sitten mentäisiin kauppaan ostamaan sitä varten aineksia. Ainakin näin syksyllä minun keittiössäni ensin on aina jotakin edellisestä ruuasta jäänyttä; jokin juurespussi jääkaapissa, joka uhkaa nahistua; jotakin satoa puutarhasta, joka pitää saada käytettyä. Ruuanlaitto on tasapainottelua ja ongelmanratkaisua. Miten saan käytettyä punajuuret? Entä tomaatit, jotka kypsyvätkin nyt kaikki yhtä aikaa? Tarvitsin yhden lantun, mutta kolme jäi yli. Jääkaappi täyttyy rasioista, joissa on yhdeltä aterialta yli jäänyyttä lohta, joka on liian suolaista tai perunoita tai vähän kasvislisäkettä, jota muut kuin minä eivät halunneetkaan syödä. Nämä asettavat oman lähtökohtansa ja rajansa sille, miten vastaan kysymykseen: Mitä syödään?

Lisäksi tasapainottelen sen kanssa, mistä kukakin pitää. Mikä on terveellistä? Mikä on edullista? Mistä itse innostun? Mikä kelpaa nälkäisimmälle tai millä tilanne korjataan, jos ruoka ei maistukaan?

Olen nyt antanut ruuanlaitolle sen vaatiman tilan ja vähän fiilistellytkin sen ympärillä.
Kirjannut  aineksia, jotka käytän. Laatinut pientä ruokalistaa pari päivää eteenpäin.
Ostanut jotain uutta ja tehnyt kokeiluja.

Perheelle ruoka on usein aika itsestäänselvä asia. En tiedä huomaako kukaan erityisesti, jos panostan siihen. (Osalle eineslihapullat ja makarooni ovat kai ihan parasta arkiruokaa...)
Mutta olen itse nyt nauttinut siitä, että olen saanut käytettyä minulla olevia ruoka-aineita, yhdistellyt ja keksinyt aina seuraavan ratkaisun ja seuraavan ruuan, jossa se, mitä on saa sopivan muodon ja tulee käytetyksi.

Tänään tein lounaaksi edellisellä viikolla valmistamastani ruuasta ylijääneistä punajuurista borssikeiton, johon sain piilotettua osan puutarhan tarjoamasta kesäkurpitsasta sekä tomaatteja (omasta pihasta nekin), jotka olivat jo vähän pinnasta nupistuneita, mutta silti sisältä tosi hyviä. Soseutin tomaatit pakasteesta löytämääni liemeen ja maku oli moniulotteinen ja upea, vaikka keitto oli oikeastaan todella yksinkertainen.

Päivälliseksi tein risottoa. Jätin suolan lisäämättä, mutta lisäsin liian suolaisen lohipalan, eiliselle ruualle valmistamani lehtikaalimuhennoksen lopun ja kesäkurpitsaraastetta. Maut tuntuivat ihanan tasapainoisilta ja lempeiltä. (Alunperin se liiaksi maustettu lohi harmitti jokin verran, vaikka söihän sitä...)

Tällaisesta ruuasta tulee hyvä mieli.
Haluan muistaa sen. Ehkä siksi kirjoitan siitä.

Huomenna tarjoan tacoja, joihin tulee lauantain possuribsien yli jääneet lihat. Näin ateriat sulautuvat toisiinsa ja saavat muotonsa. Valitettavasti kolme seuraavaa päivää menee niin, että en oikein kunnolla ehdi tehdä ruokaa, kun olen koululla tai koulutuksessa. En ole vielä miettinyt, mitä meillä silloin syödään.



lauantai 1. syyskuuta 2018

Solmuja, suunnattomuutta

Elämässäni on paljon muutakin vaikeaa, kuin äidin sairauden paheneminen.

On ylipäätään olo, että oma elämä on jotenkin solmussa.

