sunnuntai 30. joulukuuta 2012

Ruokailoja

Syön aamupalaa yksin jouluisessa kodissa. Olen tehnyt mansikkaraparperikiisseliä. Kohta lapset ilahtuvat siitä.

Paju ei ilahdu. Hän on vielä tuttujen makujensa vanki. Muistan millaisia ruokapelkokohtauksia Timotei sai muutama vuosi sitten, itki lähes paniikissa, kun olisi pitänyt maistaa uutta... (Kai kuka vain pelkäisi ruokaa, jos olisi tullut uusista ruuista kymmenet kerrat sairaaksi, niinkuin pikku Timotei, jolle kokeiltiin ensimmäisin parin vuoden aikana 50 epäsopivaa ruoka-ainetta...) Ja nyt hän on utelias, maistelee aikuisten kanssa juustoja joulun aaton aattona, on oppinut syömään mandariineja ja paljon muuta. Hän ei ole enää allerginen millekään.

Kaikki helpottuu koko ajan. Vielä Pajukin uskaltaa.
Jo nyt teen yhtä ruokaa koko perheelle. Pikkuhiljaa hyväksyttyjen ja suosittujen ruokien lista laajenee. Ja saan iloita ilahtuvista lapsista yhä useammin :).

Paju herää: "Tänään ei oo mikään tavallinen päivä. Eikä vaan karkkipäivä. Vaan myös elokuvapäivä ja mäkkäripäivä."
Joulupukin tuomat elokuvaliput käytetään tänään. Lapset olivat yksimielisiä elokuvasta: Niko 2 - lentäjäveljekset.


lauantai 29. joulukuuta 2012

Mustikkapäärynähyvis

Tein lapsille tällaista herkkua, jonka idean haluan muistaa myöhemminkin.
"Hyvis" on meidän perheessä pehmeään tofuun tehty marjarahkan tai pirtelön tapainen jälkkäri.
Tämän aamuinen yhdistelmä oli ihana - ilman sokeria sekä makea, että raikas. Paju ei uskaltanut maistaa... Muut kaikki pidimme.

Tarvitaan
- pakkaus pehmeää tofua (300g)
- noin 4 dl mustikoita (pakastettuja)
- iso kypsä päärynä

Ainekset sekoitetaan tehosekoittimella tasaiseksi. Heti nautittuna seos on viileää ja herkullista, mutta maistuu se myöhemminkin.

Lomasanoja

Lomalla lapset löytävät toisensa.
Leikit jatkuvat heti herättyä.
Mikään ei erota heitä.

Jouluna kukaan ei itkenyt
kukaan ei riidellyt,
kukaan ei pettynyt,
kukaan ei edes satuttanut itseään.

Nyt olemme arkeutuneet
ja pienin pettyy pienimmästäkin,
istuu mutrusuuna hangessa,
eikä aio selittää kenellekään mitään.

Minä käyn joulun jälkeen ensimmäistä kertaa kaupassa.
Kävelen hyllyjen välissä. En ole löytää hernekeittoa,
vaan löydän kuitenkin. Ostan ruokaa varaksikin,
että varmasti olisi...

Saunan jälkeen makaan sängyllä jäsenet aivan rentona.
Kuljetan ajatuksiani lauseiden välissä,
ajattelen kirjoittavani tätä tekstiä,
etsin, mitä voisin sanoa
ja mietin salaa taustalla vaikenemisiani, vaimenemisiani.

Muutan taustan siniseksi.
Ajattelen, että ensi vuonna vähän paremmin,
ensi vuonna vähän enemmän.

Lomalla aion siivota keittiön kaapit,
ehkä vaatekaapinkin. Haluan ajatella kaikkea
siinä samalla, ajatella huomaamatta,
juosta välillä ulkona, sytyttää kynttiöitä,
järjestää tyttärelle vaaleanpunaisen yllätyksen.









lauantai 8. joulukuuta 2012

Mummolassa

Mummolassa oli suuri tuvan pöytä, joka oli maalattu paksulla vaaleansinisellä maalilla. Pöydän jalkojen välissä, poikkipuuna, oli laatiko, joka oli niin suuri, että menin lapsena siihen makaamaan. Kuuntelin ääniä pöydän alta. Kelloa, joka löi. Keinutuolia. Puheensorinaa.
Vähän vanhempana luin Seuraa tai Apua kammarin hetekassa ja ihmettelin väritelevisiota, jossa ihmisten kasvot värjäytyivät pinkeiksi ja oransseiksi.

Muistan lämmöllä mummiani ja ukkiani, jotka aikalaistensa tavoin kantoivat osansa sodan taakasta. Minulle siitä ei juuri puhuttu, mutta jotain ymmärrän silti. Kiitos, rakkaat.

perjantai 7. joulukuuta 2012

Haava Pajun kädessä oli parantunut yö aikana.
- Sinun viisaat solusi, minä sanon.
- Eivätkö ne koskaan nuku? Paju kysyy. Minä ihmettelen 
soluja, jotka eivät koskaan lepää. 
Makaamme sohvalla. Solut suhisevat.

lauantai 24. marraskuuta 2012

Monessa asiassa se odottaminen on pahinta. Siihen helpottais, jos maailmaa vois kelata.

Timotein iltamietteitä.

maanantai 19. marraskuuta 2012

Marraskuussa matalta

Marraskuussa sopiikin olla juuri tällaista: tausta harmaata, joukossa kimaltavia pisaroita, huurtuneita korsia tai muuta arkikaunista.

Tänään luulin unohtaneeni muistitikun kotiin.
Sitten tajusin, että olin unohtanut sen jo aiemmin työpaikalle.
Melkein kuin en olisi unohtanut sitä lainkaan.

Marraskuuhun kai kuuluu, että välillä on kylmä, edes tee ei lämmitä, on melkein kuin huuru sumentaisi vähän silmiä, niin että näen vain lähimmät. Pikkuiselleni on ollut hyvä päivä, keskimmäinen haluaa kertoa kaikkien pehmoeläintensä syntytarinan, esikoisen kanssa kuuntelemme puhelimen kappaleita sikin sokin ja yritämme arvata, kuka minkäkin laulun esittää. Onneksi lähellä on näin monta pakahduttavan rakasta lasta.

Tänään mietin pimeänsinisiä mietteitä ja olen vähän synkkä, piirun verran epätoivoinen tai ainakin epäuskoinen, taatusti ristiriitainen ja aina niin sama.
En irtoa itsestäni. Pysyn.
Ehkä jos olisin muuta, olisin toinen.

Puhallinsoitin on siitä viisas, että sitä soittaessa ei voi puhua.
Lupasin tyttärelle, että kokeilen pari säveltä.




keskiviikko 14. marraskuuta 2012

Tapaelma, jossa se, mikä oli vieras, onkin tullut ystäväksi

Kuuntelen.
Jos sanat tulevat ja ovatkin tyhjät,
kuulen silti sen, mikä on niiden välissä.

Se, joka vaikenee sanoille varatussa tilassa,
tulee näkyväksi ja tutuksi.
Kuuntelemalla ja kirjoittamalla sanoja
olen lähestulkoon tehnyt hänestä näkyvän.
Hänellekö minä annoin nimen?
Hänenkö kanssaan olen elänyt nämä vuodet?
Olen tulkki, olen kääntäjä, puhun ohi, puhun kohdalle,
annan vuoron, en kävele lävitse.

Katson kauas. Katson minuuttien kulkua.
Kuulen omat kiireiset ajatukseni, kirjoitan levottomia sanoja,
mutta en eksy niistä, näen läpi,
sen, joka vaikeenee ja ei väisty,
sen, joka kulkee aina mukana,
sen, joka minä joskus olin (enkä ole muuttunut).


sunnuntai 11. marraskuuta 2012

Saattelen itseäni uuteen viikkoon,
silitän sivusta ja sanon:
kuusi viikkoa jouluun. 

Katson kalenterin merkintöjä,
piirrän tyhjälle sivulle valkoisen neliön.
Yritän yhtä aikaa suostua ja sulkea pois.

Ensi sunnuntaina 
laitan jouluvalot parvekkeelle. 






torstai 8. marraskuuta 2012

Sadepisarahelmiä

Maisema on harmaa ja viluinen,
mutta vesipisarahelmet kimaltelevat koivun oksilla.

Ääni on vieläkin raskas,
mutta minä en enää kokonaan sitä.
Siirsin työn säästöliekille, jotta saisin tilaa parantua.
Nyt täytän mieltäni lukemalla hyvää kirjaa.
Katson vesipisarahelmiä.
Hoidan itseäni.
Käyn lääkärissä.

Lapsi painautuu aamulla syliini
ja ymmärrän, miten hyvää se on.
Viisi ihmeellistä lahjaksi saatua vuotta hänen kanssaan!
Paljon lapsia on paljon rakkautta -
mutta minulle kukaan ei kertonut sitä etukäteen.

Lapset haluavat lähteä ulos pimeään.
"Isi", he huutavat ja syöksyvät nukkuvan isänsä päälle.

Etsin villaa päälle
ja yritän pysyä lämpimänä.
Keitän teetä. Odotan, kiitän, toivon.







maanantai 5. marraskuuta 2012

Maanantaina

Tänään sain työkaverilta tukea.
Annoin näkyä sen, miltä minusta tuntuu.

Opetin pari tuntia.
Jätin työt töihin ja tulin kotiin.

Eksyin, koska uskoin kännykän karttaa.
Pahoittelin. Myöhästyimme vähän.

Kuuntelin kaunista.
Ajattelin hyvää. Kiitin.

Katsoin viisasta lastani silmiin.
Yritin auttaa häntä olemaan itsensä puolella.

Vaihdoin taustakuvan tietokoneeseen.
Kirjotin siihen: Riittää.

Olen ylisitoutut raataja ja työtävieroksuva pinnari

Ääni ei ole vieläkään kunnossa.
Sitä tulee, mutta se ei kestä.

Lisäksi sain tietää, että pääsen työkykykeskusteluun esinaisen kanssa,
koska olen ollut 5 kertaa vuoden sisällä sairaslomalla (angiina, yksi migreeni, pari flunssaa ja nyt tänä syksynä jo toinen infektio päällä).
Joku jossain on keksinyt tällaisen "tukitoimen",
joka kyllä tuntuu enemmän nöyryytykseltä.
En ole ollut koskaa töistä poissa ilman hyväksyttävää syytä,
mutta nyt tunnen itseni huonoksi ihmiseksi
ja hävettää.

Samaan syssyyn sitten killittelen työkyvyn rajoilla tämä ääneni kanssa.
Aika haavoittuvaista, kun ääni on työväline.
En minä tahallani sairastu.
Enkä voi luvata siinä keskustelussa, että tästä eteenpäin en sitten saa infektioita.

Turhautuminen näistä kahdesta viikosta,
jonka opiskelijani jo ovat opiskeleet yksin, äänettömän opettajan tai muutamana tuntina kähisevän opettajan johdolla, menee jotenkin yli.

Samalla, kun menen selittelemään esinaiselle tuota poissolokertymää
joudun sopimaan, että voisin lyhennetyn työajan nimissä olla poissa toisestakin kokouksesta,
kun se on nyt viime hetkellä siirretty lapsen puheterapia-ajan päälle
ja ne puheterapia-ajat ovat aivan kiven alla.
Nämä ajat on varattu elokuussa.

En tosiaankaan tunne olevani "hyvä työntekijä".
Jos olisin joku toinen, ymmärtäisin itseäni paremmin.

