torstai 29. huhtikuuta 2010

Jatkoa

Aika oli kello kahdeksan.
Aamulla ei saanut juoda teetä eikä kahvia.
Piti syödä.
Olisin halunnut teetä.
Ei ollut juuri ruokahalua.

9.30 olin jo oppitunnilla.
Synkin pelkoni oli väistynyt,
huolet tuntuivat kevyiltä,
loput selvittelyt lähes epäolennaisilta.

Enkä halua takaisin.
Teen sen, mitä tarvitaan.
I'll do it or die trying,
kuten jenkkilässä sanottaisiin.

Olen väsynyt.
Asiat eivät vielä jäsenny,
on varmisteltava
ja tehtävä uusia tulkintoja.

keskiviikko 21. huhtikuuta 2010

Kulman takana näin

Kävi niin, että asiantuntija kysyi minulta kädet levällään, mitä minun mielestäni nyt pitäisi tehdä, että tekeekö hän nyt näin vai noin ja olisikohan tässä vielä muuta,
sanon: sinähän se tässä olet asiantuntija ja tämä nyt ainakin tehdään, olettaisin. Hän tekee paperin eteenpäin, kommentoimatta mitään, mitä lie ajatellut tai ollut ajattelematta. Jonot ovat sitten pitkät. Siinä voi kestää. Laitanko kuitenkin? Minä en tajua edes miten pettynyt olen, jään odottamaan seuraavaa vaihetta, yritän olla ajattelematta mitään siitä, josta en kertakaikkiaan tiedä, mitä ajattelisin ja joka on niin pelottavaa ja uhkaavaa ja joka vetää maton kaiken alta, ja joka ei jossain mielessä, asiantuntijan kohotetuilla olkapäillä, ole melkein edes olemassakaan, joka on silti todellista, josta toivon ettei olisi, olen katsomatta, jos vaikka se häviäisi kokonaan pois ja kaikki olisi selkeää ja johdonmukaista, ei häiritseviä anomalioita, ei piikkiä lihassa kalvamassa pientä synkkää käytävää olemisen ytimeen, mutta joka ei häviä ja joka minun pitäisi kuulla, ottaa vakavasti, kertakaikkiaan, hälytysmerkki, jotakin nyt olisi yritettävä ainakin.

Menen toiseen paikkaan, toisessa asiassa. Kysytään. Laitan, että tällaista nyt on ollut. Että on jotkut selvitykset kesken. Ihan muussa asiassa ja ihan muu ihminen tarttuu siihen. Sanoo: ei tällaista. Tämä on selvitettävä. Lupaa soittaa ja järjestää. Nyt heti, ei joskus joskus joskus johon mennessä toivottavasti. Ensin hän tekee näin. Jos se ei onnistu, hän tekee näin. Hän ei jätä tähän.
Kiitän. Olen helpottunut.

Kotona itkettää.
Tajuan, miten yksin olen ollut.
Ja nyt tämä vieras ihminen ottaa vakavasti ja jotenkin vastuulleen.
Se on hyvä. Se ainakin on hyvä. Katsotaan, mitä sitten tulee, mitä tulee.

Äiti

Kun anoppi käy meillä, olen kummallisen hiljainen, en saa jutelluksi juuri mitään, jätän hänet ulkokehälle. Hän muistuttaa liikaa äitiä, tuo menetyksen liiaksi pintaan, saattaisi kysyä äidistä, mihin en osaisi vastata tai vyöryisin kyyneliksi.

Soitan äidille
kysyn asioita.
Hän puhuu, melkein niin kuin ennen, muistaa melkein kaiken, on melkein oma itsensä...
Vain yksi puuttuu: hän ei kysy minusta, ei lapsista, ei siitä suuresta, jonka vuoksi soitan, vaikka annankin siihen vihjeen. Tragedian jälkeen hän on - emme menettäneet häntä. Hän on äitini. Hän vain ei pysty enää olemaan minulle äitinä.

Minä tarvitsisin häntä. Miten minä saan tämän elämän elettyä, nämä lapset kasvattettua, tämän kaiken kuljettua ilman äitiä?

Kukaan toinen ei voisi samalla tavalla jakaa kokemuksiani äitinä olemisesta. Kukaan toinen ei muistaisi minua pienenä, eikä tietäisi elämässäni niitä vaiheita, jotka itsekin olen unohtanut. Kukaan toinen ei olisi samalla tavalla kiinnostunut lasteni elämän pienistä yksityiskohdista, kuin olisi äitini, jos tätä surullista ei olisi tapahtunut. Kukaan toinen ei samalla lailla kelpaa oman äitiyteni todistajaksi, kuin hän.
Hän vain ei ole enää kaikkea sitä, mitä hän oli.
Isälleni hoen: "otsalohkovaurio, otsalohkovaurio". Ei se minuakaan nyt auta. Tiedänhän minä. Silti suren ja siksi.

Päätän alkaa ajatella ja muistella äitiä.

maanantai 12. huhtikuuta 2010

Iso musta

Minulla on uusi musta kirjakaappi.
Asettelen siihen kirjoja ja ymmärrän, että en tarvitse niitä kaikkia enää.
Vien osan kirjoista kirjaston kierrätyslaatikkoon
ja koen vähän syyllisyyttä siitä, että noin vain luovun jostakin, jonka kerran olen omakseni ottanut.

Neljä hyllyä on jo järjestyksessä:
yksi tunteita,
yksi tulevia,
yksi olevia,
yksi niitä, jotka ovat tuoneet minut tähän.

Siirrän ihan hyviä kirjoja kierrätyspinoon.
En jaksa kantaa kaikkea mukanani.
Pohja tuntuu hauraalta,
suunnat epävarmoilta.
On parasta valikoida sanoja,
ottaa vain teräksiset kantavat palkit,
rakentaa muu uusiksi
luopua
ja rakentaa.

torstai 1. huhtikuuta 2010

Ensimmäinen kevätpäivä

Tänään aloin uskoa kevään vielä tulevan.
Mieli ilosta sikkuraisena hihkuin: "Kevään esimmäinen päivä!"
Tiet olivat sulia autolla ajella ja
lätäkköisiä kumpparein tallustella
ja valoa oli joka puolella
ja kevään tuoksuja,
ääniä,
helpottuneisuutta:
nyt vain valostuu, nyt tästä monta monta kuukautta valoa ja askelia, jotka ottavat suoraan tien pintaan. Talven vankila jää taakse! Lämpö voittaa! Sittenkin.