Teen lievästi itsetuhoisia valintoja; kerta toisensa jälkeen jätän valitsematta asioita, jotka auttaisivat voimaan paremmin; en ajattele terveysriskejä tai jos ajattelenkin, en silti onnistu syömään hyvin ja liikkumaan sopivasti.
Loman päättymisen jälkeen en ole onnistunut pitämään yhtään viikonloppua vapaana työstä. Osin siksi, että töissä on kaikkea ja ennakointi auttaa; osin oman sisäisen levottomuuden ja irrotautumiskyvyttömyyden vuoksi.
Vaikka työ on hyvää, olen kroonisesti tyytymätön ja se purkautuu korkeina kierroslukuina suhteessa asioihin, jotka ovat niin pieniä, että ne voisi oikeasti vain sivuuttaa tai hoitaa lempeästi olkaa kohauttaen eteenpäin.
En oikein tiedä, mihin olen nyt menossa tai mihin yritän elämässäni panostaa. On suunnaton ja jotenkin tyytymätön, rauhaton olo.
Välillä minusta tuntuu, että olen alkanut elää äitini elämään kuuluvia tunteita;  tuijotan eteeni samalla tavalla aikomatta mitään; olen samalla tavalla pitkittyneen ja epämääräisen siirtymän vaiheessa; en tee aktiivisesti elettäkään suuntiin, jotka ovat pohjimmiltaan minulle tärkeitä. Joudun muistuttamaan itselleni, että minä en ole sairas, eikä minun tarvitse elää niin.

Pelkään sitä, miten epätasapainoiselta välillä tuntuu.
Entä, jos olen matkalla johonkin kamalampaan; masennukseen, uupumiseen, romahtamiseen?
Kuinka paljon johtuu huolesta, torjutusta surusta, äidin tunteiden kantamisesta?
Vanhenen ja pelkään vanhuutta, sairauksia, kärsimystä, luopumista ja sitä, että kaikki osoittautuu lopulta tyhjäksi ja turhaksi. Lopussa paljastuu, että olen elänyt koko ajan väärin. 


***
Elääkseni hyvin, minun pitäisi olla joku toinen. 
Onko se niin?
Niinkö minä ajattelen?

Haluan pitää itsestäni huolta, mutta en pidä.
En tee ihania ja virkistäviä asioita, vaan töitä.
Jään sokerikoukkuun ja unohdan, että piti liikkua päivittäin.
Olen jääräpäisesti tekemättä luovaa projektia, jonka haluaisin tehdä, mutta joka tuntuu isolta ja pelottavalta. En tee sitä maltillisesti ja askel kerrallaan, vaikka ymmärrän, että niinhän sitä kannattaisi edistää, pikkuhiljaa ja rauhallisesti. Toimin näin, vaikka tajuan, että osa epätasapainoisuudesta nousee tämän asian sivuuttamisesta.
Tämäkin on sävyltään itsetuhoista, omien mahdollisuuksien torpedointia.
Toisaalta, sillä ihmisellä, joka minun pitäisi olla, ei ehkä olisi tällaisia pyrkimyksiä lainkaan.

Elääkseni hyvin, ei riitä, että olisin joku toinen. Minun pitäisi olla useita toisia. 
Yksi luova ja intohimoinen, rohkea toteuttaja, aikaansaaja, itsekäs keskittyjä, epäitsekäs merkitysten tuottaja.
Toinen rauhallinen, tasapainoinen, kiitollinen ja vakaa; sellainen, jolla on ruuan kanssa aina salaattia, säännöllisiä liikuntaharrastuksia, vapaat viikonloput perheen ja mukavien harrastusten parissa.
Kolmas…

Kuinka monta elämää minun pitäisi osata elää? 

***
Yritänkö pettää itseäni sanomalla, että tarvitsen monta elämää, ikään kuin  hyvä elämä muka olisi kohtuuton vaatimus? Eikö jokaisessa elämässä ole hyväksi elää paremmin, kuin mihin minä pystyn nyt? Eivätkö epäkohdat sentään ole sen verran ilmeisiä?

Se on kuitenkin totta, että elän ikään kuin elämänvaihtoehtojen rajalla.
Minäkin vanhenen. Miten käytän jäljellä olevan ajan?
Kuinka paljon voin valita?
Onko jotakin, mitä minun on tarkoitus olla? Jotakin, mitä en voi muuttaa  --- vain suostua itseeni tai vastustaa sitä?

***
Voisin kai joka tapauksessa alkaa syödä terveellisesti. Mistään näkökulmasta sen ei pitäisi olla ongelmallista.
Ja silti sekin on.

Voisin kirjoittaa enemmän.
Voisin kuunnella enemmän omia ajatuksiani.
Voisin kävellä useammin metsässä tai ylipäätään.
Voisin laittaa puutarhan kuntoon ja virittää salaatit ikkunalle kasvamaan.
Voisin varata viikkoon hetken sitä suurta ja vaikeaa varten.
Voisin lukea, ja luenkin.