Samalla koen myös ylisitoutuvani työhön.
Nyt olen huono ja mustalla listalla,
muuten tuntuu välillä, että olen jotenkin liikaakin tässä.
Että panostan jopa liikaa, että työ valtaa mielestä niin suuren osan,
että teen enemmän kuin, mikä nyt olisi välttämätöntä
(mutta työyhteisö myös odottaa sitä).
Jos työ olisi koskeutusnäytöllä,
haluaisin ottaa sen sormienväliin ja puristaa pienemmäksi.
Katkeruuden määrää ei vähennä se, että olen jo lyhennetyllä työajalla.


maanantai 29. lokakuuta 2012

Hiljaisen opettajan mietteitä

- Mitä eroa on opettajalla ja kännykällä? 
- Opettajaa ei saa äänettömälle. 

No, tämän open saa.

Tulin viikko sitten upealta matkalta ja vaikenin.
Ääni ei ole vieläkään palautunut, eivätkä voimat.

Nyt minulla on kaksi päivää sijainen,
viime viikolla olin itse pari päivää töissä tekstaamassa ohjeita opiskelijoille,
muuten ovat olleet etäohjeiden varassa.
Koen turhautumistressiä. 

Syksy on muutenkin käynnistynyt työn suhteen jotenkin vaikeasti,
elosyyskuu oli tietokoneongelmia ja migreeniä,
nyt sitten tällainen.
Tauti ei tunnu yhtään etenevän. Joka päivä ääni on samanlainen.
Luokalle puhumista on täysin turha edes yrittää. 

Juuri nyt on turha yrittää mitään.
On vain oltava virrassa ja katsottava mille mallille asiat asettuvat.
Tässä vaiheessa yleensä ajattelen, että onneksi tässä työssä ei ole kenenkään hengestä kysymys.

Olen niin usein poissa töistä, että joudun jatkuvasti ajattelemaan, että eihän tämä nyt niin tärkeää ole. Olen nähnyt siinä ajatuksessa jonkinlaista suhteellisuudentajua.
Nyt ajattelen, että siinä on myös jotakin, jolla supistan työni arvoa.
Jos se ei ole tärkeää, miksi ponnistelen niin paljon sen eteen?
Ja jos jokin opettamisessa on aidosti tärkeää ja ponnistelemisen arvoista - mitä se tarkemmin ottaen on?

Yritän jotakin, mikä ei (ehkä) toteudu.
Mitä se on?
Onko se aidosti tärkeää ja tämän turhautumisen arvoista -
vai roikunko vain kiinni jossain omissa tunnollisen, työtätekevän ihmisen mielikuvissani? 

Tämä syksy on alkanut jokinlaisella opettamisen kriisillä
ja näin se nyt jatkuu.
Haluaisin jo opettaa.
Ehkä vain itseni takia, vastausten etsimisen takia. 



torstai 25. lokakuuta 2012

Vastuullinen lapsi

Kun olin matkalla ja kotoa poissa,
minua ikävöi eniten esikoinen.
Hänen huolenpitorutiininsa eivät perustu välttämättömyyteen.
Ei niitä tarvitse tehdä.
En ollut älynnyt tehdä niistä listaa.

Niinpä hän jäi vähän yksin varavanhempien hoidossa.
Voiteli omat leipänsä ja haki omat lusikkansa pöytään.
Joku huikkasi ovelta hyvät yöt,
mutta ei tullut viereen juttelemaan,
eikä sitonut hiuksia leteille.
Auttoi kaikessa ja oli osaava,
vastuullinen,
ja ymmärsi.

Se, että osaa
ja että jaksaakin
ei tarkoita, että pitäisi aina tehdä itse.
Vastuullisestakin lapsesta pitää pitää huolta.

Joskus näen näitä vastuullisia nuoria
jotka selviävät kaikesta itse
ja ovat
loputtoman yksinäisiä,
koska ovat kuitenkin vasta matkalla,
melkein lapsia vielä.

Ehkä jossakin on näitä vastuullisia aikuisi,
jotka hekin jäävät monesti
vähän liian yksin.




keskiviikko 24. lokakuuta 2012

Kysyn, mistä kyyneleet tulevat

Jos välitän muista,
herkistyn herkästi heidän asioistaan
(heidän kanssaan tai joskus melkein kuin heidän puolestaan).

Itken tietysti muutenkin herkästi;
kirjoja, elokuvia, omia juttuja.

Minusta olisi tullut kelpo itkijänainen.

Nyt olen kai lähinnä nolo ja epäcool.

Vaihtoehdot ovat vaikeat:
Joko en välitä
tai en välitä välittämistäni
tai en välitä kyynelistä.

Jotenkin en pysty aivan vapaasti antamaan itsestäni lämpöä muille
- välissä on tämä itkemisen muuri,
josta en yhtään ymmärrä, mistä se rakentuu tai mihin sitä tarvitaan.

Elän helposti vähän etäisesti.

Itkenkö viimekädessä itseäni?
Sitä, että olen kaikesta suojautumisesta huolimatta kuitenkin lämmin ja välittävä?
Itkenkö itseäni - sitä, että sanon sanat, jotka olisin itse aikoinani tarvinnut kuulla?
Itkenkö mitä tahansa tärkeää, mitä tahansa, jolla on merkitystä?

Onko edes mitään tällaista syytä, ylipäätään mitään syytä?

Olenko vain väärässä ajassa
ja väärässä paikassa,
jossa kyynelille ei enää ole käyttöä eikä tilaa?

Aika pitkään vältin kyyneleitä.
Nyt olen ollut välittämättä niistä, mutta pelkään saavani vinksahtaneen maineen.
Haluaisin osata sanoa tärkeitä asioita ilman kyyneleitä.

Kerran tapasin naisen, joka oli vähän samanlainen,
itkijänainen, jonka kyyneleet kuvittivat tapahtunutta ja sen merkityksiä.
Muuten minusta tuntuu, ettei kukaan muu itke tilanteissa, joihin kyyneleet eivät kuulu.

Onko pakko olla vähän kova, ettei olisi liian pehmeä?




perjantai 12. lokakuuta 2012

Hämmennys/aitous/pelko/hallinta

Aloin ajatella,
että en ehkä edes tiedä, mitä minulta odotetaan,
enkä sitä, miten ihmiset kokevat erilaisia asioita siinä, mitä teen.

Luin hämmentyneenä tätä, jossa viitataan minuun
ja sen ympäriltä viisaita, viisaita sanoja.

Esimerkiksi: "Elämä on kuitenkin niin outoa ja paradoksaalista, että mitä huonommin menee ja mitä enemmän illuusioita ja odotuksia karisee, niin sitä hienompia juttuja ja sitä suurempaa vapautta löytyy."

tai

"Siis minäkin alan nyt tajuta: ennen muuta ihmisen kannattaa karsia kaikki mahdolliset tarpeettomat luulot ja käsitykset ja keskittyä vain siihen mikä on oikeasti totta ja olemassa. On uskomattoman hienoa kun pääsee siihen. On hiuksianostattavaa, kun ymmärtää että toisetkin huomaavat niin tällaisen läsnäolon olemassaolon kuin sen puutteenkin. "

Lainoja siis Liisan blogista Ihana viritys. 

Luulen, että kun tulen hallitsemattomammaksi, tulen samalla sietämättömämmäksi.
Mutta entä, jos se on toisin?

Entä jos pelottomampi ja erehtyvämpi on parempi kuin varautunut mutta hallittu?
Entä jos uskaltautumalla tekemään enemmän yli- ja alilyöntejä, ja ties mitä sotkuista ja epäselvää, lisää aitoutta ja läsnäoloa - ja tulee yhtä aikaa epätäydellisemmäksi ja vaikuttavammaksi?
Entä jos... rajallisena oleminen on rohkeutta,
heikkous voimaa
ja muita paradokseja...?

Hämmennyn.

Sopivasti epäonnistumisen päivän aattona, näköjään.


torstai 11. lokakuuta 2012

Syyspesä

Syyslomalaiset ovat jättäneet minut kotiin yksin.
Minun lomani on sitten myöhemmin.
Talo on tyhjä,
ajattelin siivota vähän ja tehdä tunnelmaa.
Ostin kaupasta erityisiä, joita muut eivät meillä osaa arvostaa.
Aion syödä hyvin,
olla hiljaisessa,
olla keskeytymättä,
virrata omassa rytmissäni,
tehdä sen, mikä on kohdalla, vaikka sitä tuntuu olevan paljon, 
tehdä sen silti levollisesti ja suostuen.
En anna minkään häiritä
sitä, mikä on tässä ja nyt, vaikka se olisi, mitä on, eikä
sen enempää. 
Asetun syyspesääni, poistun työpäiväksi, asetun takaisin,
ympärillä on lämmintä ja valoa,
tilaa.


keskiviikko 10. lokakuuta 2012

Melkein kuin olisin muuttunut (sikermä)

Melkein kuin olisin muuttunut. Ehkä olen,
tai ehkä se on migreeninhuuruinen pääni,
olen nyt kummallisesti tällainen.

Kuormitun ihmisistä, pelkästä heidän taakkojensa tietämisestä,
kaikenlaisen sivuamisesta, asioista, joille en mitään voi.
Suojamuurit ovat minussa alhaalla,
kaikki koskettaa minua,
sellainen jonka joskus olisin vain päästänyt pois.

Jos on epäkohtia, olen niiden kimpussa.

Ajattelen, että elämä on vaikeaa.
Että se on perusasia
ja oletettava niin.
"Be kind for everyone you know is fighting a hard battle." 

Tietysti, jos epäkohtia ilmenee,
en ole mukava, vaan tarkka ja vaativa ja dramaattinen.
Kissamainen. Pieniinkin epäkohtiin on joskus
kiva terottaa kynsiä.
(Ai hävettääkö? No, joo.)

Ajattelen, että elämä on vaikeaa ja että elämä ei ole itsestäänselvyys,
ettei mikään ole
ja olen kiitollinen,
joka päivä kiitollinen
ja silti vähän väliä ärtynyt ja kriittiinen,
tuskastunut ja kyynelissä.

En näe itseäni kauniina, enkä kauniisti.
Nytkin kirjoitan tämän listan,
enkä mitään toista;
vaikka tänäänkin pinnistin
ja selvisin monesta ja jossain mutkassa
ehkä toteutui jotain hyvääkin.

Kuuntelen itseäni liian vähän ja
hitusen kylmästi
tai sitten vaan rehellisesti,
en tiedä kumpaa tämä on.

Jos mieli olisi auki,
saisin ehkä pidettyä suuni kiinni.
Tai olisiko se edes tarpeen?
Kai minä ajattelen, että ärsytän ihmisiä, jos olen tällainen.
Pidän etäisyyksiä ja oletan, että vieraille ihmisille puhutaan harkitusti.

En voi tuijottaa tätä ruutua.
Aivoni eivät oikein kestä sitä.
Olisi parempi olla sateessa kävelyllä.

keskiviikko 3. lokakuuta 2012

Lintu

Lintu,
joka lensi ikkunaan,
kyyhöttää parvekkeella.
Sen parvi sirkuttaa puissa
meluisina syyskiireissään.


Minä näen,
mutta en voi kantaa.
Minun osani on
kai vain sanoa: "Ei, et sinä lennä
tänä syksynä etelään."

***

Parvekkeen lintu puristaa siipiään yhteen.
Minä näen,
näen sen ja näen tytön, joka nieleskelee kyyneleitä oppitunnilla
ja sen, jonka perhe on juuri hajonnut,ja sen
joka ei usko itseensä, ei sitten yhtään.

