Kuusi rönsyilee ruokaan

Törmäsin matkoillani minulle ennestään tuntemattomaan blogiin, jossa oli juuri tarvitsemani haaste: October Unprocessed 2011.

Food Rules -blogin Andrew Wilder innostaa ihmisiä syömään perusraaka-aineista valmistettua ruokaa teollisten valmisteiden sijaan. Hänellä on oma määritelmänsä prosessoimattomalle - ns. keittiötesti. Eli sellainen ruoka, jota voisi periaatteessa valmistaa samoista raaka-aineista omassa keittiössä, on prosessoimatonta, vaikka sen ostaisi valmiiksi tehtynä. En tiedä onko tämä hyvä määritelmä. (Blogin sivuilla on aika paljon hienosäätöä siitä, mikä on prosessoitua ja mikä ei. Minulle sellainen ei ole olennaista. Suuret linjat ratkaisevat.)

Itse pidän kovasti Michael Pollanin kirjasta In defense of food, joka on näköjään suomennettukin nimellä Oikean ruuan puolesta.  Hänen mottonsa on:  Syö ruokaa. Sopivasti. Lähinnä kasveja. (Viimeinen on Atenan sivuilla suomennettu kasviksiksi, vaikka alkuperäinen ohje on Pollanilla Mostly plants. Minusta kasvien syöminen tavoittaa paremmin Pollanin alkuperäisen idean.) Omat tavoitteeni tulevan kuukauden aikana ovat Pollanin arkijärkisen ajattelun suuntaisia.Turhantarkka en aio olla. Oikea suunta on tärkein.  

Olen edellisen kuukauden aikana vähentänyt ratkaisevasti sokeristen tuotteiden käyttöä. Samalla kun olen tsempannut siinä, olen laiskistunut muualla ja syönyt kerrassan yksipuolisesti ja huonosti. Haluan parempaa ruokaa! Siispä lokakuun innoittamana palaan keittiöön syksyn ihanien kasvisten pariin.

Loistokasta lokakuuta ja hyvää ruokaa! 

Ps 1. Saisinkohan minä seuraa? Jos yhtään kutkuttaa, olisi hauskaa, jos lähtisit mukaan haasteeseen!  Ilmoittadu kommenttilootaan.


Ps 2. Edellisen ruokarönsyilyni seurauksena käpyvarasto on lähestulkoon käpykokin mentaalisessa hallinnassa :-). Ja täytyy sanoa, että asiasta bloggaaminen avasi silmäni ja nyt raahaan pesään ruoka-aineita paljon harkitummin ja viisammin, kuin ennen. Poikasten allergioiden lievittyminen selkeyttää sekin tilannetta...

Tunnustelen päätöstä

Luovun siitä, minkä valitsin viisi vuotta sitten, mutta joka ei koskaan avautunut.
Samalla, jollakin tapaa, luovun siitä, minkä olisin valinnut viisitoista vuotta sitten, mutta joka ei avautunut silloin, ei ollenkaan.
Siihen suuntaan minusta ei ollut kulkemaan väkisten, kun vieressä avautui joki, jota pitkin etenin kevyemmin ja nopeammin.
Nyt tuntuu, että reitti on kasvanut umpeen, enkä minä välitä raivata tietäni tiheääksi kasvaneiden ruokojen lävitse.

Tunnustelen päätöstä. Järjestän kodin, järjestän syntymäpäiväjuhlat. Sunnuntaina en oikein tiedä, kuinka viikonloppuja näin loman jälkeen vietetään. Luen runon, jossa on kielioppivirhe ja epätarkoituksenmukainen sanajärjestys. Olenko avoin runolle? mieheni kysyy. Olen kaikelle suljettu ja pelokas, minä ajattelen, ja yritän katsoa runoa uudestaan. En muista siitä mitään.

Odotan opettamista. Huomenna en saa opettaa. Vasta tiistaina taas.
Huomenna herään aikaisin, menen koululle ja valmistelen tunteja, hoidan minulle osoitetun velvollisuuden. Työpöydälleni jäi suuria litoposteriarkkeja ja joitakin epäilyksiä siitä, saanko ideani toimimaan. Ensimmäisinä työpäivinä en jättänyt mitään kotona tehtäväksi. Kotiin lähteminen tuntui vapauttavalta. Melkein kuin olisin saanut palkinnon.

Tunnustelen päätöstä, mietin luopumista ja sitä, mitä itseltäni odotan, mihin tyydyn, mihin jään melkein vahingossa. Miten sellainen, joka ei ole aivan oikea, voi kuitenkin olla niin lähellä, että melkein kuin joutuisin pyyhkimään omakuvastani viivoja, rakentamaan uuden tarinan, etsimään uusia reittejä.

Luopuminen: ei tätä,
jotain muuta,
en olisi aivan ennallani, jos ei jotakin muuta olisi,
ja luulen, että uusi rauhoittaa minua, vaikka olenkin sen kanssa juuri nyt aivan levoton.

Ajatus tietoisuuden reunamilta:
Jos minusta tulee kirjailija,
sitten kukaan ei rakasta minua.

Luen.
Kirjoittaminen on kuuntelemista.

Kuuntelen muistoja.

Ainekirjoitusvihkoissa oli kannet keltaista ja oranssia,
jonkinlaisia vähä kerrassaan muuttuvia geometrisia kuvioita.

