Sata päätöstä

Teen sata päätöstä päivässä. 

a) Mitä syödään. Mitä pitää syödä. Mitä saa syödä. Mitä pitää ainakin maistaa. 

Mitä on ruokana? Miksi meillä on aina pahaa ruokaa? 

Miksi on parsakaalia, kun mä en tykkää siitä, mutta toi tykkää ja se on EPPÄÄ!

Pitääkö syödä loppuun? Pitääkö maistaa? Onko nuolaiseminen maistamista? 

Saataisko keksit / jäätelöt / karkkia? Miksei saada lisää keksiä / jäätelöä / karkkia? 

b) Mitä tehdään. Mitä saa tehdä. Mitä pitää tehdä. Mitä voi valita ihan itse. 

Saako pelata tietokoneella? 

Pitääkö mennä ulos? 

Mennäänkö kauppaan? Pysähdytäänkö tässä?

Tehdäänkö yhden vai toisen vai kolmannen mielihalun mukaan?  

Äiti laula iltalaulu. En mää tätä laulua halunnu. Sä et kysyny multa! 

c) Mitä ostetaan. 

Toi on ihana! Mä haluun ton! Osta mulle tää!

Miks ei koskaan osteta mitään? 

Miks toi sai, mutta mä en!

Miks toi sai ton, mutta mä vaan tän! 

d) Kuka ensin. Kuka sitten. Keneltä kysytään?  

Kenelle annetaan ensin lautanen / ruokaa / ketsuppia. 

Kenen hampaat pestään ensin. Kuka pääsee tietokoneelle ensin.

Kenen juttua kuunnellaan, kun kaikki puhuvat yhtäaikaa. 

Kenen pitäisi tällä kertaa joustaa, kun leikit on jumissa? 

Otentaanko äitikin huomioon? 

Alan olla vähän uupunut. 

Pelkkiä kysymyksiä on liikaa. Ratkaisuvaihtoehtoja on vielä enemmän.

Useimpiin ei ole oikeaa vastausta. 

On kilpailevia näkökohtia. Voi luovia. 

Pitää päättää sekin, missä ollaan tiukkoja ja johdonmukaisia, missä sitten on neuvottelun varaa. 

Kasvavien lasten mielipiteitäkin on hyvä kuulla ja antaa tilaa miettiä itse. 

Mielipiteitä kuuluu ja kuulen. Kuormitun, kun tiedän ja yritän ottaa kaiken huomioon.

Protesteja nousee. 

Joku kopsuttelee yläkertaa kiukkuisin kantapäin. Epäoikeudenmukaisuuden tunnetta podetaan tiuhasti, koska koko ajan on käynnissä vertailu ja kilpailu.

Onko lapsille vaivihkaa päässyt tavaksi valittaa vähän kaikesta? 

Siihen sitten sisäiset ristiidat päälle: olenko liian tiukka vai liiaan epämääräinen; mikä on tärkeää, tärkeämpää, tärkeintä; tiedänkö itsekään, miksi teen niinkuin teen; saanko jostain tukea, olenko tässä ihan yksin? 

Miten pitäisi? Onnistunko? Voiko kasvatuksessa onnistua? 

(Juuri nyt pienin kiukkukantapää parkuu, koska selitin hänelle lämpimästi, että pidän tällä kertaa omaa tietokonettani käytössäni sen ajan, että saan tämän teksin valmiiksi - ja vasta sitten hän pääsee pelaamaan omaa peliaikaansa...) 

Tarkkojen hommien mies

Paju pistelee lumihiutaleaskartelua päiväkodissa.
Hoitaja kehuu huolellisuutta ja keskittymistä.
"Minusta tulee isona tarkkojen hommien mies,"
sanoo Paju.

Paju juhlii marraskuussa

Tänään oli pikkuisen syntymäpäivä.
Juhlissa oli muutama tarkasti valittu vieras.
Timotei pukeutui Tulihirviöksi, Paju kummitukseksi. Minttu oli flamencon tanssija.
Vieraista yksi oli kissa, toinen kiipesi syliin kuin apina.

Takana on neljä vuotta elämää kolmen lapsen kanssa.
Olen vuosipäivästä onnellinen: minulle on alkanut sopia se, että lapset ovat vähän vanhempia.
Tämä on hyvää aikaa (tämäkin).