Katson,
enkä tiedä, näkeekö silmistäni,
että näen.



sunnuntai 30. syyskuuta 2012

Toinen kierros

melkein kuin lehti olisi kääntynyt
melkein kuin olisin kuullut tärkeän lupauksen
melkein kuin näkisin toisin
astuisin huomenna erilaisin askelin

ovi avattiin, kiipesin portaat ylös
aloin muistaa, tunsin itseni kutsutuksi
aamuyöstä sytytin valon
minä palasin takaisin, minä jatkan, minä aloitan




sunnuntai 16. syyskuuta 2012

Aivohäiriöitä ja tunnesolmuja

Olen migreenikierteessä.

Viime viikon lopussa olin aivan überstressaantunut töissä,
hyperharmistunut jatkuvista tietokoneongelmista
ja uupunut omista työhön liittyvistä perusteemoistani (jatkuva esiintyminen, riittämättömyys, työnhajanaisuus, ihmissuhdekuormitus - onha niitä).

Ei ole helppoa olla tyyni ja selväpäinen,
jos on jatkuvasti esimigreenissä, migreenissä tai toipumisvaiheen migreenissä.

Migreeni voi tietysti kertoa stressistä,
mutta aivan yhtä hyvin tuo stressaantuminen voi johtua migreenistä.
Jos aivot eivät toimi, lienee aika oletettavaa, että tunteet heittelevät ja ärsyyntymiskynnys alenee?

Kaksi viikonloppua on mennyt migreenipahoinvoinnin kanssa tasapainotellessa.
Viime viikolla olin migreenisenä töissä (auravaiheen mentyä heti aamusta).
Nyt vähän mietin, että onkohan se ihan kohtuullista yrittää tehdä niin monitahoista ja intensiivistä työtä minkäänlaisessa migreenivaiheessa. Ainakaan siitä ei viime viikolla seurannut hyvää.
Solmu siitä tuli.

Ja nyt mietityttää, mitähän ensi viikosta tulee.
Solmun pelko.

Yritän rentouttaa.
Yritän puhua itselleni lempeitä.
Yritän ymmärtää.
(Kaikkea ei voi. Eikä kaikesta ole vastuussa.)






lauantai 15. syyskuuta 2012

Se on tosi jännä!

"Juuri valmistettu kirja..." esittelee Timotei saavutustaan.

Pian ensimmäisen luetun kirjan jälkeen syntyy ensimmäinen itse kuvitettu ja kirjoitettu kirja.
Sen nimi on "Angryn seikkailut". Seikkailussa Angry yrittää pelastaa munia possun kynsistä. Hän kuitenkin joutuu kaivinkoneen kauhaan ja sitä myötä tulee pakatuksi multapussiin puutarhaliikkeen lattialle...  Kuvitus on tuttua ja varmaa käsialaa.

Arvatkaa, mitä pikkuveljelle luetaan tänään iltasatuna :-).

tiistai 11. syyskuuta 2012

Ensimmäinen

Tänään kävimme kirjastossa.
Timotei lainasi kiinnostavan kirjan. Ta-vu-te-tun.
Poika luki kirjaa ainakin tunnin:
äänne äänteeltä kuulostellen,
tavu tavulta yhdistellen.
Välillä lauseen alut unohtuivat ennen loppuun pääsemistä.

Kuuntelin ja ajattelin, että katson ihmettä,
lukemisen ihmettä
ja näen, kuinka se avautuu siinä silmieni edessä.
Tytär soitti taustalla kaunista melodiaa. Pienin pyöri omissa leikeissään.
Kaikki siinä hetkessä oli hyvin.

Kirja jäi vielä kesken.
"Jos herään aamulla aikaisin, jatkan heti lukemista,"
Timotei sanoi. Kirjan lukeminen on ihan toista, kuin aapisen irralliset sanat.
"Sitä vaan haluaa tietää, että miten siinä sitten tapahtuu." 

Minä voisin sanoa, että ymmärrän
ja senkin, että en voisi elää ilman kirjoja,
että en olisi ollenkaan itseni, jos ei olisi ollut kirjoja,
kymmeniä, satoja (?) kirjoja, joiden kautta ajattelen ja ymmärrän maailmaa,
mutta en sano sitä,
pysähdyn vain ja olen vieressä, kun hän sitkeästi lukee
ensimmäistä kokonaista kirjaansa

(Ensimmäistä! 
Sehän on melkein kuin olisi juuri syntynyt.)

perjantai 7. syyskuuta 2012

Paju vetoaa auktoriteetteihin

Ruokapöydässä Pajulla on vaikeuksia tomaatinpalan ja perunamuussin maistamisessa.
- Pitääkö syödä tomaattia?  Onko ihan pakko?
Selitän, että minä olen sitä mieltä, että tomaattia pitää tällä kertaa maistaa. 
Siihen Paju puhisten:
- Äiti, et sinä voi päättää! 
Jeesus päättää.

Että auktoriteetit kehiin ja äidillä oli pokassa pitelemistä...

torstai 6. syyskuuta 2012

Ammattipuhujan rukous

käännös
sisään päin

äänekkyys ja rohkeus
jääköön
esiintyminen ja altiiksi laittaminen
jääköön

tulkoon
tilaa olla hiljaa
tulkoon
tuttu varautuneisuus

kuuleminen ja näkeminen

aika
tässä

olkoon
käännös sisään päin
olkoon
hiljaisuus

(edes vähän
edes tässä)






perjantai 31. elokuuta 2012

Älä itke

Pikkuveljelle kävi päiväkodissa niin, että itki, vaikkei olisi halunnut.

Timotei:
- Tosta mulle tuli mieleen, mikä musta on aikuisissa pulmallista...
kun ne sanoo, että "älä itke",
kun just sillon kun itkee, niin ei sillon voi muuta. 

Tässä vaiheessa Timotein silmät kostuvat.
Puhutaan siitä, että niin vain sanotaan, yritetään lohduttaa, ei oikeasti ihan tarkoiteta. 

Kun se ei tunnu hyvältä. 
Vaikka mä tiedänkin ton - ei se vaan tunnu hyvältä. 

Minä lupaan harjoitella sanomaan jotain muuta.
Voisin sanoa vaikka, että itke vaan nyt, kun itkettää
ja lohduttaisin.

Sä voisit tehdä niin. Se ois ainki erilaista. 

Timotei ei tosiaan itke muuta kuin, jos todella itkettää.
Sydäntä riipii kuulla, että olen lisännyt taakkaa,
ottanut ajattelematta aikuisten fraasivarastosta,
olettanut ehkä ettei se ole niin tarkkaa,
mutta sanoilla
on väliä
kenelle tahansa,
myös sille, joka on lapsi ja poika
ja lähellä.

Rakas poikani,
ole tarkkanäköinen, ole viisas,
älä usko minua - usko  että kyyneeet saavat tulla
silloin, kun on kyynelten aika.




 


tiistai 21. elokuuta 2012

Flunssaisen (työ)nurinoita

Siirtymä kesälomasta arkeen
on ollut kuin askeltaisin kärpäspaperissa.
Ei rajuja liikkeitä, eikä energianpurkauksia
niinkuin viime elokuussa.
Ensimmäinen viikko meni jotenkin hermot pinnassa (teknologia ei toiminut ja pääkin vaati säätämistä),
toinen viikkoa alkoi myönteisemmin, mutta töiden jälkeen kaaduin tautisena sohvaan,
jossa hyhmin tänään koko päivän. Aamu näyttää, mitä huomenna teen.
Viime vuonnakin tuskailin heti alkuun sitä, että jouduin olemaan poissa töistä.
Silloin lapset olivat kipeänä.
Sen olen mielestäni jo ajatellut läpi. Osaan jotenkin olla sen kanssa.

Mutta nyt näyttää siltä, että jos lapset säilyvät lähestulkoon terveinä, niin vähintään minä sitten suoritan kaikki nämä päiväkodissa / koulussa tarjolla olevat infektiotaudit. Ei tunnu reilulle.
Luulin, että tarpeeksi monen kierroksen jälkeen saavuttaisin jonkinlaisen vastustuskyvytason,
jollaisesta jotkut opet ovat kertoneet. Tämä ei näköjään vielä ole se vuosi minun kohdallani.
Aiempina vuosina olen ollut lasten kanssa yhtäaikaa kipeä ja siis poissa lastenhoidon vuoksi.
Tuntuu tosi kummalliselta joutua vetämään rajaa siinä, milloin itse olen tarpeeksi kipeä ollakseni poissa töistä / terve palaamaan töihin. On aina vähän epämukavaa soittaa, että minä täällä nyt olen kipeä, enkä tule töihin...

Ja sitten on niitä epäselviä tilanteita, kuten nyt ehkä huominen. Olen ollut koko päivän levossa (ruokkimistoimia lukuunottamatta), on pikkuisen parempi olo, ei ole kuumetta. Aivan varmasti tekisi paranemisen kannalta hyvää olla levossa vielä yksi vuorokausi. Toisaalta myöskin varmaan jo jotenkin selviäisin opetustunneista, eikä sikäli olisi ihan pakko saada olla kotona... Jos jään kotiin poden huonoa omaa tuntoa ja jos menen töihin, tunnen ehkä kärsiväni vääryyttä. Ei kovin levollista. Tarvitsisin äidin, joka sanoisi, että nyt lapsi teet näin ja näin...

Ei ole helppoa olla se äitikään. Keskimmäinen yski rajusti aamulla. Sai jäädä pois koulusta. Oli aika pirteä koko päivän ja lopetti yskimisen kunnolla herättyään. Äsken vähän sattui mahaan.

***

Kaiken kaikkiaan on sellainen olo, että työhön pitää löytää uusi asenne.

Joku raja.

Että ei menisi niin kuin maanantaina, että kipeänä koko iltapäivän ja illan miettii seuraavan päivän tunteja, että saako niitä ollenkaan suunniteltua ja jos ei saa ja onkin aamulla terveempi, niin mitä sitten tehdään... eikä sitten rentoudu ja lepää, niinkuin voisi ja pitäisi, koska taka-alalla painaa tämä.

Joku raja.

Että jotain jäisi taakse, eikä kulkisi koko ajan mukana, koko ajan edessä.
Vieritän työtä edessäni, ennakoin koko ajan, koko ajan jotakin.

Joku raja.

Että se on tärkeää ja arvokasta, mutta ei yli muun. Että se on tärkeää ja arvokasta, mutta että riittää, ihan tavallinen riittää, ei aina enemmän ja parempaa.

Minulle on sovittu lyhennetty työaika tälle vuodelle.
Se ei vielä oikeastaan näy työajassa, kun työt jakautuvat vuodelle epätasaisesti.

Asenteessa se saisi jo näkyä
joku raja.




Hypoteesi

 Keskustelu viidesluokkalaisen kanssa:
- Äiti, mikä se oletus oli? 
- Tota... hypoteesi?
- Joo. Mulla on sellanen hypoteesi, että FYKEstä tulee mun lempiaine. 

perjantai 17. elokuuta 2012

Timotei luki kokonaisen lauseen ensimmäistä kertaa: "Tänään ei mikään voi mennä pieleen."


torstai 16. elokuuta 2012

Focus

olen ollut tunteellinen,
vähän turhaankin tunteellinen
olen pitänyt liikaa ääntä
ottanut kovasti tilaani

nyt

vaikenen ja rauhoitun
etsin katseelleni kohteen
yritän löytää lähemmäksi itseäni
ja kauemmaksi muuta

koska

ihan pelkällä tunteella en näe
tarkasti ja jos vaadin todellisuutta
antamaan minulle odotusteni mukaan,
sivuutan sen, mitä voin saada

tiistai 14. elokuuta 2012

Lukutaito (2)

Timotei meni kouluun,
tuli kotiin ja selvitti, mitä rivillä lukee: Alaska.
Ja jäätelössä: Aino. 
Aapisessa: Viiri. 
Hän kuulostelee mielessään äänteitä keskittyen, hitaasti
ja saa selville sanoja.
Ihmeellistä!

