sunnuntai 27. marraskuuta 2011

Työmietteitä

Kuuntelin kirjailijan haastattelua. Hän ei tee töitä iltaisin tai viikonloppuisin, koska sillä ei ole mitään hyviä seurauksia.

Olin joskus terveyskeskuksessa siivojana. Joka päivä samaan aikaan olin samassa kohdassa käytävää tekemässä samaa asiaa. Siivouskopin seinällä oli paperi, johon oli merkitty työvaiheet ja aikataulu. Ne toistuivat samoina päivästä toiseen.

Jos olisin siivooja, saattaisin ajatella työtä aikana, joka on todellisesta elämästäni poissa. Jos miettisin, millainenkohan tästä viikosta tulee, en ajattelisi työtä. Jokin muu erottaisi viikon edellisistä ja tulevista. Työ pysyisi samana.

Minun viikkojani työt määrittävät. Iltojani ja viikonloppujani myös, ainakin välillä.

Joskus mietin, miten lapset mahtavat ymmärtää tällaisen työn?
Minun vanhempani tulivat töistä kotiin ja silloin työt olivat ohi. Isäni ei välittänyt puhua työasioista kotona, koska hän halusi irrottautua. Äiti kertoi joskus juttuja työpaikan ihmissuhteista.
Minun lapsillani on kaksi tietointensiivistä työtä tekevää vanhempaa, joiden työt eivät jää niin helposti työpaikalle. Millaistakohan se on? Mitä he (aikanaan) ajattelevat siitä?

Kirjailija pukee asialliset vaatteet, kun lähtee ihmisten ilmoille. Useimmissa töissä kai suunnataan ihmisten ilmoille vähän väliä. Minä olen nyt saanut olla kotona muutamia himpun levollisempia päiviä. Huomenna pitäisi taas olla katseita kestävät kuteet ja vuorovaikutusvalmiutta. Tuntuu kitkaa.
Paljon työn paradoksi on se, että kun töitä on paljon ja intensiivisesti, siitymä työn ja vapaan välillä liudentuu ja töihin lähtemiseen tai töihin tarttumiseen ei synny vastaavaa kynnystä. On tavallaan helpompaa, mutta lopuksi väsyttää.

Olisi viisautta, jos elämä ei olisi yhtä kuin työelämä.

Uuden jakson alkaessa aion tulla ilman töitä koulusta kotiin. Hankin ainekset piparkakkutaloon ja teen muutenkin lasten kanssa mukavia.
Viikonloppuja en saa ehkä (vielä) kokonaan pelastettua, mutta illat ehkä kuitenkin.





2 kommenttia:

Katja kirjoitti...

Taas nyökyttelen täällä. Mietin, että opetyöstä irtauduttuani työni luonne ei kuitenkaan ole muuttunut. Kirjailijana haahuilen samassa rajattomuudessa. Onnekas tuo, joka kertoi ettei tee iltaisin eikä viikonloppuisin. Minä en osaa olla tekemättä - en ainakaan vielä, kun sitä kirjoitusaikaa on kuitenkin kohtalaisen vähän. Toisaalta minulla on kyse myös siitä, että vanhoista tottumuksista on vaikea irtautua. Kirjoittaminen mahdollistaa entisissä malleissa pysymisen.

Minäkin olen ollut siivoamassa terveyskeskuksessa. En muista, koska olisin ollut työelmässä niin onnellinen kuin silloin, vaikka sekin työ oli omalla tavallaan rankkaa. Oli kuitenkin totaalinen selkeys (ja työn tulokset näki heti). Tuntui, että vapaa-aikaakin oli valtavasti, vaikka luin samalla myös pääsykokeisiin.

Hyvä päätös keskittyä uudella jaksolla piparkakkuihin ja lapsiin. Voisin yrittää samaa.

Marikki kirjoitti...

Osa työn luonteesta on omaa luonnettani :-). Kyllä jotkut tekevät tiukemmin VAIN työpaikalla, VAIN työaikaan. En kai oikein sovi siihenkään - tai elämä lasten kanssa ei sovi, eikä oma jaksaminen veny iltapäivisin ihmeisiin...
Joskus on mukavaakin kun asiat limittyvät ja lomittuvat, mietin tai puuhaan juttuja ja lapset häärivät ympärillä...
Mutta liikaa on liikaa. Yritän palauttaa vähän rajoja, ja toivon, että jostain ilmestyvät rauhalliset kuuntelemisen ja ehkä kirjoittamisenkin hetket, jotka olen nyt kadottanut...