torstai 28. heinäkuuta 2011

Montasanaasamassa

Olen täällä lasten kanssa, mutta olen poissaoleva äiti.
Lapset ovat levittäneet leikkinsä vanaksi lastenhuoneesta eteisen kautta olohuoneeseen. He leikkivät. Minä haahuilen.

Tänään en tehnyt melkein mitään.
En ole päässyt alkuun siinä, missä pitäisi. Harmittelen ja toisaalta en.

Lehdessä lukee, että kesän keskilämpötila on tähän asti ollut korkein 23 vuoteen. Saisi olla välillä raikasta. En oikein tiedä, mitä haluan. En osaa tehdä päätöksiä. Olen vähän uhrimielellä. Tuskastun omiin kiviini, joita pyöritän mäkeä ylös, ne ovat raskaita ja pyörivät aina päälle, takaisin.

Setvin vielä lisää papereita, koulupapereita, tulin kyllästyneeksi, miten minun pitäisi tietää niin monenlaista ja vielä kiinnostavasti. Mitä ihmettä minulta odotetaan? Päätin jo aiemmin etten lue tänä vuonna opettamista koskevia kirjoja. Niin päätin. Vähän vanhigossa, mutta kun se tuntui niin hyvältä.
Jätän rauhaan, itseni.
Jos opin, opin elämällä, kiitos.

Muutan aion kyllä lukea ja aion kirjoittaa jotain, saa nähdä mitä siitä tulee, mitä minusta tulee, ajatuksista.

Tytär on viisas, tuntee tunteensa ja osaa niille sanat, on ollut sellainen pienestä pitäen. Se on kovasti avuksi, jos tulee sykkyrää, eilen sellaista oli, selvitti, auttoi minut selvittämään, olin vaan siinä ja juteltiin ja se selvisi, vaikka ensin pelkäsin, että jäisimme myttyrään, että miten itseni selittäisin, riittäisikö se mitenkään.

Tänään kaikki ovat olleet hyvällä tullella, mitä vain ailahtavalla, vähän apealla, tahdottomalla.

Paju osaa laulaa aidon kuuloisesti "All night, all day angels watching over me my Lord",vaikkei ymmärrä sanaakaan englantia. Olen turmellut Pajun antamalla hänen katsoa liikaa Hirveää Henriä telkkarista. Hän on alkanut keksiä metkuja. Eilen hän pani Italiasta tuomiani kiviä suuhunsa ja kastoi ne sitten sokeriin. Sokerikuorrutettuja kiviä, aika vänkää nääs. Olisittepa nähneet ilmeen, joka hänellä oli naamallaan, kun hän odotti, että tulen ihmettelemään tätä keksintöä. (Ai että on luovuus hauskaa!)

2 kommenttia:

Linnea kirjoitti...

Oi, miten kovasti pidin tästä kirjoituksestasi. Se on niin totta; äidin ja opettajan sisintä. Minäkin jätän mieluummin koulua käsittelevät kirjat lukematta. Annan elämän opettaa, en hae nyt mitään uutta. Yritän kerrankin antaa intuition ja tarpeen viedä. Olemme työparini kanssa kehitelleen kaikenlaista pientä uuttä, ihmisläheistä, lapsellista. odotan sitä kovasti. Kirjoista lukematta.
Vietä vielä leppoisia päiviä. Syksy ja työ tulevat odottamattakin, miettimättä.

Marikki kirjoitti...

Mukavilta kuulostavat nuo kehittelyt.... ja intuition vietävänä oleminen. Koska rakastan yleensäkin lukemista ja ratkon ongelmia ajatuksia pyöritellen, olen itsekin ihan yllättynyt tästä kirjoista pois päätöksestä. Se on varmasti väliaikainen --- mutta myös tarpeellinen. Virikkeitä voi olla liikaa, kaikkiin suuntiin ei voi kehittyä samanaikaisesti... ja joskus - miksei nyt - on ehkä vain aika olla itse oma auktoriteettinsa, kuunnella kokemusta, etsiä sitä mikä juuri minulle ja näille nyt käsissä oleville nuorille on hyvä tapa olla.