Voisin,  mutta en välttämättä tee.
Mihin minun elämäni sitten kuluu?

Ajattelen asioita helposti selviämisenä; kun selviän tästä työpäivästä, kun saan ruuan ajoissa lapsille, kun arki ei ihan romahda... En irrottaudu työstä viikonloppuna, koska selviän sitten viikosta paremmin, kun teen tämän ja tämän nyt. Sille ja tälle viikolle on sitä ja tätä ylimääräistä selvittävää. Paras ennakoida sitä nyt.

Ei sen selviämisen pitäisi ihan näin kortilla olla.
Miksi menen töihin "selviämään päivästä" sen sijaan, että menisin pitämään päivän oppitunnit?
Mikä on hyökkäämässä minua vastaan? Miksi kysymys selviämisestä ylipäätään nostaa päätään? Miksi kuulostaa siltä, kuin olisin kuohuavan meren armoilla ja onnistuisin vain niupin naupin pelastautumaan? Onko selviytymispuhe väsyneen ja vähän jopa uhriutuvan ihmisen puhetta?

Miksi en ole se toinen, joka on toteuttaa aktiivisesti ja valoisasti asioita, tarttuu mahdollisuuksiin, luottaa kykyihinsä, rakentaa tästä viikosta hyvän viikon?

Voisinko olla sellainen?
Voisinko vain valita olla sellainen?
Onko tämä näkökulmakysymys?








Mitä suren sitten...

Nukkumaan menessä mieleen nousee kysymys:
mitä suren sitten, kun äitiä ei enää ole;
mitä vähemmän minulla silloin on, kuin nyt?
Olen jo nyt niin yksin hänestä.
Olen kaukana,
en kuule hänestä,
hän ei kaipaa minua,
ei puhu minusta, ei puhu minun kanssani,
ei puhu minun kanssani edes silloin, kun olen siellä;
isän ei juurikaan soita, hänellä ei ole mitään kerrottavaa äidistä,
elän jo nyt niin monella tavalla yksin ja ilman häntä.

Olen tottunut siihen,
mutta kestän sitä huonosti.

Puhun ystävälleni siitä kokemuksesta, että läsnäolollani ei ole äidille merkitystä.
Sanon, ettei minun kannata matkustaa viikonlopuksi kotiin ja käyttää matkoihin yli kymmentä tuntia, jos äidilleni ei tunnu olevan sillä mitään merkitystä olenko siellä tai näkeekö hän minua.
- Mutta onko sinun tärkeää mennä itsesi takia? ystävä kysyy.

Tosiasiassa menen sinne taas heti, kun arki antaa sen pienen jouston, että pitkä matka on mahdollinen.
Mutta minusta tuntuu juuri nyt, ettei minun tarvitse itsenikään takia mennä.
Menen isän takia. Hän tarvitsee tukea ja hän tarvitsee todistajan.
Jos menen itseni takia, niin siksi, että en kokisi olevani kylmä ja sydämetön tytär;
tai siksi etten katuisi sitä myöhemmin.

Menisinkö siksi, että välitän?
Tietysti välitän.
Mutta mitä merkitystä minun rakkaudellani on, jos sillä ei ole äidille mitään väliä?

Tällaisena hetkenä haluaisin vain itkeä itseni kaiken tämän läpi
ja päästää irti.





keskiviikko 15. elokuuta 2018

Alkuperää kunnioittaen

Nyt minusta tuntuu, että isä pitää enemmän etäisyyttä.
Äiti on nyt kotona. Voisi olla enemmän kerrottavaa, mutta ehkä on vähemmän syytä kertoa sitä.
Ehkä isä haluaa säästää minua omilta kuormiltaan; ehkä hän ei jaksa puhua äidistä, kun on koko ajan hänen kanssaan; ehkä hän joutuisi puhumaan äidin kuulleen; ehkä kaikkien virheiden, kipujen ja hankaluuksien kertaaminen tuntuu masentavalta.

Kuulen siis isästä kerran tai pari viikossa. Kuulen äidistä kerran, pari viikossa.

