maanantai 16. heinäkuuta 2012

Sata päätöstä

Teen sata päätöstä päivässä. 

a) Mitä syödään. Mitä pitää syödä. Mitä saa syödä. Mitä pitää ainakin maistaa. 

Mitä on ruokana? Miksi meillä on aina pahaa ruokaa? 
Miksi on parsakaalia, kun mä en tykkää siitä, mutta toi tykkää ja se on EPPÄÄ!
Pitääkö syödä loppuun? Pitääkö maistaa? Onko nuolaiseminen maistamista? 
Saataisko keksit / jäätelöt / karkkia? Miksei saada lisää keksiä / jäätelöä / karkkia? 

b) Mitä tehdään. Mitä saa tehdä. Mitä pitää tehdä. Mitä voi valita ihan itse. 

Saako pelata tietokoneella? 
Pitääkö mennä ulos? 
Mennäänkö kauppaan? Pysähdytäänkö tässä?
Tehdäänkö yhden vai toisen vai kolmannen mielihalun mukaan?  
Äiti laula iltalaulu. En mää tätä laulua halunnu. Sä et kysyny multa! 

c) Mitä ostetaan. 

Toi on ihana! Mä haluun ton! Osta mulle tää!
Miks ei koskaan osteta mitään? 
Miks toi sai, mutta mä en!
Miks toi sai ton, mutta mä vaan tän! 

d) Kuka ensin. Kuka sitten. Keneltä kysytään?  

Kenelle annetaan ensin lautanen / ruokaa / ketsuppia. 
Kenen hampaat pestään ensin. Kuka pääsee tietokoneelle ensin.
Kenen juttua kuunnellaan, kun kaikki puhuvat yhtäaikaa. 
Kenen pitäisi tällä kertaa joustaa, kun leikit on jumissa? 
Otentaanko äitikin huomioon? 

Alan olla vähän uupunut. 
Pelkkiä kysymyksiä on liikaa. Ratkaisuvaihtoehtoja on vielä enemmän.
Useimpiin ei ole oikeaa vastausta. 
On kilpailevia näkökohtia. Voi luovia. 
Pitää päättää sekin, missä ollaan tiukkoja ja johdonmukaisia, missä sitten on neuvottelun varaa. 
Kasvavien lasten mielipiteitäkin on hyvä kuulla ja antaa tilaa miettiä itse. 
Mielipiteitä kuuluu ja kuulen. Kuormitun, kun tiedän ja yritän ottaa kaiken huomioon.
Protesteja nousee. 
Joku kopsuttelee yläkertaa kiukkuisin kantapäin. Epäoikeudenmukaisuuden tunnetta podetaan tiuhasti, koska koko ajan on käynnissä vertailu ja kilpailu.
Onko lapsille vaivihkaa päässyt tavaksi valittaa vähän kaikesta? 
Siihen sitten sisäiset ristiidat päälle: olenko liian tiukka vai liiaan epämääräinen; mikä on tärkeää, tärkeämpää, tärkeintä; tiedänkö itsekään, miksi teen niinkuin teen; saanko jostain tukea, olenko tässä ihan yksin? 
Miten pitäisi? Onnistunko? Voiko kasvatuksessa onnistua? 

(Juuri nyt pienin kiukkukantapää parkuu, koska selitin hänelle lämpimästi, että pidän tällä kertaa omaa tietokonettani käytössäni sen ajan, että saan tämän teksin valmiiksi - ja vasta sitten hän pääsee pelaamaan omaa peliaikaansa...) 




7 kommenttia:

Irmastiina kirjoitti...

Juuri tuollaistahan se lapsiperheen elämä on...:))

Nina kirjoitti...

Kuinka taidokkaasti olet kuvannut sekä oman että lasten näkökulmat, sekä juuri kannanottojen ja valintojen jatkuvan tulvan - ja sen, kuinka harvoin päätös vaikuttaa tyydyttävän kaikkia osapuolia :) Joskus ajatus "vapaapäivä vanhemmuudesta" houkuttelee - ja hetki omaa aikaa (kävelylenkki / käynti kirjastossa) tuntuu kultaakin kalliimmalta ... Kotiinpalatessa kysymystentulva- vastaanotto tuo hymyn huulille:"Äiti, MISSÄ sä oot käynyt, miks ei päästy mukaan, kävitkö kaupassa, ostitko jotain, saanko / pääsenkö / voinko ..." :-)

Niina Oivi kirjoitti...

Osuva. Upeasti ilmaistu.


Mietin samoja. Kuunnellaan, aistititaan, vähän nuuhkitaan ja sitten, mennään nukkumaan.

Sata ave mariaa. I feel you.

Katja kirjoitti...

Ah ja oi ja voi, samanlaista täällä uupumusta myöten! Tuon lisäksi vielä lasten kavereiden ja miehen kysymykset, kommentit, imperatiivit. Aina ei ehdi edes ymmärtää näitä repliikkejä, saati reagoida, kun tulee jo seuraava tai päällekkäin monta. Kaikilla niin suuri tarve tulla kuulluksi. (Kuka kuuntele äitejä, vaimoja, naisia? Ja koska? Minä puhun miehelle aamuisin herättyäni. Helpottaa omaa oloa.)

onnenpäivänen kirjoitti...

Piinallisen osuva teksti, hyvin ajateltu ja hienosti kirjoitettu!

mm kirjoitti...

Tämä antoi yllättäen sanoja sellaiseen, jota en ole osannut itsellenikään ilmaista.

Olen kyllä aina tiennyt, että minun on vaikea päättää. Se on ollut haittana mm erilaisissa muutoissa maasta toiseen, joissa on ollut tehtävä päätös jokaisen esineen vuoksi:

Mukaan: Käsipakaasiin. Lentokoneen ruumaan. Merirahtiin.
Odottamaan: Jonkun käyttöön lainaksi. Vinttiin. Kellariin. Asuntoon laatikkoon, kaappiin, hyllyyn...
Poistoon: Kirpparille, lahjaksi, roskiin...

Nyt tajuan, että myös äitiydessä tuo jatkuvien päätösten teko on ollut rasittavaa. Töissä on ollut helpompaa, siellä edes joskus tai ehkä useinkin on voinut vain toteuttaa jonkun toisen tekemiä päätöksiä...

Marikki kirjoitti...

Kommentoin viiveellä... olen kesänhidas...

Jännä huomata, että oman turhautumispäivän tunnelmat olivat teillä muillekin niin tuttuja! Nina: Kaipaan usein vain sitä, ettei tarvitse erityisesti reagoida mihinkään tai kehenkään. Käveleminen on hyvä :-). Niina: Kiitos! Katja: Moniäänistä täälläkin on. Välillä on kyllä ihastuttavaa, että vain kuulemalla voi tehdä toiselle hyvää, saa palkkiohymyn, jaetun ilon... MM: Voin vain kuvitella! Äitiyden päätöksissä on myös minusta rasittavaa se, että ei ole vain jotain tiettyä tavoitetta, vaan kymmenen samanaikaista ja päätökset ovat jatkuvaa tasapainottelua. Työssäni nuorten opettajana teen tietysti myös jatkuvasti päätöksiä, mutta ne ovat jotenkin helpompia, koska toiminnan tavoitteet ovat paljon rajatummat ja omalla vastuulla on vain se pieni siivu ihmisen kasvun tukemisesta. Omien lasten kohdalla on kaikki, koko elämä, ne pienet ja suuret, koko paketti.