Marraskuun seitsemäs - juhlat takana, talvikausi alkamassa.
Seuraavat synttärit tässä perheessä vietetään puolen vuoden päästä.

Lapset ovat palanneet
täyttäen elämäni huumorin ja draaman aineksilla.
Tarinoita matkasta,
tarinoita teatterista,
tarinoita tästä hetkestä...
Veljekset, jotka loukkaantuvat, kun toinen ei kuuntele.
Riitaa, joka nousee yhteydenkaipuusta.
Lääkäriaikoja, lääkäripelkoa, voidetta, lääkepurtiloita.
Vitsejä,
syliä,
iltalauluja,
muruja lattialla,
ruokaa, joka ei kelpaa...
Tällaista äidinelämää saan elää ja
olen kyllä kiitollinen :-).

Paju haaveilee talvesta

Olispa jo talvi! Äiti, millon talvi tulee?
Oisko jo talvi? Ihan huomenna!

Heti talven ensimmäisenä päivänä ostetaan niitä marmeladeja.
Ne on niin ihania. Minä odotan niitä marmeladeja...
Minä syön niitä yhtenä päivänä koko rasiallisen. Minä leikin, että ne on eri värisiä palloja.

Sit mä saisin leikkiä ulkona lumihangissa ja tehdä lumiukon. Nä leikkisin ulkona lumessa koko päivän.
Muistahan, että pitää ottaa yksi porkkana. Säästää se porkkana. Minä laitan sen nenäks.

Tulispa joulu! Haluisin lahjaksi kaksi violettia Salamaa ja yhden sinisen Salaman.
Niin paljon lahjoja!

Päivät ja yöt pitää mennä ihan pikanopeesti,
ihan silmänräpäyksessä on jo talvi.
Pitää olla jo talvi!

Rakkautta on...

Kyselin Riihipirtin  Tintaruksen innostamana lapsilta rakkauden kokemisesta.
- Mistä Paju tiedät, että äiti rakastaa sinua?
- Mä oon vaan sen jotenkin arvannu.
- Tekeekö äiti joskus jotain sellaista, josta sulle tulee sellainen olo, että äiti rakastaa sinua?
- Sillon kun mennään päiväkotiin, niin silloin jos saa kattoa aamulla pitkään lastenohjelmia. 

Minttu haluaa myös sanoa omansa:
- Minusta tuntuu vaikka, kun sä haluat, että mä tuun kaverilta aikaseen kotiin, että säkin ehdit olla mun kanssa. Että vaikka se ei oo silleen kivaa, niin siitä tulee sellainen tunne, että sä rakastat mua. Sitä ei rupee silleen yleensä ajattelemaan, mutta varmaan sekin, että saa ruokaa ja sellasta...

Timotei oli väsynyt ja halusi mennä aikaisin nukkumaan. Mieli oli täynnä ensi viikon kummitusjuhlien suunnitelmia. Nuori mies nukahti reilusti ennen tavanomaista uniaikaa eikä päässyt osallistumaan tähän kyselyyn.

Paju parkuu, Paju puhelee

Paju sai tänään allergisen reaktion.
Hän pitää porkkanaletuista, siis ihan niistä einesporkkanaletuista.
Niissä on pieniä määriä kolmea hänelle epäsopivaa aineista.
Olemme kokeilleet niitä siedätysmielessä, kun epäsopivat ovat niitä apuaineita.

Tänään Paju söi lettuja ison annoksen.
En ollut keittiössä, joten en tiedä, kuinka paljon kaiken kaikkiaan.
Aika hän alkoi sanoa, että peppuun saattuu ja jalkaan sattuu,
meni kuitenkin iloisesti leikkimään.
Kiinnitin huomiota siihen, että posket punottavat.
Iltatoimien aikaan reaktio olikin sitten täysillä päällä:
jalat ja kädet kokonaan nokkosrokossa, olo surkea ja täynnä parkua.

Nyt pikkuinen makaa lääkittynä meidän sängyllä
ja hengittää raskaasti.
Kutina on vähän helpottanut.
Aluksi Paju vain itki, minä silitin ja lauloin.