Kesän vaikenemisen jälkeen en ole uskaltanut yrittää puhelimessa juttelemista, kun se oli jo tätä ennenkin vaikeaa ja jotenkin tyhjää. (Äiti ei ole kai koskaan millään tapaa ilmaissut, että haluaisi jutella kanssani puhelimessa tai kaipaisi minun soittojani.)

Tänään menin töiden jälkeen kaupoille ja päädyin Iittalan myymälään.
Ostin Teema -lautasia, kun leipälautaset tuntuvat aina olevan lopussa.
Vieressä oli muumimuki, kakkoslaatua. Sen nimi oli Alkuperää kunnioittaen.
Jostain syystä pidin mukista. Minulla on ennestään kaksi muumimukia, jotka olen saanut jonkilaisena bonuksena jokun kaupparyhmän ostoksista vuosi pari sitten. En siis ole keräilijä. En tosiaankaan ostele muumimukeja.

Ostin sen mukin. Ajattelin, että saan tästä iloa syksyllä ja että se sopii minulla jo oleviin mukeihin. Alkuperän kunnioittaminen kuulosti mystiseltä ja selittämättömältä. Mietin muumien esi-isiä tai jotakin muuta epämääräistä.

Kotona yritin muistella mukin nimeä, mutta olin sen jo unohtanut.
Kun selvitin sitä törmäsin tekstiin, jossa kerrottiin, että teema liittyikin Tove Janssonin suruun hänen äitinsä kuoltua. Olinko ostanut tietämättäni surumukin, kuoleman mukin? Oliko mukilla jokin merkitys? Tarkoittiko se jotakin? Miten äiti voi? Onhan äidillä kaikki hyvin tai ainakin ennallaan? Tuleeko tänään puhelu, se lopullinen puhelu?
Vähän aikaa mukin ostaminen tuntui kohtalonomaiselta, pahalta enteeltä, surukauden avaamiselta hieman etuajassa. Tuli tarve soittaa kotiin ja kysyä, että kaikki on kunnossa. En kuitenkaan tehnyt sitä, koska tiesin isän ohjelman tälle illalle ja senkin, että olisin varmasti ensimmäinen ihminen, jolle isäni tiedottaisi mistään käänteestä huonompaan.

Ilta meni kuitenkin äitiä surren; äidin sairautta, kuolemisen epämääräisyyttä ja kuoleman toivotonta väistämättömyttä surren.

Emme saa siistiä, selkeää tarinaa. Mukit eivät ole enteitä. Lääkärien sanat eivät ole enteitä. Laskukierteet voivat pysähtyä ennen maahan iskeytymistä ja hyvä niin.
Odotan, kannan äitiä mielessäni, suren ja yritän elää niin hyvin kuin osaan (se ei ole paljon),
alkuperää kunnioittaen.




25.7. yöllä

Mentyämme nukkumaan alakertaan äiti tulee pienen ajan päästä
portaita alakertaan ja hakee jotakin pakastimesta.
Muistan, etten ole laittanut hellaa lapsilukolle.
Kohta kuuluukin veden kiehumista.

Menen katsomaan, mitä äiti tekee.
Päivän väsymys on muuttunut puuhailuksi.
Hellalla on vettä ja siinä väskynöitä.
Väskynöitä on liian vähän, vettä liikaa.

Äiti on hakemassa mehua tai sosetta maustamaan keitosta.
Hän on kuitenkin tuonut yhden rasian, jossa on lihapala ja
todennut sen itsekin vääräksi. Toinen (jossa lukee kannessa sosetta)
hänelle kelpaisi, vaikka sisältö onkin jotakin ruokaa.

Totean, ettei sitä kannata laittaa sekaan.
Etsin mehua, lurautan sitä joukkoon ja teen kiisselin loppuun.

Olo on hämmentynyt. Miksi äiti yöllä keittelee ja kokkaa?
Hän on tehnyt niin monena yönä täällä ollessaan.
Yritän sanoa, että kokkaisi päivällä, kun on muita auttamassa.
Hän ei kuulemma niin tee.
Puhelee isän ruuista, että ovat ihan hyviä, mutta eivät vastaa hänen omiaan.

Juttu lähtee keittokirjoihin ja siihen, että isäni (ja siskoni) tarvitsevat tarkkoja ohjeita, mutta hän ei.