Muistan, mitä ajattelin, kun luin Runotyttöä. Oli itselleni aika armoton. Vedin ennenaikaisia johtopäätöksiä, vaikka osuinkin oikeaan. Ei minusta tullut runoilijaa.

Jostain syystä muistan sen, kun tapasin ehkä ensimmäistä kertaa oikean kirjailijan. Sen hämmästyksen, että tuo, ihan oikea ihminen, herttainen pikku mummo, jonka sukujuuret ulottuivat tänne lähelle, oli kirjoittanut kirjan. Myöhemmin sain hänen kirjansa lahjaksi. Olen pitänyt sen, vaikka tämä oli kaukana, kauan sitten.

Olen ajatellut alkaa kirjoittaa. Ei sillä, että olisin koskaan lopettanut, mutta vähän tietoisemmin.

Olin käymässä lapsuudenkodissani.
Siivosin nuoruuteni aikaisia mappeja, jotka isäni oli kaivanut varaston perukoilta.
Olen ollut aina sama.
En usko, että tulen enää olennaisesti muuksi
- vaikka kyllä minä yritän - ajoittain.
Olin hämmästynyt. Luulin vuosien, koulutuksen, lasten, työelämän... tämän kaiken muuttaneen minua, mutta näin nuoruuteni papereissa
nämä samat ainekset, saman intensiteetin,
samat tulvat, samat patorakennelmat, saman järjestelemällisyyden,
saman haparoinnin, keskenjättämisen, rohkeuden puutteenkin ehkä. Saman jaon hyväksyttävään julkiseen sekä yksityiseen nimettömään.

Vähän aikaa sitten löysin papereita kymmenen vuoden takaa.
Niissäkin olin sama,
melkein pelottavalla tavalla sama.
Ikäänkuin ihmisellä olisi kutsumus tai luonto, jota kohti hän kuroo itseään kerta toisensa jälkeen.
Lähietäisyydeltä on vaikeaa nähdä mitään; tuntuu, että on uusia polkuja, muutosta, vaihtelua, häilymistä, epäselvyyttä, monituisuutta.
Kun onkin vain sitä samaa.

Siihen, kun osaisin asettua
ja tehdä siitä jotakin.

Asettua itseeni. Kuunnella pitkäjänteisesti.

Ensimmäinen päivä

Herättyään Paju pyysi maitopulloa
ja itki, kun muisti, ettei maitoa enää ole.
Sen jälkeen maitoikävää ei tullut koko päivänä.
Rankan olkkarisählyottelun jälkeen sankari
nukahti sohvatyynylle kaikkensa antaneena.
Hyvää yötä suloinen!

Huoneista ja unesta

Syyspäivät ovat olleet ihanan kesäisiä.
Söimme vielä metsästä mustikoita.

Meille on tullut tavaksi siivota sunnuntaina,
kun emme millään lauantaina jaksa (ja se on ainoa kokonainen lepopäiväni muutekin).
Tänään näimme oikein konkreettisesti miten paljon aikaa pelkästään tavaroiden raivaamiseen tämän viisihenkisen täystornaadon jäljiltä vaatii.
Kaikki ei vieläkään ole paikallaan. Ollenkaan kaikella ei ole mitään paikkaa. Siinä mielessä kodin laitto on vielä kesken.

Elämme toistaiseksi näin -vaihetta. Moneen asian ei viitsi tarttua, kun tietää, että kohta asiat kuitenkin on muutettava ja ajateltava uusiksi.
Jotta pääsisimme toiseen vaiheeseen pienen pitäisi muuttaa pois makuuhuoneesta, työhuoneen pitäisi muuttaa makuuhuoneeseen (jota ennen internet yhteys pitäisi saattaa makuuhuoneessa toimivaksi) ja molemmat pojat pitäisi majoittaa heille ajateltuun huoneeseen. Tytär jäisi sitten onnelliseksi oman huoneen valtaiattareksi.

Ketjun ensimmäistä siirtoa hidastaa pienen yöelämän nykytila. Maitopullopalvelu pelaa ja äidin kyljessä on mukava kieppua. Kuinka pitkään näin? Kysyn sitä itseltäni yhä useammin. Nukun yleensä noin 7 tuntia yössä ja jos uni on katkonaista, huomaan kärsiväni pienestä univajeesta. (Nukkuisin mielelläni 8-9 tuntia, jos muu elämä sen mahdollistaisi.) Kuinka pitkään siis? Allergisen pienen sallittuihin syömisiin ei raaskisi puuttua, eikä ole vielä tullut vastaan sitä latausta, jolla muutosvaiheen itkun ja unenpuutteen läpi mentäisiin. Varsinkin kun öinen tuhisija on myös hellyyttävä ja suloinen vieressä pidettävä. Jossain kaukana väikkyvät kuitenkin myös muistot katkottomista yöunista...

Elämää on vaikea saada järjestykseen. Aina jokin osa on liikkeessä.
Kodin ja työpapereiden järjestäminenkin tuntuu aika ajoin lähes mahdottomalta.

Mutta onneksi aurinko paistaa,
pieni nukkuu vaunuissa ulkona,
muut pienet leikkivät, mies puuhaa hänkin ulkona,
teetä riittää...