Melko tehokasta opetusta muuten: kaksi päivää koulussa
ja lapsi osaakin sitten lukea. :-)

tiistai 7. elokuuta 2012

Tällä viikolla elän seuraavaa

Ajatus työstä on tuntunut kovin vieraalta
ikäänkuin en ollenkaan olisi se, joka opettaa,
ikäänkuin olisin sulkenut kaiken siihen liittyvän niin lujasti ulos
tänä sateisena kesänä,
jolle minulla oli vähän muita suunnitelmia.

Paluumatkalla olen tarvinnut saattajaksi Palmerin Courage to teach -kirjan sanoja,
joiden kautta olen yrittänyt hahmottaa opettamisen tunnekuormaa.

Olen vähitellen väistynyt itseni tieltä
ja muistanut, että olen vain jonkilaisen välittäjän asemassa,
kerron kulttuurimme tarinoita,
raotan ovia.

Ehkä kohta opettaminen on taas
business as usual.

Paperit, kansiot ja tiedostot vyöryvät kohti.
Olisi hyvä osata yksinkertaistaa,
luopua ja luottaa pelkistettyynkin.

Nyt on vielä muutama päivä tässä aarteideni keskellä
hitaissa aamuissa, pienimmäiseni hymyissä, kotipihan juoksukilpailuissa,
suhteellisessa tekemättömyydessä.

lauantai 4. elokuuta 2012

Opissa

Pää selkeni
ja vika haitui.

Aika iso hässäkkä
pienen ajatusvirheen vuoksi.

Aloitan koneen kanssa puhtaalta ruudulta.

Tunnenko nyt itseni tyhmäksi?
Kai vähän.
Enimmäkseen vain ihmiseksi
ja sekin on hyvä.
Olen työkseni tekemisissä muiden ihmisten ajatusvirheiden kanssa.
On hyvä tehdä välillä omia, tälleen ihan oikeasti, selittelemättä.
Kun ei vain tullut ajatelleeksi...

Kaikki vaikea, virheet ja erehtyminen -
ne on hyviä,
ne rakentavat siltaa.
Jos opettaa, ei ole hyvä olla liian osaava,
pitää muistaa oppia. 

perjantai 3. elokuuta 2012

Innostusta ja uupumusta (teknologiapostaus)

Innostus
Ostin taskutietokoneen
simpukkapuhelimen tilalle.
Kummipoika nimittää laitteen hauskoja pikku ominaisuuksia "herkuiksi".
Nam, nam.

Uupumus
Iso tietokone takkuaa.
Soitan huoltoon.
Painan alt, kun käsketään.
Nuoret miehet osaavat hommansa: en tunne itseäni tyhmäksi.
Neljä puhelua.
Tulos: entistä vakavampia ongelmia.
Tänään kovalevy tyhjennetään.
Jos se ei auta, saapuu noutaja*.



*onneksi takuu on voimassa,
hakevat koneen huoltoon :-).

maanantai 16. heinäkuuta 2012

Sata päätöstä

Teen sata päätöstä päivässä. 

a) Mitä syödään. Mitä pitää syödä. Mitä saa syödä. Mitä pitää ainakin maistaa. 

Mitä on ruokana? Miksi meillä on aina pahaa ruokaa? 
Miksi on parsakaalia, kun mä en tykkää siitä, mutta toi tykkää ja se on EPPÄÄ!
Pitääkö syödä loppuun? Pitääkö maistaa? Onko nuolaiseminen maistamista? 
Saataisko keksit / jäätelöt / karkkia? Miksei saada lisää keksiä / jäätelöä / karkkia? 

b) Mitä tehdään. Mitä saa tehdä. Mitä pitää tehdä. Mitä voi valita ihan itse. 

Saako pelata tietokoneella? 
Pitääkö mennä ulos? 
Mennäänkö kauppaan? Pysähdytäänkö tässä?
Tehdäänkö yhden vai toisen vai kolmannen mielihalun mukaan?  
Äiti laula iltalaulu. En mää tätä laulua halunnu. Sä et kysyny multa! 

c) Mitä ostetaan. 

Toi on ihana! Mä haluun ton! Osta mulle tää!
Miks ei koskaan osteta mitään? 
Miks toi sai, mutta mä en!
Miks toi sai ton, mutta mä vaan tän! 

d) Kuka ensin. Kuka sitten. Keneltä kysytään?  

Kenelle annetaan ensin lautanen / ruokaa / ketsuppia. 
Kenen hampaat pestään ensin. Kuka pääsee tietokoneelle ensin.
Kenen juttua kuunnellaan, kun kaikki puhuvat yhtäaikaa. 
Kenen pitäisi tällä kertaa joustaa, kun leikit on jumissa? 
Otentaanko äitikin huomioon? 

Alan olla vähän uupunut. 
Pelkkiä kysymyksiä on liikaa. Ratkaisuvaihtoehtoja on vielä enemmän.
Useimpiin ei ole oikeaa vastausta. 
On kilpailevia näkökohtia. Voi luovia. 
Pitää päättää sekin, missä ollaan tiukkoja ja johdonmukaisia, missä sitten on neuvottelun varaa. 
Kasvavien lasten mielipiteitäkin on hyvä kuulla ja antaa tilaa miettiä itse. 
Mielipiteitä kuuluu ja kuulen. Kuormitun, kun tiedän ja yritän ottaa kaiken huomioon.
Protesteja nousee. 
Joku kopsuttelee yläkertaa kiukkuisin kantapäin. Epäoikeudenmukaisuuden tunnetta podetaan tiuhasti, koska koko ajan on käynnissä vertailu ja kilpailu.
Onko lapsille vaivihkaa päässyt tavaksi valittaa vähän kaikesta? 
Siihen sitten sisäiset ristiidat päälle: olenko liian tiukka vai liiaan epämääräinen; mikä on tärkeää, tärkeämpää, tärkeintä; tiedänkö itsekään, miksi teen niinkuin teen; saanko jostain tukea, olenko tässä ihan yksin? 
Miten pitäisi? Onnistunko? Voiko kasvatuksessa onnistua? 

(Juuri nyt pienin kiukkukantapää parkuu, koska selitin hänelle lämpimästi, että pidän tällä kertaa omaa tietokonettani käytössäni sen ajan, että saan tämän teksin valmiiksi - ja vasta sitten hän pääsee pelaamaan omaa peliaikaansa...) 




lauantai 14. heinäkuuta 2012

Lomalla vielä

Olemme nyt muutaman päivän kotona.
Pojat ovat uppoutuneet leikkeihin,
minä en oikein tiedä, mihin uppoutuisin,
olen vaan,
alan miettiä tulevia,
mutta vapaasti ja väljästi.

Olen ollut kolme viikkoa lomalla kaikesta
työstä, kirjoittamisesta ja vähän itsestänikin.
Tekee mieli jo vähän palailla.
Opettaminen on kummallinen työ;
kaipaan siinä jo jotain,
en ehkä niinkään itse tunteja,
mutta suunnittelua, oppimista, ajattelemista;
arjen rytmiä, ehkä vähän työrooliakin, muita aikuisia,
opiskelijoita.

En ole osannut jatkaa kirjoittamista,
koska säikähdin.
Pakenin kai jotenkin.
En tiedä, osaanko aloittaa uudestaan.
Kolme viikkoa ajattelematta mitään riittäisi kyllä...
mutta en tiedä, en tiedä mitä teen.

Olen ollut lomalla ja lukenut facebook-merkintöjä lomista,
minulla ei ole ollut syytä sanoa mitään,
olen odottanut kesää,
saanut häivähdykseltä kiinni, odottanut taas.

Tänään luin lauseen: "When your heart speaks, take good notes." 
Kirjoitti Judith Campbell (mutta luin muualta).
Often my heart does not speak, unless I am listening with a pen in my hand. 




sunnuntai 24. kesäkuuta 2012

Jättänyt itseni sivuun

Luin Siri Hustvedtin kirjaa Vapiseva nainen ja minun tuli ikävä sanoja.
Olemme olleet melkein viikon vanhempieni luona.
En ole kirjoittanut sanaakaan,
enkä lukenutkaan melkein mitään.

Olen valmistanut ruokaa. Se on minun tapani helpottaa talon suruisuutta,
yhdestä suunnasta intensiivistä ja toisesta suunnasta pysähtynyttä.

En ihan vielä osaa olla täällä kokonaan onnellinen.
Ehkä sitä ei voisi odottaakaan.
Lapset värittävät kuitenkin tämänkin maiseman, tekevät kaiken eläväksi ja pulppuavaksi,
säkenöivät ja suunnittelevat.
Pieni iso poikani alkoi itkeä, kun kuuli, että lähdemme huomenna kotiin.

Ajattelen, että minun pitäisi yrittää muistaa, kuka äitini oli ennen,
kirjoittaa ylös, mitä muistan hänestä.
Juuri nyt minun on melkein mahdotonta ymmärtää mitään uutta siitä, mistä olen tullut:
hämärä piirtää rajan,
en näe taaksepäin.
Enkä oikein osaa olla sen kanssa, mitä on nyt.

Olen valmistanut ruokaa ja menettänyt hermoni kerran,
päästänyt hermoni harkinnan edelle,
hätistänyt isäni pois.

Täällä olen yksin, mutta en kuitenkaan rauhassa.
Rakastettu, mutta en läheinen, tunnettu.
Tuosta ensimmäisestä ymmärrän olla kiitollinen. En kirjoita tätä valittaakseni,
vain katsoakseni, mikä on totta.

Kun menen kotiin, kaikki mitä olen, ympäröi minua.
Täällä olen itsekin jättänyt itseni sivuun.





lauantai 16. kesäkuuta 2012

Alkukesän kuulumisia

Kohta on juhannusviikko.
Nämä ensimmäiset viikot olemme olleet kotona.
Olen yrittänyt aamuisin vähän miettiä ja kirjoittaa. (Kohta lopetan ja alan oikeasti lomalle.)
Lapset ovat hälisseet ympärillä ja hetkittäin olen ajatellut, ettei paremmin voisi ollakaan.
Jo kahden viikon aikana lapset ovat tulleet lähemmäksi, on ollut ojennettuja käsiä ja sylihetkiä, pyyntöjä ja avunsaanteja, kiitoksia ja kiukkuja.
Aivan varmasti menetän, menetämme jotakin tavallisessa kiireen täyttämässä arjessa.

Mintun ystävät ovat olleet meillä, mikä on tavallaista,
Timotein ystävä myös (ja Timotei hänellä), mikä on uutta ja ilahduttavaa.

Olen tarkistanut linjoja kesäarkeen sopivaksi.
Sanon kyllä, jos ei ole syytä sanoa ei.
Opetan tapoja; odotan sellaista perusarvostusta.
(Kiemurtelin yhden yökylävieraan kanssa, joka teki yhtä sun toista sellaista, mitä meillä ei oikein voi tehdä.)