Äiti puhuu ihan kuin tekisi jatkuvasti itsekin ruokaa edelleen.
Puhutaan elämäntäkoulusta ja sitä kautta sisaruksista
ja sitä kautta äidin suvusta, eri serkuista ja tädeistä ja monista kohtaloista,  
perintöjen epätasaisesta jakamisesta.
Puhelemme, tai äiti puhelee näitä tarinoita pimeässä olohuoneessa
varmaan tunnin ajan, keskellä yötä, omituisen keittöepisodin jälkeen.

Puhumattoman päivän jälkeen tämä hetki tuntuu surrealistiselta,
äiti tuntuu melkein eri ihmiseltä kuin päivällä, kuuntelen mielelläni,
vaikka en pysy kärryillä kaikissa tädeissä ja tapahtumista, l
uulen, että äiti valitsee väärän nimen tai sanan.

Joko ennen tai jälkeen tämän, äiti yritää pistää levyä uudelleen päälle.
Olen laittanut sen lapsilukkoon, joten se vaan piippaa.
Menen ylös katsomaan. Äiti aikoo keittää riisipuuroa (veteen),
jotta se on aamulla valmiina. Torppaan idean, äiti menee takaisin sängylleen.


Aamuyöstä äiti tulee uudelleen alakertaan, käy vessassa.
Kysyn, miksi tulee alas, eikä keskikerrokseen.
Saa enemmän portaita, äiti sanoo ja valittaa vatsaa,
joka on todella, todella kipeä.
Autan äidin portaita ylös.
Tällä kertaa nouseminen tuntuu raskaalta, vaikka aiemmin yöllä se kai sitten sujui paremmin.
Vatsa on pyöreä pallo, melkein kuin loppuraskauden vauvamaha.
Kipu on voimakasta, mutta onneksi tämä yö on tässä suhteessa poikkeuksellinen.

Aamulla kipu on helpottanut ja olo muutenkin parempi.

Minun ainoa elämäni

Illalla äiti alkaa jutella tutusti:
Se edellinen laitos, jossa olin, oli sellanen, että en nähnyt lääkäriä kuin korkeintaan kerran viikossa….
Äidin kokemus on, että hänelle ei puhuttu,
että hänelle ei selitetty asioita,
että ei ollut ketään omahoitajaa,
oli vaan kaaosta…

Kuuntelen ja puhumme asiasta, kysyn jotain.
Ehdotan varovasti, että osa kaaoksesta voi olla sitäkin, että kun ei muista…
ja sanon, että kun olin ollut siellä, siskoni oli lähtenyt alle puoli tuntia sitä ennen
ja että hän ei muistanut siskon käyneen…

Äiti tuntuu hyväksyvän, että unohtamista on voinut tapahtua.
Sanoo: ehkä ne sitten ajattelivat, että ei tuolle kannata kertoa.
Tätä minäkin epäilen: on oletettu muistisairaaksi,
jolle ei kannata selittää asioita
ja selitetty lähinnä puolisolle lääkityksen muutokset ja muut.

Äiti sanoo, että yhtäkkiä hoitajat ja lääkärit alkoivat suhtautua häneen niin,
että sairaus on tosi vakava ja parantumaton.

”Minut on jätetty ulkopuolelle”, äiti sanoo.

Kysyn, mitä hän olisi halunnut tietää.
Äiti sanoo, että haluaisi tietää, mikä sairaus on ja mitä tapahtuu.
Se on oikeastaan ihan peruskysymys;
mistä minun kohdallani on kysymys.

Selitän äidille sen, mitä sydämenvajaatoiminnasta ymmärrän.
Kerron, että tehtiin hoidonrajaamispäätös, kun näytti, että
sairaus on mennyt sellaiseen vaiheeseen,
jossa elinaikaa ei ole odotettavissa kovin paljon.
Kerron sairaanhoitajan kommentin siitä, että jotkut elävät
(palliatiivisen hoidon päätöksen jälkeen) vielä vuosia,
mutta että jotkut vähemmän.

Äiti kuuntelee, katsoo pois päin, en ihan saa selvää
onko hän vähän liikuttunut tai suruissaan.

Sanon, ettei hänen pitäisi olla ulkopuolinen, se on hänen elämänsä.

”Minun ainoa elämäni” äiti sanoo.