Sitten aloimme puhella
- me kaksi, aivan rauhassa.
Selitin allergioita, mietittiin paranemista,
muisteltiin menneitä, erikoismaitoja ja muita.
Viimein Pajun tuli uni.

Nuku rauhaisasti, oma poikani.
Toivon, että yön tunnit kantavat sinut terveeksi taas.
Olen iloinen, että saimme jutella rauhassa.
Haluaisin olla useammin yhdessä sellaisella tavalla.

Tuntuu syksyltä

On koleaa. Tuntuu syksyltä.
Illalla, jos sytyttää kynttilän, sillä on pimeyttä, jota valaista.

Teen taas työtä. Joka päivä
herään, ajan töihin, teen seuraavan asian ja seuraavan.
Timotei on esikoulussa, jonka opettajat eivät tunne häntä ennestään.
Kuulen hänestä sitä, minkä jo tiedän,
mutta jonka uudet silmät poimivat eteeni.
Hän suunnittelee, hän toteuttaa, hänellä on ajatuksia...
Paju istuu mielellään leikkimässä yksin päiväkodin aidan vieressä.
Hoitajat kertovat, että hän vaikuttaa siinä aivan tyytyväiseltä.
Hän sanoo itse, että on istunut aidan vieressä katsomassa, joko äiti tulisi.
- Tuntuiko aika pitkältä? minä kysyn.
- Tuntui.

Ilmassa on sekaisin innostusta
ja alakuloa. Siirtymä on sekoittanut suuntia.

Poissaoloselvityksiä

Lapsella on illalla kuumetta. Kuume nousee, mutta laskee nopeasti.
Aamulla lapsi on nukkunut hyvin ja vaikuttaa terveeltä.

Mitä teet?

Marikki vie lapsen päivähoitoon.

Päivähoidosta soitetaan puoli kolmelta, että lapsi on kipeä. Mahaan sattuu. Ei vielä tiedetä, onko lapsella kuumetta. Sovitaan, että lapsi haetaan hoidosta mahdollisimman pian.

Mitä päättelet?

Marikki päättelee, että lapsi on sittenkin kipeä.
Marikki ilmoittaa esimiehelleen, että on seuraavan päivän poissa, koska lapsi on kipeä. Marikki järjestää seuraavan päivän opetuksen korvaavilla tehtävillä.
Marikki hakee lapsen päivähoidosta.

Lapsi on pirteä. Mahaan sattuu kotona vähän ja kysyttäessä vähän enemmän. Lapsen ääni on vähän käheä. Lapsi leikkii normaalisti. Lapsi on kyllästynyt lepäämään sohvassa. Lapsi syö tavallisesti ruokaa. Lapsella ei ole kuumetta.

Mitä teet?

Meneekö lapsi seuraavana päivänä päiväkotiin?
Soitetaanko pomolle, että ehei, eihän se lapsi sittenkään ole kipeä? (Niinhän sitä tehtiin viimeksi viime tiistaina, kun toinen lapsi oli illalla kipeä, mutta heräsi älyttömän pirteänä.) Siis soitetaanko, vaikka hävettää sekoilla edestakaisin?
Vai oletetaanko, että lapsi tarvitsee lepoa, vaikkei olekaan petinpohjalle asti kipeä? Että astmalääkityksen tarve, yskä ja pieni vatsakipu ovat riittäviä kotiin jäämisen syitä?
Vai ajatellaanko vaan, että minkä ilmoitin, sen ilmoitin; minkä oletin, sen oletin ja huominen nökötetään poikalapsen kanssa täällä kotinurkissa, ei se nyt niin vakavaa voi olla sekään...

Marikki, joka ei ollut lainkaan valmistautunut siihen, että töihin paluuseen kuuluu heti elokuussa toistuvia poissaoloja lasten sairauksien takia, ei ole tyytyväinen mihinkään vaihtoehtoon. Murjottaa. Haluaa selkeitä lapsia ja suoraviivaisia kuumetauteja, joilla on alku ja loppu (jos tauteja on pakko joka tapauksessa olla).

ps. Marikki päättää jäädä kotiin.
Lapsi niiskuttaa. Lapsen pää on yöllä hiestä märkä. Lapsi saa toipua, vaikka selviäisi varmaan jotenkin hoidossakin. Olkoon niin. Marikki ei kanna huolta töihin, eikä odottele uutta soittoa päivähoidosta.