Timotei ja Paju leikkivät päivät pitkät yhdessä.
Tosin Paju (4 v.) haluaa aina ehdottomasti myös pelata tietokoneella Angry Birdsiä koko peliaikansa umpeen ja kinuaa sen jälkeen muita pelamaan, jotta voisi katsoa vierestä.  (Esikoinen ei ollut saman ikäisenä varmaan edes koskenut vielä tietokonepeleihin.)

Höpsähdän itsekin välillä peleihin. Tällä kertaa vuorossa oli Radiant Defence.
Sain siitä jo rauhan (ja lomatunnelmaa noiden aamuheräämisten vastapainoksi).


Tänä kesänä on selvästi pelattu muutenkin entistä enemmän pelejä.
Pojat eivät pidä häviämisestä, kumpikaan. Aluksi asiasta syntyi parku,
mutta sitten keksittiin keinot:
Afrikan tähteä etsivätkin nyt useimmiten possu ja punainen Angry, joiden peliä pojat ohjailevat. Pettymykset on helpompi sietää vähän etäännytettyinä. Lisäksi pehmopelaajien suhteen lojaalisuus ei ole niin tarkkaa. Tarvittaessa voi aina olla vähän enemmän sen voittajan puolella :-).

tiistai 5. kesäkuuta 2012

Ne aamut...

Aamut eivät ole sujuneet ihan niinkuin ajattelin.
Minulla on ollut molempina aamuina seuraa jo vähän kuuden jälkeen.

Olen kirjoittanut silti.

Minulla ei ole varaa pitää yllä odotusta häiriöttömästä kirjoittamisajasta.

Vihaiset linnut valtaavat tietokoneeni kesken tekstiteon.
Siirryn miniläppärille.
Kirjoitan Pikku kakkosen rytmiin.
Välillä keitän puuroa ja lupaan pelata Muuttuvaa labyrinttia kirjoitettuani tarpeeksi.

Naputtelen aivan raakatekstiä. En hio mitään, en vielä.
Raakateksti onnistuu hälyssä.
Yksittäisen tekstinosan hiominen onnistuu sekin (ehkä).
Molemmat yhtä aikaa --- ei näissä oloissa.

Tänään menen ajoissa nukkumaan.
Kello on edelleen kuudelta soimassa.
Jonain aamuna lapset nukkuvat seitsemään,
tai kahdeksaan, jos oikein hyvin käy.




Kotiäitikirjailija

Kesäkuussa olen kotiäitikirjailija.
Kolme lasta, yksi kirja, paljon k-kirjaimia.

Kirja on vain ajatuksena, aikomuksena.
Lapset ovat hyvin konkreettisesti.

Yritän herätä ennen heitä ja kirjoittaa vähän.
Yritän sivuuttaa pelon ja epävarmuuden ja
kysymykset ja tehdä sen seuraavan asian,
joka on käsillä.



sunnuntai 3. kesäkuuta 2012

Irti päästämisestä ja pedagogisesta rakkaudesta

Eilen jäin lomalle
ja itkin.

Kesken ylioppilasjuhlan (ehkä juhlallisuuksiin liittyvän dramaallisuuden kannattelemana)
otin vastaan sen, minkä yleensä sivuutan ja rationalisoin,
... kuinka olen vuodesta toiseen rakastamisen ja menettämisen aallokossa,
kuinka rakastan ja luovun,
rakastan ja päästän menemään.
Kiinnyn, olen hänen puolellaan, teen jotakin hänen eteensä -
eikä meillä silti ole henkilökohtaista, aidosti vastavuoroista suhdetta -
koska minun tehtäväni on antaa pedagogista rakkautta vaatimatta takaisin muuta kuin ripauksen arvostusta.
En osaa pysyä tarpeeksi etäällä ollakseni suojassa. Sekään ei tuntuisi oikealta, enkä osaisikaan.

Niinpä minä olen läsnä ja rakastan tavallani
ja vuosi toisensa jälkeen suvivirren ja juhlallisuuksien saattelemana menetän ne, joista on tullut minulle tärkeitä.
Minun työtäni on kestää se ja aloittaa aina uudestaan, ja uudestaan.
Joskus ihmettelen, ettei kukaan tunnu puhuvan tästä. Sen jälkeen kun olen tiedostanut sen, mitä tapahtuu (pienessä muodossa jokaisen kurssin päättyessä), näen tämän aivan selvästi.
En usko, että olisin ainoa.
Enkä minä ole tyyppinä sellainen, joka tekisi tätä hommaa jotenkin erityisen tunteella. (Pikemminkin en - suojaan itseäni kuitenkin edes vähän.)

Puhallan haituvaiset siemenet lentoon kämmeneltäni.
Päästän menemään.
Itken. Ja jatkan.

torstai 3. toukokuuta 2012

Vilaus tulevasta

Yksi unelma on paperilla edessäni: ensivuoden työjärjestykset.
Lyhennetty työaika on siinä nyt silmieni edessä.
Pääsen koko vuoden kahtena päivänä viikosta ennen kahta kotiin pienen koululaiseni luo.
Toivon, että Timotei saa osaviikkoisen iltapäivähoitopaikan niille muille päiville.

Muutenkin jää aikaa. Lukemiseen, miettimiseen, kirjoittamiseen.
Tuntuu mukavalta.







maanantai 23. huhtikuuta 2012

Tänään ymmärsin kieltäytyä,
mutta en osannut tehdä sitä tyylikkäästi.
Jäin vähän harmittava olo,
ehkä siksi, että mahdollisuus ei ollut sitä, mitä toivoin sen olevan, ja siksi kieltäydyin;
ehkä siksi, että en osannut pitää ajatuksiani itselläni. Ei olisi tarvinnut sanoa ääneen, mikä siinä oli vikana. Ei olisi riittänyt. 

Haaveita

Tyttäreni haaveilee tulevansa isona opettajaksi. Hän haluaa opettaa äidinkieltä ja kirjoittaa lisäksi kirjoja lapsille. Hän on aikonut opettajaksi niin kauan kuin muistan. Kirjoittaminen on uutta. Luimme tänään hänen kouluaineensa pikkuveljille iltasaduksi.

keskiviikko 18. huhtikuuta 2012

Merkitsen kalenteriini asioita, joita en tee.
Teen muita.

Tee tuntuu lämpimältä ja hyvältä.
Haen toisen kupillisen.

Olen väsynyt. Ihmettelen, miten jaksan aina vaan
opettaa. Asiat vyöryvät,
vyörytän niitä,
väsyneenä on kiire, eikä muista olla levossa.

Joka paikka tuntuu olevan täynnä papereita
ja kirjoja.
Kirjoissa on ihania sanoja.
Olisin järkyttävän yksinäinen ilman kirjoja.
Haluan, että joku puhuu minulle.

Joka paikka tuntuu olevan täynnä papereita,
ne eivät järjesty kiltisti muistitikuille,
vaan katovat,
nousevat taas esille kuin laineet.
Selaan papereitani, kadotan jotakin, löydän toista.

Merkitsen kalenteriini asioita, joita ehkä teen.
Puristan kädet lämpimän mukin ympärille,
ja ajattelen hetken sanoja, jotka luin tänään.

torstai 12. huhtikuuta 2012

Toipilaana taas

Minttu ja Timotei ovat olleet vatsataudissa.
Valvoin heidän kanssaan yhden yön 
ja menin sitten töihin. Piti päästä uutta aloittamaan,
ja mies pystyi jäämään kotiin. 

Tänään olisin jatkanut, 
niin mieluusti olisin jatkanut, 
mutta heräsin aamulla kykenemättä syömään,
liikkeellä oleminen pahensi oloa
ja jouduin luopumaan jatkamisesta,
vaikka juuri tällä kertaa mies olisi voinut olla iloisesti toipuvien lasten kanssa kotona.

Poissaoloja tulee... 
Tätä ennen olin kaksi viikkoa angiinassa (mutta osan siitä töissä tai etätöissä).
Alan olla kyllästynyt väsymiseen.
Ei huvita koepinot. 

Silti elämä tuntuu rakkaalta,
vähän niinkuin silloin, kun valvoin pienen vauvan herättelemänä ja olin aivan väsynyt ja kuitenkin samoissa hetkissä kiitollinen ja onnellinen. Jollain tasolla tajuan, että elämään vaan nyt kuuluu kolmen viikon tautiputkia ja muuta sellaista. Ei siihen mikään kaadu. Silti olen koko ajan myös ihan kärsimätön ja kärttyinen moisesta. Suunnitelmat sekaantuvat ja haluaisin olla innostunut ja tehokas. Tekemisieni sijaan olen katsonut epäterveellisen määrän murhamysteerejä. 

Tykkään havainnoida mieltä. 
Tällaista sekavaa se sitten nyt on. 

 

maanantai 9. huhtikuuta 2012

Edeltä ajateltuja

Huomenna herään kuudelta.
Vien tiedot kesästä päiväkotiin,
päättymisistä, alkamisista...

Elän itsekin jo vähän kesässä.
Ajattelen aamupäiväteetä auringossa,
ajattelen jätskihetkiä lasten kanssa
ja aamuja, jolloin kukaan ei mene mihinkään.
Loman viikkoihin on suunniteltu lähtemisiä -
mietin ovatko säät sillä aikaa kasveille suosiolliset.

Järjestelen asioita kalenterissa tietokoneen ruudulla.
Alan epäillä, että päivät häviävät:
kuinka pitkä aika tahansa näyttää täydeltä ja lyhyeltä...

Ajattelen loman yli:
tuossa aloitan, tuossa jatkan,
tuossa vien pienimmän hoitoon
ja tuossa, tuossa alkaa keskimmäisen koulutie.
Tänään häneltä lähti ensimmäinen hammas.

Puhun töissä tulevasta ja asiat järjestyvät:
olen ensi vuonna kevennetyllä työajalla pienen koululaisen vuoksi.
Sitä en vielä tiedä, miltä tämä lukujärjestyksessä tulee näyttämään,
mutta toivon parasta. 

Huomenna herään kuudelta
ja yritän elää sitä päivää, enkä edeltä näitä kaikkia muita.




keskiviikko 28. maaliskuuta 2012

Pimeää ja tähtiä (aurinkoja)

uusia ongelmia uuden tiedoston kanssa

kurkku edelleen kipeä, nieluviljely otettu

olen ollut väsynyt, katsonut Six feet under -sarjaa
ja levännyt, odottanut muuta
odottanut

virkistymistä ja kantavampia ajatuksia
nyt heikoilla jäillä, ajatusten alla ritisee
(ei päähän eikä tiedostoihin voi luottaa)

aamut ovat okaisia, kukaan ei jaksaisi lähteä mihinkään
ehkä sitten, kun ruoho jo näkyy ja aamut valostuvat,
ehkä sitten taas

illalla otan pienen vihkoni
ja kirjoitan muistiin päivästä hyvän

on ollut paska päivä  sanon miehelle ja kuitenkin
illalla lasken seitsemän kaunista ja hyvää,
koska nekin ovat mahtuneet
päivään, jona kaikki menee vähän vinksalleen
tule tonnin lasku, tuhoutuu tiedostoja, kukkaro unohtuu ja mikään ei liiku

lasken seitsemän hyvää ja kaunista
ajattelen
ettei ole kyse siitä, onko lasi puoliksi tyhjä vai puoliksi täysi
pikemminkin siitä katsonko tähtiä
vai vain pimeää
se että pimeää on tässä enemmän
ei himmennä tähtiä


tänäänkin:


sain levätä
on aikaa


tytär nojasi minuun 
poikanen suunnitteli huomiseksi helpompaa aamua
mies soitti kitaraa


luin 
saunan höyrystä oli apua



mitähän huomenna -
risukkoa ja hiirenkorvia?


sunnuntai 25. maaliskuuta 2012

Menetettyjä sanoja

Menetin viime viikolla ääneni. Vaikenin pari vuorokautta. Olin poissa töistäkin.
Huomenna menen.
Stressasin ensin siitä, sitten huomasin, että ei se stressiä ole - olen surullinen, kun en voi opettaa. Annan ohjeita ja töitä, mutta ne eivät ole sitä, mitä nyt tarvittaisiin. Tuntuu tylsältä. Voin puhua jo vähän, mutta ei ääni tuntikausia kestä, ei mitenkään.