Sitten tilanne on ohi. Äiti näyttää vaan väsyneeltä.
En tiedä, jäikö hän miettimään tätä aihetta; mietin sitäkin,
mitä äiti tästä mahtaa kuitenkaan ymmärtää tai muistaa myöhemmin.
Olen mielestäni aiemminkin selittänyt juuri sen, mitä nytkin selitin.
Siitä huolimatta voi käydä niin, ettei äiti hahmota ja tiedä,
mitä hänelle on tapahtumassa ja miksi.
Ehkä sekin kertoo jotakin, että selittäessäni tilannetta,
äiti ei katso minuun, eikä kysy yhtään kysymystä.

Se, että minä puhun tilanteesta ja ihan hetken ajan tunnistamme yhdessä
kuoleman teeman, ei tosiaankaan tarkoita sitä, että tietäisin,
mitä äiti ajattelee ja miten hän mieltää tilanteen.

Tai, että äiti todella hahmottaisi olevansa kuolemassa,
saati mitä se merkitsee hänelle ja meille kaikille.

Kysyn hetken päästä, mitä äiti ajattelee.
Hän katsoo ulos ja sanoo, että hänen kukkapenkkinsä ovat jääneet hoitamatta.

Olisin hirveästi halunnut jatkaa, kohdata tilannetta,
Pelkää että äidillä on edelleenkin ulkopuolelle jätetty olo,

kuulla äidin ajatuksia,
itkeä,
jakaa sairauden surua ja lopullisuutta
ja pois menon merkitystä äidin kanssa.
Mutta hetki sulkeutui nopeasti, emme oikeastaan juurikaan kohdanneet.
koska hänen aivonsa tavallaan heittävät hänet hänen oman elämänsä merkitysten ulkopuolelle. 

Sängyn laidalla (24.7.)

Päivemmällä äiti oli herännyt nukkumasta, kun tulin alakerrasta ylös.

”Miten minä nyt näin nukuin.”

Yritän kysyä jotakin, että mikä siinä hämmästyttää.

”Enhän minä nyt yleensä tälleen. Tähän aikaan. Puolen yön jälkeen.”

Oletan, että hän tarkoittaa puolen päivän.
Sanon jotain tyhmää, että joutaahan sitä nyt nukkumaan.

”Tähän on menny nyt tämä vapaapäivä” äiti sanoo.

En tiedä, kuinka paljon äiti on eksyksissä, kuinka paljon
tässä päivässä ja hetkessä.
Pajusta hän sentään sanoo spontaanisti minulle:
”Ei ole teidän nuorinkaan enää pieni. Ovat isoja sinun lapset.”
Jatkan siitä jotakin, Pajusta, Pajun huumorintajusta ja liikkuvaisuudesta.
Paju heitteli frisbeekiekkoja pihalla, kun puhuimme tästä.


On ehkä hitusen helpompaa olla tässä, kun isä ei ole paikalla.
Nähdä äiti vain omien silmieni läpi.
On kurjaa olla niin kaukana, että kaikki mitä tavallisesti näen,
on isän tulkintoja tilanteista ja äidin kunnosta.
Hän raportoi kyllä hyvin ja yrittää olla objektiivinen.
Objektiivisuus ei kuitenkaan korvaa niitä tulkintoja,
joita itse tekisin, kokemusta ja tuntua äidin sairaudesta.

Ehkä isä ajattelee, ehkä minä ajattelen, että äiti on nyt
hetken kotona ennen uutta sairaalajaksoa.
Huomaan toivovani, ettei äidin tarvitsisi enää mennä sairaalaan,
jossa hän ei selvästikään viihtynyt.
Toivon, että äiti saisi olla kotona pitkään ja sitten,
kun on aika lähteä, hän saisi mennä suoraan taivaan kotiin,
tai minne täältä nyt sitten lähdemmekään.

Äidillä ei ole enää hyvä olla. (Onko se siis jokin hyvän elämän kriteeri,
että on hyvä olla?
Ehkä aikuisen elämän vastaukset eivät vaan enää päde vanhuudessa…)
Elämään kuuluu kärsimystä, ei kai se elämän arvoa vähennä.
Mutta jotenkin se, ettei äiti enää tavoittele mitään, tuntuu vaikealta käsittää.
On ikäänkuin äidillä ei olisi enää tavoiteltavia arvoja.
Äsh, ehkä on tyhmää ja väärin yrittää ymmärtää vanhuutta
aivosairaan ihmisen psyykkisen maailman kautta.
Äiti EI VAAN ENÄÄ OLE KOKONAINEN. Ei ole ollut pitkään aikaan.
Ja nyt hän on vielä enemmän poissa, eksynyt, piirteiltään terävä,
mutta jotenkin ohut.
Ei hauras kuin lasi; ei ole sellainen olo, että mikä vaan murskaa hänet hetkessä.
Hän on enemmän kuin muovipussi, joka kelluu vedessä;
ei häviä, ei haurastu, mutta ei oikein löydä muotoa, eikä ole oikealla paikallaan.