Valaita

Timotei:Me ei voida nähdä valaita, täällä Suomen uimarannoilla.
Voisko Italian uimarannoilla nähdä valaita?


Paju: Voi siellä nähä ainakin kakki. Mä tiedän missä ne on.
Siellä lasten uima-altaassa!

(Hotellin uima-altaan pohjassa oli delfiinien kuvia :-)).

Juhannusaatto

Juotiin glögiä ja syötiin pipareita.
Aika hilpeät pikkujoulut oli.
Ehkä valtakunnan ensimmäiset.

Tulevaisuudessa elämisestä

Milloin ihmiseen kehittyy kyky siirtyä mielensä varassa tulevaisuuteen?

Pajulla, joka on kolme, sitä ei juuri näyttäisi olevan.
Hän ei elä tulevassa, mutta muistelee joskus mennyttä. Hän sanoi pitkään kaikesta ajassa taaksepäin olleesta eilen. Nyt hän sanoo kerran. Pajulle ei paljon merkitse, että loma tulee viiden viikon päästä.

Timotei elää jo tulevassa. Hän suunnittelee junaa, jonka aikoo rakentaa päiväkodin jälkeen legoista. Hän suunnittelee labyrinttiä, jonka päiväkodin palikoista saa tehtyä. Hän jännittää eskariin menoa. (Jo nyt!) Pukee kaiken itse päälleen, mutta tarvitsee hanskoissa apua. Kai ne sen verran siellä eskarissa voi auttaa, hän sanoo. Hän suunnittelee kuusivuotissynttäreitään, jotka vietetään toukokuussa. Hän laatii kutsulistan ja miettii, montako vierasta mahtuu pöydän ympärille. Hän varaa oikeuden auttaa kakun tekemisessä. Hän pohtii lahjoja, jotka tulee saamaan. Hän innostuu kruunusta, joka hänelle päiväkodissa annetaan.

Usein sanotaan, että lapset elävät nykyhetkessä. Timotein puheissa on tässä suhteessa lapsuuden viattomuuden menettämisen tuntua.

Minä elän luontevammin tulevassa kuin menneessä.
Olen huono muistelemaan. Voisin tehdä sitä enemmän.
Tulevan ennakointi on osa työtäni ja muutenkin osa minua.
Voisin tehdä sitä vähemmän - nykyhetken, kokemisen ja läsnäolon eduksi.

Iltatoimilla Paju toteaa:
Äiti, sä kuolet.
Ja isi.
Ja kaikki meiän lelut.
Mut ei vielä.
Mekin kuollaan.
Mutta ensin meistä tulee isiä.

Tulevaisuuden ennakointia tämäkin.

Naalinpoikasia nukuttaessa

Nukutan naalinpoikasia siskon huoneen lattialle.

Nukkumisen sijasta ne riitelevät tai parkuvat.
Tai hyppivät toistensa päälle.

Miten oikeat naalit tästä selviävät?
Nukuttavatko eläimet poikasiaan?

Naalinpoikasten unirytmit ovat kateissa
ja omista sängyistä karkoitettuna ilmeisesti kaikki nukahtamisrutiinit myös.

Mummi sitten muistelee, miten ennen vanhaan oli tärkeää, että lapset laitettiin aina samaan aikaan nukkumaan, eikä siitä lipsuttu, oltiin säntillisiä siinä.
Että sellainen oli toiminut minun ja siskoni kohdalla.

Mutisen jotain siitä, että meilläkinhän näitä napakettuja kyllä "laitetaan nukkumaan" ihan säännöllisesti, mutta kun...
Ja selittelen, että kun ne pitäisi myös sitten herättää kuudelta, eikä viitsitä, kun ei siis vaan millään viitsitä lomalla herättää kuudelta, että siksi tämä tässä nyt on vähän hankalaa.

Pienin nukahtaa viimeisenä. Ei kumpikaan vielä.
Haluaisin lähteä katsomaan Voimalaa. "Mä haluun isin" sanoo pienempi ja jättää sormensa kaapin oven väliin. "Mä haluun äitin syliin."