*
Tiedostoon tuli vika. Menetin osan töistä, palautin varmuuskopion kuukausien takaa.
Jatkoin töitä ja tiedostoon tuli sama vika uudestaan. Se aukeksi vielä ja tulostin sen.
En uskalla jatkaa siihen samaan.
En tiedä uskallanko siirtääkään siitä uuteen, jotain häikkää niissä on.
"Lukukelvotonta ainesta" tietää kone.

Menetys sekin.
Sanoja vain. Jotain 75 sivua.
Kai pahempaakin voi sattua.

*
Kun olin hiljaa, tajusin, että puhun likaa.
Käskytän ja puutun asioihin.
Aion vaieta lisää
ja katsoa, miten asiat sitten tapahtuvat.

Tajusin myös, että haluan puhua
ja että on hyvä puhua lähellä olevien kanssa,
vaikka ihan pientäkin.
Katsoa yhdessä, miten asiat tapahtuvat.

maanantai 19. maaliskuuta 2012

Alku alkujen ketjussa

Tämä tuntuu alulta
jatkolta
keskikohdalta yhtä aikaa.

Sovin ajasta,
jonka saan itselleni.
Olen päättänyt,
mihin sen käytän.
Siksi tämä tuntuu
jotenkin määrittävän
jotakin.
Näkymätön allekirjoitus
melkein.

Alku alkujen ketjussa.
Samalla tavalla kuin
harvat asiat tulevat kerralla
valmiiksi,
asiat alkavat monta kertaa.

Tämä on yksi alku.

Tein muutakin: näkyväksi.

Ajattelin, että ehkä vihdoin
olisi vain oltava
mitä on,
vain mitä on. (Ajattelin senkin jo aiemmin,
tämä on yksi ajatus ajatusten ketjussa.)

Aion sanoa
mitä ajattelen.
Aion ajatella joskus ääneen.
Yritän olla pelkäämättä
liikaa
ja puhkumatta liikaa,
olematta turhaan mitään
kenenkään vuoksi,
olemaan olematta mitään
kenenkään vuoksi.

Hyvää matkaa, minä,
sanon. (Pelkään toivon luotan epäilen.)


tiistai 13. maaliskuuta 2012

Sanat uppoavat kappaleiden sisään.
Itselle vielä edellisestä. Isolla.

Ohi on.
Terve. Ei allergioita. 
Menee kouluun normaalilla ruokavaliolla. 












aloitin muuten tämän blogin pitämisen silloin 
kun olin ihan kadonnut allergiasuohon
enkä kuullut itsestäni oikein mitään

Kohti jäätelökesää

Pakotimme Pajun maistamaan jäätelöä.

Hän on ennakkoluuloinen.
Hänellä on maitokokeilu meneillään.

Jäätelö oli Pajun mielestä kamalinta, mitä hän on koko maailmassa maistanut.
Annos vastasi ehkä ruokalusikallista.

Paju ei suostuisi maistamaan mitään, missä tietää olevan maitoa (tai jotakin muuta epäilyttävää tai no yleensäkään mitään muuta kuin hänen rakkaimpia perusruokiaan...).
Olen tehnyt ruokia maitoon. Syöttänyt tosi maitoista riisipuuroa.
Luulen jo, että maito sopii.
Ei ole tullut oireen oiretta.

**
Timoteille maito sopii jo ihan varmasti. Tämän vuoden kuukaudet on syöty jogurttia ja jäätelöä ja juustoa. Hän pitää niistä kaikista. Juontimaidosta ei kuitenkaan.
Timoteille sopii näköjään myös omena.

En melkein voi uskoa tätä.
Joskus tuntuu, että menetimme Timotein vauva-ajan allergioille.
Ne veivät niin paljon voimia: mikään ruoka ei tuntunut sopivan, ei edes apteekin erikoiskorvike, sinnittelin ensin vapaaehtoisesti, sitten välttämättömyyden pakosta imetysdieetillä. Pidin ruokapäiväkirjoja ja tarkkailin oireita. Kokeilimme ruokia sitä tahtia, että aina kuin lapsi oli toipunut edellisestä, aloitettiin uusi kokeilu. Kolme linssiä saattoi merkitä puolentoistaviikon itkuja ja ripuleita. Kahdella sopivalla ruoka-aineella mentiin pitkään. Ja kolmella.

Ja tästä lapsesta olen nyt sanomassa: terve, ei allergioita. 
En uskonut, että koskaan olisimme tässä. Ajattelin, että jotain ainakin jää. Tai pahimman mukaan, että jää paljon ja rajoittavaa.
Kouluun menee ilman allergioita. 
(Itkettää. Ohi on.)

**
Pajun listalla on vielä kolme muuta.
Yhtä sietää pieniä määriä, juuri enempää ei tarvitsekaan.
Sitten on ne, jotka olivat lapsena pahimmat.
Niistä en tiedä.
Kokeillaan nekin vielä.
Ollaan melkein entinen allergiaperhe.

keskiviikko 7. maaliskuuta 2012

Kevättalvi


Aurinko paistaa
ja migreeniaurat kimaltavat hangella. 

Syöksyn paikasta toiseen tummat
aurinkolasit silmillä.

Odotan krookuksia.

tiistai 6. maaliskuuta 2012

On uutta puuhaa
ja parempi mieli.


perjantai 24. helmikuuta 2012

Lähetä. Hylkää. Tallenna.


Sain päätökseen
(pienen asian, melkein ei mitään).


Päättämisessä on kai vähän iloa ja helpotusta,
mutta niin paljon muutakin.


Tyhjennetty
(annoin sen, minkä osasin)
Varmasti jonkin mielestä tulos on silti riittämätön.
Turha jäädä odottamaan aplodeja. 


Ripaus pelkoa
ja ulkopuolisuutta:
Siinäkö se nyt sitten oli? Ohi?
Lopullisesti?

Entä seuraavaksi?
Nyt ei ole enää mitään tiellä,
mitään sen tiellä, jota en osaa
ja jota pelkään
ja jota ei olisi pakko,
mutta jota ilman tulen ehkä onnettomaksi.

Miltä tuntuisi
viimeistellä sitä,
tarkistaa yksityiskohdat,
päästää menemään?

Ei,
juhlahetket eivät ole
silloin, kun niiden luulisi olevan.
Ei tässä järjestetä valmistujaisjuhlia.
Ymmärrän niitä, jotka juovat päänsä täyteen,
koska siellä ei muuten ole mitään.

Muistan taas, miksi en lepää
projektien välillä. Kukapa nukkuisi kuilun yllä.


***


"Take your satisfaction from the doing of it, not from the having done it." 
Kenneth Atchity: A Writers time, s. xv

I have.
Having done brings none.





"Don't shrink.
Don't puff up. 
Stand on you sacred ground. "

Brené Brown (2010) The Gifts of Imperfection.
Let go of who you think you're supposed to be and embrace who you are.

torstai 23. helmikuuta 2012

Angst

Marikki lomailee.
Marikki hautautuu lumeen.
Marikki tekee omia juttujaan.
Marikkia hävettää.
Marikki ei halua nimeään mihinkään.
Marikki haluaa olla haamu,
 - vaikuttaa, mutta pysyä piilossa.

Marikin lapsi on kipeä.
Marikki saa aikarajan.
Marikki saa syyn.
Marikille tulee kiire.
Marikkia hävettää silti.
Marikki laskee sen varaan, ettei kukaan kiinnostu.

Marikki miettii muita.
Marikki tekee ja piilottelee sitä.
Marikki ei kerro kenellekään.
Marikki ei vaan uskalla olla, 
 mitä sattuu olemaan.
Marikki ei kestä epäonnistumista eikä onnistumista
eikä sitä todennäköisintäkään, 
ei silmiä ollenkaan, ei mitään katsetta. 

Marikki hautautuu lumeen.
Sitä Marikki ei kestä. 

maanantai 20. helmikuuta 2012

Tunnustus


Kiitos, Niina!


Tunnustuksen myötä pitää huomioida seuraavat asiat:
* kiittää (ja linkittää!) tunnuksen antajaa
* kertoa 7 asiaa itsestään
* laittaa tunnustus 15 blogiin


1. Niskat on jumissa. Kerroin sen jo. 
2. Olen menossa pulkkamäkeen kavereiden kanssa. Jih! 
3. Saan fiboja Jukka-Pojan biisissä käyttämästä sanasta tietotaivas. Haluaisin melkein uskoa sellaseen...
4. Olen piiloujo ja esiinnyn (tavallaan) työkseni. Miettikää sitä...
5. Olen kahlannut melkein kaikki Kuusen kirjoittamani tekstit (7 vuotta!!!) läpi ja poimin erikseen lapsista muistiin kirjoitetut jutut heille talteen. Ei ihme, jos on niska jumissa. 
6. Valokuvien koostamisessa oon vaan pari vuotta jäljessä nykyajasta...
7. Liikutun helposti. Se on vähän noloa. 

NÄILLÄ NISKOILLA en, oi suokaa anteeksi te ihanien blogin pitäjät, 
mitenkään voi askarrella VIITTÄTOISTA linkkiä ja käydä jakamassa tunnustuksia. 

Kumarran syvään ja nöyrästi,
pahoitellen,
ja jätän eteenpäin jakamisen tällä erää tekemättä. 

Luen teitä lämmöllä! 


Jumissa

Olin ajatellut tehdä tällä viikolla vaikka mitä kivaa tietokoneella.
Nyt on maanantai ja niskat on ihan jumissa!
Sniif!
Mitä mää nyt teen???

(Jumppasin jo, 
kipeempi olo vaan tuli
toistaiseksi.) 

Miten ihmeessä tosinörtit selviää.
Mä on sentään vaan keskitason addikti. 

perjantai 17. helmikuuta 2012

On syytä uskaltaa olla oma itsensä
sillä toista
iloa tuovaa vaihtoehtoa
ei ole.

perjantai 10. helmikuuta 2012

Kiva koulu! Hyvä opet!

Omat alakoulumuistot eivät ole kovin lämpimiä.
Niinpä on tosi mukavaa kuulla lapsen koulusta tällaista:

"Meillä on tosi mukava luokka. Me ollaan oltu ykköseltä asti yhdessä, niin sitä tuntee niin hyvin toisensa. Musta tuntuu välillä, että se on melkein kun mun toinen perhe. Siellä tietää niin hyvin kaikki ja luokassakin osaa vaan tehdä juttuja silleen varmasti vaan, että täällä on nää ja nää... Ope on kiva." 

Ryhmän pysyvyys on tärkeä arvo silloin, kun ryhmä toimii.
Ryhmä toimii, koska opet ovat nähneet sen eteen vaivaa.
Ja joku jossain huomaa, mitä tapahtuu, koska tyttären yhteen kaveriin liittyvää juttua oli käsitelty koulussa erikseen ja kuultu eri osapuolia tilanteessa, jossa kuitenkaan mikään ei ollut (minun tietojeni mukaan) kärjistynyt suuremmin. Ennaltaehkäistään, kuunnellaan, huolehditaan!
Ja tämä kaikki koulussa, joka ei tosiaankaan ole mikään pikkuinen kyläkoulu :-).
Kiitos!