Äidille on kannettu olohuoneeseen sänky, jossa hän nukkuu.
Usein hän istuu sängyn laidalla.
Silmät ovat usein kiinni ja hän vapisee tai huojuu ihan pikkuisen.
Kaulalla näen sykkeen, joka on aika tiheä.
Se näkyy kahdessa ”jänteessä” korvan alapuolella.
Hän hengittää, mutta hengitys ei tunnu kiireiseltä, eikä kovin raskaaltakaan. J
oskus nukkuessaan äiti sanoo jotakin, ikään kuin voivotteleen ”oi joi” tai jotain sellaista
(miten helposti muistikuvat ovat näin epätarkkoja!).
Silmät ovat väsyneet, eivät epätoivoiset, mutta eksyneet ne ovat.
Hän istuu siinä, enkä tiedä, mitä hän ajattelee.
Joskus kysyn, hän vastaa jotakin.
Joskus en kysy.
Hän istuu siinä hiljaa, nostaa toisen jalan ehkä sängylle
tai käy jossain vaiheessa hetkeksi pitkälleen.

Jos hän ei nuku, hän nousee hetken päästä uudelleen.
Ilmeisesti pystyssä on vähän mukavampi olla.
Välillä äiti yskii hetken, mutta onneksi harvakseen.
Jalat ovat kipeät ja turpeat, mutta nestettä niissä ei ole nyt niin paljon kuin joskus aiemmin.
Vatsa on outo pyöreähkö säkki, muuten laihtuneessa kehossa.
Nestettä on kertynyt nyt juuri sinne. Sille ei voi mitään, mutta ei se mukavalta tunnu.

Sanaton (24.7.)

Päivä jatkuu Pajun kanssa uimassa, kaupassa, sisällä.
Äidin kanssa pari ruokatilannetta. Pari katsetta.
Hirveästi sanattomuutta.


Istun äitiä vastapäätä, kun äiti syö. Äiti on hiljaa.

Sanoi aiemmin: ”Mitähän minä söisin.”
Sanoin, että teen kohta salaattia ja karjalanpiirakoita.
Tein salaattia ja karjalanpiirakoita.
Kutsuin äidin syömään.

Syödessä äiti ei sano mitään. Minä istun siinä vastapäätä
ja ajattelen, että voinhan minäkin puhua.
En keksi mitään puhuttavaa.
Sanon: kahden viikon päästä alkaa koulu. Äiti sanoo: Vai niin (tai jotain vastaavaa). Keskustelu ei jatku mihinkään.
En tiedä, mitä kertoisin äidille, joka ei reagoi mihinkään,
ei tee yhtään vastakysymystä, ei kiinnostu mistään,
ei ylipäätään tunnu välittävän kenenkään asioista, tunteista tai ajatuksista.
Mitä sanoisin äidille, joka vain istuu siinä kasvot laihtuneina,
silmät väsyneinä ja vain hetkittäin elävinä?

Kun ajattelen sitä, kyyneleet melkein tulevat silmiin.
Käännyn pois ja kannan teekuppini toiseen kohtaan,
etten alkaisi äidin nähden itkeä.
Kun Paju tulee pyytämään uintivalvojaksi, lähden mielelläni.

24.7.