(Tänään käytiin kirjastosta.
Kirjasto on IHAN HUIPPUA! Että voikin olla!
Lainattiin varmaan 30 huippulaadukasta lastenkirjaa, ILMAISEKSI.
Ja pienestä sivukirjastosta löytyy paljon ja uutta.)

Nyt huone alkaa hiljentyä, vaikka molemmat ovat vielä hereillä.
Olohuoneen lattialla on monimutkainen junarata. Siinä on korkea, kolmekerroksinen silta.
Hyvää yötä, pikkuketut, hyvää yötä.

Viisivuotias ja vihainen
istuu kauppakeskuksen
lattialla.
Ihmiset astuvat melkein päälle.
Äiti on lähtevinään eteenpäin,
pitää silmällä,
käy kantamassa väkisten
avarampaan paikkaan.
Siinä viisivuotias sitten istuu,
ei pysy nostettaessa jaloillaan,
huutaa välillä ja taas murjottaa.
Äiti ostaa siskon kanssa damaskeja
ja odottaa.
Viimein vihainen suostuu sylissä eteenpäin.
Minä rakastan sinua, sanoo äiti silloin,
sama joka äsken sanoi:
en minä uskonut, että enää viisivuotiaat...
ei näin voi käyttäytyä...
sinun täytyy tulla nyt, en minä voi sinua tähänkään jättää...
ei tällaisesta asiasta, täytyyhän sinun tajuta...
Miltä tuntuu olla viisivuotias ja vihainen
kauppakeskuksen lattialla?
Tietääkö silloin varmasti, ettei äiti kuitenkaan jätä?
Tietääkö tunteista, että kyllä ne kohta hellittävät?
Tietääkö, että monien aikuisten katseista huokuu myötätuntoa ja ymmärrystä?
Että hekin ovat olleet niin pettyneitä, että jalat ovat lähteä alta?
Että hekin toivoisivat voivansa niinä hetkinä luottaa siihen,
että häpeä ei syökse heitä syvemmälle, vaan joku lopulta ottaa syliin,
tunteet väistyvät, mieli tasoittuu ja tarttuu taas uusiin asioihin?
Viisivuotias suostuu seisomaan kärryn päädyssä.
Sisko keksii uutta ajateltavaa.
Jos ollaan oikein hienosti,
päästään vielä pizzalle,
ihan totta, päästään.

Ristiäiset

Yksi blogini perusajatuksista on, että haluan kirjoittaa muistiin havaintojani lasteni elämästä, heidän ajatuksistaan ja kokemuksistani äitinä. En halua murtaa lasteni yksityisyyttä heidän puolestaan, joten en käytä heistä sellaisia nimiä, joista heidät voisi tunnistaa. Syntymäjärjestykseen perustuvat nimitykset tuntuvat pitkässä juoksussa kuitenkin vähän latteilta. Onhan esikoinen muutakin kuin ensinsyntynyt. Keskimmäisen kohdalla latteus lienee huipussaan. Pienin on pieni, mutta entä kun hänkään ei olen enää - eikä pelkästään - pieni?

Ratkaisuni on viettää blogilasten ristäisiä.
Vieraille on tarjolla haudutettua vihreää jasmiiniteetä, yrttiimaustettuja kasvispiirakoita, taatelikakkua sekä lasten leipomia piparkakkuja. Olkaa hyvät, ja ottakaa lisää!

Kun vieraat nyt ovat asettuneet mukavasti paikoilleen siirrymme pidemmittä muodollisuuksitta nimenantotilaisuuteen.

Ensimäisenä esiin astuu hän, joka on tähän astisessa blogielämässään kantanut nimeä esikoinen. Hän on yhdeksänvuotias kaunokainen, jolle täten annan nimeksi Minttu.
Toisena vuorossa on keskimmäinen, tuo suurisilmäinen keksijäpoika. Hänelle minä, Marikki, annan nimeksi Timotei. Hän virnistää viisivuotiaan tavoin, eikä halua mitään uutta ja kummallista nimeä.
Viimeisenä vuoroon astuu pieni, pienin, kuopus. Hän on sisäisesti suuri kolmevuotias, eikä suinkaan ilahtuisi, jos tietäisi itseään nimitettävän jossakin vain nuoremmuuden perusteella jatkuvasti pieneksi. Niinpä hän ottanee vastaan uuden nimensä, Pajun, miellään vastaan. 