Ei ole itsestäänselvää,
ei ollenkaan.
Toivottavasti sama meininki jatkuu, kun meitin seuraava mörripörri siirtyy syksyllä koululaiseksi...

torstai 9. helmikuuta 2012

Maailman muuttamisesta

"Ei maailmaa voi muuttaa", sanoi Gloria. "Maailma on sellainen kuin maailma on ja on aina ollut."
"Eipäs", sanoi Leo Matienne hiljaa, "tuota minä en usko. Sillä tässä seisoo Peter meidän edessämme ja pyytää meitä tekemään sen toisenlaiseksi."

Kate DiCamillo, Taikurin norsu

keskiviikko 8. helmikuuta 2012

Mokako eli lukematon (luku)vuosi

Päätin elokuussa, että en lue tänä lukuvuonna yhtään opettamista käsittelevää kirjaa.
Ajattelin, että rauhoitun. Opin kokemuksista. Siirrän itseni syrjään jatkuvan ja ristiriitaisen kehittymisen paineesta.

Se oli hyvä päätös.
Olen rauhoittunut.
Olen kokenut paremmin riittäväni.

Yksi kirja piti silti lukea.
Se vain osui kohdalle oikealla hetkellä
ja oli muutenkin oikea.

Nyt repsahdin Amazonissa
ja tilasin uutta opettamisesta (Choice words ja Art of Slow Reading).
En tiedä oliko ihan pakko... Toistamispakko?

Eikö olisi parempi lukea uudelleen se yksi, sisäistää, soveltaa?
Lue vähemän, ajattele enemmän. 


Hyllyssä on onneksi tilaa.
En tiedä vielä, mitä teen, kun kirjat tulevat.
Olen vähän kummallinen.

tiistai 7. helmikuuta 2012

Hungry Planet


Viime viikko meni ahmiessa Peter Menzelin ja Faith D'Alusion kirjaa Hungry Planet. What the World Eats. Kirjan perusideana on kuvata perheitä eri puolilla maailmaa. Jokaisesta perheestä on kuva viikon ruokatarvikkeiden kanssa. Ruuat on lisäksi listattu hintoineen. Faith D'Alusion kirjoittamat tarinat perheiden elämästä ja tekijöiden vierailusta perheen luona ovat kiehtovia ja mukaansatempaavia.

Päädyin lukemaan kirjaa tuntikausia peräjälkeen kun aina ajattelin, että katson vielä yhden perheen ja vielä yhden... Minttu ja hänen ystävänsä ovat myös olleet kiinnostuneita katsomaan kirjan kuvia. Upeinta kirjassa ovat yksityiskohdat, jotka tekevät sinänsä globaalin aiheen eläväksi ja läheiseksi. Monet aiheet, joista olen muutenkin ehkä tiennyt, puhuttelevat tarinoiden ja havaintojen kautta entistä vahvemmin.

Esimerkiksi, mitä lukuisat Coca-Cola pullot tekevät Meksikolaisten ja Filipiiniläisten melko köyhien ihmisten ruokapöydässä? Entä minun pöydässäni? Ovatko ne kohta koko maailman ruokapöydässä? Päätin siirtyä lähikaupan karpalomehuun.

Arvostan kovasti esimerkiksi Michael Pollanin käsitystä länsimaisista ruokatottumuksista. Stop eating a western diet, hän kehoittaa (jos muistan oikein). Mitähän se voisi tarkoittaa? Liittyykö se siihen, että Okinawalaiset 75-vuotiaat käyttävät 67,99 dollaria vihanneksiin, hedelmiin ja pähkinöihin ja vain 32.32 dollaria lihaan, kalaan ja kananmuniin? Suhde länsimaissa on tyypillisesti päinvastainen. Liittyykö se siihen, että maalla asuvan kiinalaisperheen pöydässä on hyvin vähän tuotteita minkäänlaisissa pakkauksissa (olutta ja Coca-Colaa sentään), mutta kaupungistuneen kiinalaisperheen pöydässä suurin osa ruuasta on pakattua ja prosessoitua?

Chadin, Ecuadorin ja Malin kuvissa on säkeittäin jauhamatonta viljaa (riisiä, maissia, hirssiä, vehnää). Ruoka valmistetaan avotulella. Ruuan säilyttämiseen ei ole jääkaappeja eikä pakastimia. Aterian valmistaminen aloitetaan jauhamalla jyvät. Tähän verrattuna kaikki syömäni ruoka on pikaruokaa. En näe mitään syytä romantisoida sitä vaivaa, jota näiden köyhien perheiden on nähtävä ruokansa eteen. Kirjoittajat ovat kyselleet perheenjäsententen lempiruokia. Natomon perheestä Malilta kirjoittajat toteaa: "The Natomo family doesn't think in terms of favourites."




maanantai 6. helmikuuta 2012

Päiväkirja

I
Tänään tein päivälliseksi lettuja. Niissä oli maitojauhetta.
Paju ei suostu maistamaan mitään, mille tietää voivansa olla allerginen.
Letut sen sijaan maistuivat.
Maitokokeilu menossa,
toistaiseksi ei oireita.

II
Luemme Mintun kanssa Kate DeCamillon kirjaa Taikurin norsu.
Se on kirjoitettu tavalla, josta pidän paljon.
Rakastin myös Desperon tarua. Molempia voin suositella.

III
Olin Pajun kanssa puheterapeutin arviossa.
Terapeutti oli taitava ja sai varautuneen pikkumiehen puhumaan kanssaan.
Hän osasi mm. hyräillä Autot 2 elokuvan ja Angry Birdsien tunnusmusiikkia.

IV
Suunnittelen työjuttuja ja olen hämmentynyt.
Huomenna minulla on aikaa.


sunnuntai 29. tammikuuta 2012

Diplomaatti, 4 v

Kun Paju pikkuinen joutuu Angry Birds pelissä vaikeuksiin hän huutaa alakerrasta:
"Timotei! 
Timotei!
Voisiko, kiitos, tämän perheen paras Angry Birdsin pelaaja tulla kokeilemaan tätä yhtä tasoa?"
Kyllä se yleensä voi.

perjantai 27. tammikuuta 2012

Kiukkuinen äksy osittaisella hoitovapaalla? (tai Pelkoja työetiikkapohdintojen taustalla)

Kun on kiire, voi sanoa: aion tehdä, mutta kun ei ole aikaa.
Jos aikaa on, eikä siltikään tee, aikailee.
Ja aikailemistaan peitelläkseen keksii ehkä jotakin muuta.

On hiukan pelottavaa ostaa aikaa.
Jos ajan on myynyt valmiiksi, velvoittanut ja valjastanut itsensä,
tietää sentään pysyvänsä ainakin sen ajan osalta poissa pahanteosta, kuten sanonta kuuluu.

Entä jos ajan ostaa itselleen,
eikä osaa käyttää sitä?
Kasailee mielikuvia etukäteen ja takakäteen
ja ne jäävätkin toteutumatta?
Entä jos aika vain valuu käsistä, eikä muutu miksikään sellaiseksi, joksi se oli aiottu?

Entä jos kiireetön äiti on yhtä kiukkuinen kuin kiireinenkin? Entä jos unelmat jäävät toteuttamatta, mansikat poimimatta? Joku sata teekupillista on ehkä juotu ja sen lisäksi enimmäkseen katsottu keskitasoisia brittiäisiä sarjoja ja pyöritty nurkissa päätä kääntämässä? Entä jos stressi ei vähene, kun ihminen alkaa stressailla sitten vaan niistä pienistä ja keskisuurista asioista?

Entä jos aika,
silloin kun sitä on "omana",
asettaakin ihmisen ikävällä tavalla vastakkain itsensä kanssa?
Kiireisyys ja tehokkuus on joskus aika mukavaa, silleen selkeän yksiarvoista (voin olla muuten mitä vaan ja tuli tuossa vähän turhaan huudettua lapsille, mutta ainakin oon tehokas).
Mitäs sitten, kun huutaa niille lapsille keskellä levollista selkeää ja kaunista kevätpäivää?
Tai jos tuli kyllä tilaisuus toteuttaa omia unelmia, mutta en toteuttanu - tai ei niistä nyt sitten vaan tullu mitään, oli varmaan väärät unelmat?
Kyllä olisi varminta pysyä töissä 
tekemässä yhteiskunnallisesti hyväksyttyjä, oikeita asioita.

Huh, huh.
Tällaista on mielessä.
Aion silti jäädä sille hoitovapaalle.  :-)

keskiviikko 25. tammikuuta 2012

Ei mitään tylsyyden pohjalukemia

Alkuviikon Timotei oli kotona meidän muiden tautisten kanssa.
Tänään hän oli eskarissa. Selitin opettajille, että Timoteillä taisi olla eilen jo aika tylsää,
kun muut olivat aivan velttoja ja valjuja. 

Autossa Timotei tarkentaa asiaa:
Ei mulla oikeestaan ollu niin kamalan tylsää eilen. Mullahan oli ainakin kaksi tekemistä. Ensinnäkin miettiä, että mitä mä tekisin ja toisekseen valittaa siitä, että mulla on tylsää.

***
Tänään käytiin lääkärissä.
3 pv lisää sairaslomaa,
antibioottikuuri poskionteloihin,
Pajulle nieluviljely
ja lisää kuumelääkettä.

Minttu on vielä kuumeessa,
mutta tuntuisi toipuvan.

Timotei on edelleen terve
ja LEGOHUPI -huvipuiston
suunnittelu- ja rakennustyöt
etenevät vauhdikkaasti.

tiistai 24. tammikuuta 2012

Aikataskussa

Neljäs sairauspäivä alkaa olla takana,
eikä flunssa vieläkään suostu hellittämään.
Minusta tuntuu kuin olisin pudonnut aikataskuun
jossa kaikki lyö tyhjää, aikomukset ja suunnitelmat
ovat lakanneet, televisiosta tulee jotain, eikä ole niin
väliä mitä, poljen paikallaan, odotan milloin
reuna alkaa kantaa jalkojen alla.



maanantai 23. tammikuuta 2012

Tänään kotona

Paju oli hiipinyt yöllä isosiskon viereen,
tärissyt siinä ja nukahtanut onnellisesti.
Aamulla posket hehkuvat ja yskittää.

Tänään olemme siis kotona.
Minä olen jo kolmatta päivää samassa taudissa,
jota mies poti koko viime viikon.
Ulkona on kaunis talvi.
Vietetään tavallista lapsiperheen elämää.
Tehdään ruuaksi pakasteesta ranskalaisia
ja otetaan muutenkin rennosti.

Viikonlopun makasin sohvassa
ja mietin matkoja ja työmatkoja,
muutoksia ja ennallaan pysymisiä.
Sain lisää kiitollisuuspuuskia ja
kuumeisena säälinkerjäämispuuskia ja
jossain välissä pikkuruisia urhoollisuuspuuskiakin.