Helleaalto jatkuu. Äitiä paleltaa silti.
Paju on uimassa ja minä istun tässä rannassa kirjoittamassa
tätä ja ajattelemassa omiani.
Äiti on ollut terveyskeskuksessa helmikuun lopusta heinäkuun puoleenväliin.  
Se tarkoittaa melkein viittä kuukautta.
Nyt äiti on kotona. Monessa mielessä hän tuntuu samalta kuin aiemminkin.
Nukkuu ja nuokkuu, lepäilee, käy syömässä. Mutta nyt äiti ei juurikaan juttele.
Olen aika varma, ettei hän ole sanonut minulle spontaanisti mitään.
Kysyttäessä sanoo jotain, mutta usein vain lyhyesti.
Ainoa pidempi keskustelu on kuvattu edellä, terveyskeskuksessa saatuun hoitoon liittyvää.
Välillä äiti katsoo minua, joskus ehkä lähinnä ohitseni.
Ehkä ihan muutamassa katseessa on joku yhteyden etsimisen sävy.
Kertooko puhumattomuus huonosta voinnista ja huononevasta kunnosta?
Tuleeko yhä vähemmän mieleen kysyä mitään?
Vai onko äiti ajatuksissaan koko ajan vähän sekaisin siitä,
mitä on tapahtumassa, kuka tulossa tai menossa.


Lounaalla tällaista:
Minä: Tänään voidaan kyllä syödä mun juhlapäivän kunniaksi
jäätelöt tähän perään.
Paju: Paljon onnea vaan!
Minä: Kiitos, kiitos!
Mummi: Onnea, onnea!
Minä: Kiitos, kiitos!
Mummi: Kenenkäs juhla tänään on?


Keskustelu vahvistaa ajatustani siitä, että äiti on (jo aiemminkin)
ollut aika sujuva sellaisessa pienessä small talk jutustelussa,
jossa on ikään kuin näitä valmiita fraaseja sanottavana.
Kun siihen yhdistää sen, että hän vieraiden tullessa tsemppaa,
vaikutelma on välillä ollut yllättävän normaali ja sujuva; melkein
kuin ei olisikaan rajoitetta tai ongelmaa siinä vuorovaikutuksessa.
Mutta siihenhän se on sitten jäänyt. Se sellainen yhtään syvempi
kiinnostuminen toisen kuulumisista tai kokemuksista on vaan hävinnyt
jonnekin tai vähintään jäänyt ilmaisemattomaksi.

Nyt on aika rankan tuntuista, kun äiti ei puhele mitään ja kaiken
kaikkiaan on sellainen tunne, että se on aivan sama olenko täällä vai en.
Pitäisi ehkä päästä sen yli ja ajatella vain äitiä, eikä ollenkaan itseään.
Mutta on se kuitenkin minun ainoa äitini, ja se, että hän on noin kokonaan poissa, eikä ilmaise minun suuntaani
mitään on aika hirveää.
Sekin on hirveää, että me kaikki tiedämme hänen olevan kuolemansairas
ja palliatiivisessa hoidossa, mutta sitä(kään) teemaa emme voi mitenkään
kohdata tässä yhdessä. Tai ainakin tuntuu, ettei siitä voi mitenkään puhua,
eikä äiti mitenkään ilmaise tietoisuuttaan siitä, vaikka kaipa hän tietää tilanteen jotenkin.


Haluaisin tietää, miltä tuntuu tietää sairauden johtavan kuolemaan.
Haluaisin tietää, miten hän näkee elämänsä ja sen mikä elämässä on tärkeää.
Mitä neuvoja hän antaisi minulle? Mitä minun pitäisi omaan elämääni poimia
tästä tilanteesta, äidin kohtalosta? (Muuta kuin pelko vanhenemista ja sairauksia kohtaan.)

23.7.

Kävimme Pajun kanssa yöuinnilla viiden aikaan yöllä.
On sellainen olo, että olen viettänyt päivää lähinnä Pajun kanssa.
Äiti ei juuri juttele. Kai se on sitä, että olo on aiempaa heikompi.
Tarinan "edellisen hoitolaitoksen" hoitajista, jotka vain komentavat
hänet huoneeseen, äiti kertoi tänäänkin. Tarina on samanlainen
kuin aiemmin puhelimessa. Äiti kokee, että hänelle ei selitetty
eristämisen syytä. Kerroin vähän mistä oli kyse. Olen aika varma,
että nämä asiat on kerrottu äidille, mutta että ne eivät vaan ole
jäsentyneet ja jääneet mieleen.

Näyttää sitä, että äidille tulee makuulla jotenkin huono olo ja hän
nousee sitten pystyyn. Istuu sängyn reunalla mitään tekemättä ja
sitten taas yrittää käydä makuulle, mutta olo ei ole kovin hyvä.

Välillä äiti hakee jotakin ruokaa tai käy wc:ssä.
Nämä asiat kuitenkin näyttävät sujuvan.