Siinä ne sisarukset nyt sitten komeilevat: Minttu, Timotei ja Paju. Kaikilla juhlavaatteet yllä ja suu täynnä pullaa. Unohdinko mainita, että pullaakin on? Ottakaa, olkaa hyvät, vielä toinenkin kierros!
He ovat suloisia ja kauniita, viisaita ja hupsuja, ja niin kovin kovin rakkaita jokainen!

Vastarakkautta ilmassa

Kun pienin oli kipeänä kömpinyt viereeni yöllä
supattelin hänen korvaansa: Minä rakastan sinua. 
Aivan yllättäen hän vastasi: Niin minäkin sinua, äiti.

Iltaisin laulan hänelle keksimäni yksinkertaisen unilaulun.
Sen sanat menevät näin:

Hyvä yötä O. oma poikani. 
Nuku tänä yönä oikein syvästi. 
Näe kauniita unia. 

Sama toistetaan jokaisen lapsen nimellä täydennettynä.
Ja lopuksi:

Olette te kaikki meille rakkaita
äidin sekä isän kullannuppuja.
Nukkukaan hyvästi. 

Nyt pienin haluaa lopuksi laulaa minulle oman säkeistön
valloittavalla kolmevuotiaan äänellään ja aivan omilla äänenpainoillaan.
Minun säkeistöni menee näin:

Hyvää yötä äiti oma tyttöni
nuku tänä yönä oikein hyvästi.
Nää kauniita unia. 

Ei sen parempia serenadeja kukaan ole minulle laulanut. :-)

Tilaa vieressä

Yöllä pienin tuli viereen.
Alkoi tuntua ahtaalta.
Siirryin patjalle.
Mietin hetken, saanko unta ilman pienen lämpöä ja hänen hengityksensä tahdistusta.
Nukahdin.
Pienin heräsi, tuli viereen.
Loppuyön tuhisimme yhdessä kapealla patjalla. 

Tietämättömyys ja välttämättömyys.

On loputtoman paljon kirjoja ja minulla on niistä muutama.
Niiden muutaman lukeminen tuntuu ylitsepääsemättömältä,
kun niitäkin on jo niin monta.

Tämän avasin, luin alkuun, se jäi,
olen unohtanut, mitä oli,
voinko nyt vain aloittaa keskeltä?

Lapsellani on kuumetta, vapinaan asti.
Ajattelin olla vaan onnellinen:
huomenna saan olla kotona.
Ajattelin olla olematta
yhtään velvollisuudentuntoinen työtä kohtaan.

Ajattelen tiedon valtameriä, omaa pienuutta,
sitä, kuinka kerron yksinkertaisen tarinan:
olipa kerran kulttuuri... tämä tarina kertoo
siitä pienen osa, pieni yksinkertaistettu osatotuus
jota en ehkä itsekään oikein ymmärrä,
aalto joka sattumalta osui rantaan minun kohdallani,
antakaa anteeksi,
ei minulla muutakaan ole.

Lapsellani on kuumetta ja hän vapisee,
nielee lääkkeen vastaan panematta,
kapuaa syliin, käpertyy,
olen pieni koira, äiti vois olla tän emäntä.
Sanon: minä pidän sinusta huolen.
Sanon, vaikka siinäkin tiedän olevani
sattuman aallon haltijana,
viimekädessä, kovempien tuulien puhaltessa
olisin voimaton.

Otan yhden kirjan. Luen siitä pari lukua.
Se on mahdollista,
se on kohdallani.
En voi syleillä koko maailmaa.
Yhden voin sulkea syliini,
voin kertoa yksinkertaisen tarinan
omalta paikaltani, oman ymmärrykseni varassa
(vaikka se on pieni ja minun tekisi mieli sanoa riittämätön),
koska se riittää,
kunakin hetkenä pieni yksityinen näkökulma,
simpukan perspektiivi.
Kun meillä ei ole muuta, se riittää tähän.

"Äiti,
ajatella,
kuinka kivaa voi olla
elämä!"

5-vuotias, ohimennen

Tänään

Villasukkaluisteluesityksiä olohuoneen parketilla.

Oi onnea :-)