Tämän päivän varalle olin eilen laskenut jotain,
jota en juuri nyt muista.
Istun lasten kanssa olkkarissa ja katson
Autot 2 elokuvaa, jonka pojat ovat
katsoneet varmaan jo kymmeniä kertoja.
Jotkut työasiat vähän pyörivät mielessä.
Luotan, että keksin keinot.



keskiviikko 18. tammikuuta 2012

Äkillinen kiitollisuus

Kassan jälkeen tavarani täyttivät koko tilan.
Yksi jogurttipurkki oli pudonnut vanhan herran ostosten joukkoon.
Yhteen pussiin maidot ja muut kulmikaat.
Pehmeitä sekalaisia toiseen, päälle loput jogurtit.
Pussinrakoihin hämmästystä:
kuinka voi ollakaan niin, että minulla on tämä perhe ruokittavana.
Olen saanut rakastua. Olen saanut lapsen, lapsia.
Miten ihmeellistä,
että elämässä on käynyt näin hyvin.

tiistai 10. tammikuuta 2012

Työetiikka puskee ihon alta

Henkinen perintö sanoo, että ihmisen on tehtävä niin paljon töitä, kun pystyy.
Minussa on sodanjälkeisen Suomen ääni, joka sanoo: Tässä on maa ja se on jälleenrakennettava. Työ ei lopu kesken ja jokaisen on tehtävä osansa.

Kuulen tämän äänen myös ympärilläni.
Erityisesti yksi työtoveri jaksaa välillä tuskastua leppoistajiin ja heppoistajiin. Hänen mielestään tätä maata eivät pidä liikkeessä lepäilijät ja vähentäjät, vaan ne jotka ovat ahkeria ja antavat pidättelemättä panoksensa yhteiseksi hyväksi - ja se tapahtuu työelämään osallistumalla. Hän opettaa sitten sellaisia tuntimääriä, joista en itse ikinä selviäisi.

Isäni ei myöskään ole lepäilevää sorttia.
Hän tekee kaiken tarvittavan heti tai vähän aiemmin.
Hän oli töissä useamman vuoden sen jälkeen, kun eläkkeelle jääminenkin olisi ollut mahdollista.

Seuraava sukupolvi, siis minun sukupolveni, on aina tiennyt olevansa tositekijöihin nähden himpun vetelää porukkaa. En ole ihan varma uskooko isäni minua vieläkään kovin ahkeraksi, koti kun on vähän homssuisesti hoidettu ja ahertamisenikin on hänelle turhan epämääräistä ja tietointensiivistä. Metsää nurin ja halkoja pinoon on enemmän hänen tyyliään.

Minä en ole burnoutissa.
Työ ei pääsääntöisesti ole liian rankkaa.
Ajoittain elämä on jo nyt ihan leppoisaa.
Ja koska olen opettaja, ymmärrän potea kulttuurisesti omaksuttua huonoa omaatuntoa siitä, että olen oikeastaan suojatyöpaikassa, enkä ymmärrä oikeasta työstä mitään, teen älyttömän lyhyitä päivä ja pidän pitkiä lomia. (Esimerkkinä näiden mielikuvien lähteistä keskustelu vaikka täältä; muut opet säästäkää itseänne, älkää vaivautuko lukemaan tuota... )

Silti minä istuskelen täällä ja laskeskelen työtunteja ja euroja ja mietin olisiko minulla rohkeutta mennä keskustelemaan lyhennetystä työajasta (= osoittainen hoitovapaa) ensi lukuvuodeksi.

Eikö se nyt ole silkkaa laiskuutta??? kysyy henkinen perintö.
Aikuinen ihminen, parhaassa työiässä!
Työ on pyhä velvollisuus! se huudahtaa naama punaisena.


Tämän piti olla jo melkein valmiiksi ajateltu.
Mitä minä tuolle nyt vastaan? 

sunnuntai 8. tammikuuta 2012

Lomakuilu


Sunnuntai on pudotus.
On aika luopua lomasta.

Loma oli kolmitahoinen, eikä mikään niistä ollut tavanomainen.
Ensin joulu, sitten sähkötön pimeys
lopuksi lunta ja luisteluretkiä isovanhempien luona.
Eilen pitkä ajomatka
ja tänään tämä asettuminen arkea vastaanottamaan.

alakuloisuutta (täällä on yksinäistä, mies vieläkin matkalla...)
muutoskitkaa (operooliin? huomenna kahdeksalta?)
stressituntuja (mitä kaikkea olen aikonut ja mitä ehdin sitten kuitenkin vain jotenkuten)
aikuiseksi vyöttäytymistä (kaikki sujuu paremmin jos itseltä ei mene hermot...)

kiitollisuutta (tämä täyteläinen, maistuva elämä - minulle?!)
luottamusta (kyllä se  taas sujuu, elämä on hyvää)
kohtuullisuutta (ensin tehdään tärkein, muu saa olla)
sanoja ja kauneutta (voimaksi ja iloksi)

En haluaisi siirtyä huomiseen. Muutos on niin jyrkkä ja kertakaikkinen.
Silti odotan jo tammikuun ja helmikuun viikkoja, jotka ovat vakaita, mihinkään kurottelemattomia aikoja.
Valo lisääntyy, lumen valkoisuus (toivottavasti) ympäröi, mikään ei liiemmin muutu, mihinkään ei tarvitse valmistautua. On hyvää aikaa ajatella.

Kun vain ensin hyppäämme tämän kuilun yli
ja hyvästelemme joulun ja loman.



perjantai 6. tammikuuta 2012

Aion olla luotettava


Olen todennäköisesti muiden silmissä aika luotettava ihminen. Teen työni, pyrin pitämään sanani, en käänny vähästä ketään vastaan, puhun edessä sitä mitä takanakin, olen vastuullinen jne.
Minä en vain itse voi oikein hyvin luottaa itseeni.
Lupaan, mutta en pidä.
Aion, mutta en tee.
Puhun ja arvostan yhtä, mutta teen toista ja muutan mieleni.

Aloin miettiä, miltä tuntuisi, jos joku toinen toimisi suhteeni samalla tavalla, kuin itse toimin itseni suhteen. Olisin aika usein pettynyt odotuksissani ja suunnitelmissani. Olisin harmistunut. En ehkä oikein luottaisi tähän ihmiseen, joka puhuu yhtä ja elää toista.

Jos vaadin itseltäni tiettyjä asioita suhteessa muihin ihmisiin,
miksi en vaatisi niitä samoja asioita suhteessa omaan itseeni?

Miksi voin luvata itselleni tekeväni jokin asian, ja sitten jättää sen tekemättä?
Noin vain, korkeintaan jokin epämääräisen selityksen turvin.
Eikö olisi parempi jättää lupaamatta, luvata viisaammin ja tarkemmin tai yksinkertaisesti vain pitää lupauksensa, tehdä aikomansa?

Miksi voin olla määrättömän epäjohdonmukainen ja ailahteleva?
Tietty sisäinen ristiriitaisuus varmasti kuuluu ihmisyyteen, mutta ihanko näin? Enkö kuitenkin jollakin tavalla pety ja kyynisty siitä, että voin antaa ajatusten liikkua niin monessa ja niin vapaasti velvoittamatta itseäni pinnistelemään sen eteen, että niistä muodostuisi käytäntöä ja konkreettisia valintoja? Entä jos ajatteleluakin voisi rajata tärkeimpiin, sitoutua niihin, muuntaa läpiajatelluksi ja läpi eletyksi?

Miksi en itsessäni kunnioita yksilöllistä, satunnaista ja ainutlaatuista, vaikka muiden kohdalla teen niin? Luen Hesarista juttua siitä, mitä muut lukevat metrossa – jokainen jotakin, omanlaistaan. Minun on helppo kunnioittaa näiden ihmisten valintoja.
Miksi en samalla tavalla turhaan kyselemättä anna itseni olla kiinnostunut siitä, mikä kiinnostaa, vaan arvotan vinoon ja painan sivuun? Eivätkö sanat ”tämä on jostain syystä minulle tärkeää” riittäisi omallakin kohdalla perusteluiksi?

Nyt olen kyllästynyt.
Haluan pyrkiä syvemmin oman luottamukseni arvoiseksi.
Rahankäyttökeskusteluista olen oppinut sanonnan: ”Pay youself first.” Jotain samantapaista tässä haen.

Tämä voi tarkoittaa sitä, että aion ja haahuilen vähemmän, jos minun täytyy oikeasti ottaa aikomiseni ja haahuiluni vakavasti.
Tämä voi tarkoittaa sitä, että olen vähän vähemmän joustava ja pitäydyn sitkeämmin siinä, mitä olen aikonut.
Tämä voi tarkoittaa sitä, että uskallan asettua ajattelemaan ja elämään jotain yhtä teemaa ja näkökulmaa sen sijaan, että jatkuvasti päivittäisin itseäni niistä kaikista, jotka voisivat olla mahdollisia.


En vielä tiedä, mitä kaikkea tässä on ja mitä kaikkea tarkoitan.
Tutkin sitä ja katson:
olenko itselleni yhtä luotettava kuin muille ihmisille.

torstai 5. tammikuuta 2012

Kuinka saat lapsen syömään monipuolisesti?

Minulla ruokittavana valikoivia syöjiä:
allergiataustaisia, ruokaapelkääviä.

Kun katan pöperöt pöytään,
joku yleensä valittaa jostain.

Timotei eläisi makaroonilla ja jauhelihalla
ja Paju pelkällä makaroonilla ja ketsupilla,
jos itse saisivat valita.
Aika paljon sitten elävätkin niillä,
vaikka kaikenlaista laita tarjolle, velvoita, lahjo, pakota
maistamissysteemiä on kokeiltu.

Paju voi syödä kokonaisen kurkun,
mutta muuta tuorevihannesta ei hyväksy.
Paitsi päiväkodissa....

No uusi vuosi ja uudet kujeet, miettii Marikki
ja ryhtyy taas yhteen yritykseen.
Miten olis maistamiskoulu?
Laaditaan raketinmuotoinen rastirata.
Kun molempien kaikki ruudut on väritetty, on palkkio tiedossa.

Marikki lastaa kippoihin kurkku, porkkanaa ja palan paprikaa.
Systeemi esitellään. Palkkiosta käydään ideointikeskustelua.
Timotei nappaa paprikanpalan muina miehinä ja syö suuhunsa.
Paju syö vuorotellen palan paprikaa, irvistää, syö kurkun ja ottaa taas paprikaa.

Kipot tyhjenevät ja ruudut väritetään.
Marikki katsoo vieressä täysin äimistyneenä. Normikonsteilla paprikan palan syömisestä on saatu kehitettyä valtavaa draamaa, traumoja ja kyyneleitä. 

Seuraavalla aterialla veljekset haluvat syödä tonnikalaa ja porkkanaa, jos siitä saa väritää ruudun. Syövät myös.

Älä koskaan aliarvioi kunnollisen ulkoisen motivaation voimaa,
ajattelee Marikki, ja ihmettelee mitä tästä vielä seuraa.



maanantai 2. tammikuuta 2012

Valon rytmi

Sähkökatkon aikan tulimme tietoiseksi valosta.
Päivät olivat lyhyitä, mutta ne toivat valon. 
Lapset alkoivat suunnitella elämää valon mukaan. "Nyt ei voida lähteä, koska vielä vähän aikaa näkee leikkiä legoilla."

Kun sähköt palasivat, aloin kaivata yhteyttä luonnon rytmiin.
Sähkövalon loisteessa luonnon valolla ei ole minulle merkitystä.
Olen irrallinen ja (näennäisen) omavoimainen.

Suomalaiset menevät kai mökeille palauttamaan tätä suhdetta luonnon rytmeihin.
Ja samalla varustavat mökkejään yhä pidemmälle, niin että suhteen palauttaminen käy sielläkin vaikeammaksi.

Nyt on sininen hetki,
tänään se ei kirkastu raikkaaksi, vaan kääntyy harmaaseen.
Sammutan osan valoista ja katson hiipivää valoa.