Kirjoitan runoa
huoneen poikki.

Tekniikan lumoa:
näkymätön silta.

Lapset ovat palanneet
täyttäen elämäni huumorin ja draaman aineksilla.
Tarinoita matkasta,
tarinoita teatterista,
tarinoita tästä hetkestä...
Veljekset, jotka loukkaantuvat, kun toinen ei kuuntele.
Riitaa, joka nousee yhteydenkaipuusta.
Lääkäriaikoja, lääkäripelkoa, voidetta, lääkepurtiloita.
Vitsejä,
syliä,
iltalauluja,
muruja lattialla,
ruokaa, joka ei kelpaa...
Tällaista äidinelämää saan elää ja
olen kyllä kiitollinen :-).

Omavaraisuuden ilo!

Oravalla on mukavaa, kun on nurkat ja kolot täynnä ruokavarastoja. :-)
Ei ole hätää rynnätä kauppaan heti, kun leipäkori vähän vajenee. Aterioita on pakastimessa niin paljon, että kaappien ruoka-ainesosastoon pääsen käsiksi ehkä vasta tempauksen loppupuolella, jos silloinkaan. Tuntuu mukavalta, kun ruokasuunnitelmastani nään, että pakastimen ateriat kantavat meitä kevyesti vielä ensi viikonkin. Lisäksi, kun olen alkanut pyöräytellä rieskoja ja leipiä, tunnen itseni melkein kuin vapaaksi, ikäänkuin riippuvuuteni lähimarketista olisi ohentunut. (Tarvitsemme sieltä silti hedelmiä ja vihanneksia ja maitoa... ja suklaata :-))

Mummini asui maalla. Hänellä oli suuren vaatekaapin kokoinen viileä ruokakomero. Sinne oli käynti tuvan nurkasta. Etualalla oli vähän lämpimämpi tila ja sitten uusi ovi ja portaat vähän syvemmälle viileään varastoon. Miltähän tuntuisi säilöä sellaiseen varastoon syksyn sadosta purnukka toisensa viereen, täyttää juureslaareja ja pinota jauhopusseja tulevan talven varaksi? Hyvänä vuonna, jos kaikkea olisi riittämiin, se tuntuisi varmaan aika mukavalta.

Minä olen (kukkaroineni) ehtymättömältä tuntuvan elintarviketulvan alajuoksulla, enkä oikeasti tarvitsisi varantoja talven tai edes talviloman yli. Niin kauan kuin rahaa riittää, ruoka on (melkein) itsenstäänselvyys. Elintarvikealan lakon aikaan nähtiin kaupassa joskus tyhjiäkin hyllyjä, mutta yleensä kauppan hyllyt täyttyvät luotettavasti ja ikäänkuin itsestään. Kamalan kätevää. Mutta onko se jopa vähän liiankin kätevää?

Luulen, että nuorena pientilan emäntänä koki erilaista ylpeyttä seisoessaan varastoimiensa hillopurkkien ja jauhosäkkien vierellä, kuin mitä minä tunnen nyt tyhjentäessäni jauhopusseja ja omituisia elintarvikelaatikoita virheostoksien vuoksi täyttäyneistä hyllyistäni. En voi olla mitenkään ylpeä siitä, että meillä on vielä 4 pussia knorrin valmiskastikkeita, jotka eivät ole ravitsevia, joista kukaan meillä ei erityisesti pidä ja jotka ostin joskus vain saadakseni tämän selville.

Siitä olen jo vähän ylpeämpi, että osaan muuttaa jauhoja leiväksi. :-)

Perjantaina:
Muutinkin sitten kolmeksi leiväksi vehnäjauhoa, quinoajauhoa, ruisjauhoa, monelaisia siemeniä ja pakastimesta ruisleivän juuren. Pakastimesta käytettiin myös tacokastiketta, jauhelihaa, aurinkokuivattua tomaattia, pieni pussi papuja sekä ikivanha kasvislasagne-annos. Kuivakaapista hupenivat taco-kuoret. Tämän päivän päätteeksi pakastin myös täyttyy: leipäjuuri ja yksi iso vuokaleipä löytävät sinne tiensä.

Torstaina:
Aamulla tarjosin Pajulle viimeisen pussin pussipuuroa. Puuro tosin jäi syömättä. Tein pannaria, johon sain käytetty taas desin quinoajauhoa, tiistaista couscousta sekä ritareista yli jääneen kauramaidon. Lounaaksi söin salaattia ja tofupaistosta (pakastimesta) ja jälkkäriksi pakastemarjoista tehtyä kiisseliä, jonka olin makeuttanut lapsille joskus "karkiksi" ostamillani ruokopalasokereilla. (Nyt niille käy jo oikeatkin karkit :-).) Päivällisellä käytettiin taas yksi rasiallinen karjalanpaistia (pakastimeasta). Iltapalalla kylmissään olleet lapset huljuttivat hunajavettä hunajapurkkiin kuivuneista jämistä.

Muisteluita äidistä, kokkaamisesta ja kvittenhillosta

Pakastimeni historiallisesti merkittävin tuote on ehdottomasti äitini valmistama kvittenhillo. Yritin löytää netistä tietoa kvittenistä ja törmäsin vain näihin ruotsinkielisiin sivuihin. Mistähän äitini on kvitteniä mahtanut saada? Kasvaakohan kvitteniä suomessa villinä vai puutarhassa? Kaupoissa en ole sitä nähnyt. Sen muistan, että hilloja oli monta rasiallista. Noilla ruotsalaisilla sivuilla todetaan, että hedelmä on vaivoin syömäkelpoinen.

Tämä kyseinen rasia on pyörinyt pakastimessani aikoja, enkä ole uskaltanut ottautua sitä syömään. Kuten muistinkin hillon maku on sen verran erikoinen - makea ja karvas - ettei se uppoa lasten suihin.

Kvittenhillo kuvaa hyvin äidin tyyliä keittiössä. Ennen sairastumistaan hän oli kokeileva kokki. Hän oli nuorena emäntäkoulussa oppinut, ettei taitava emäntä tarvitse keittokirjaa, joten hän teki ruuat enimmäkseen omien ideoidensa ja peruskeittotaitonsa varassa. Meillä syötiin aika harvoin varsinaisesti samaa ruokaa. Ruokiin ilmestyi vaihtelua ja variaatiota. Kerran äiti tarjosi parsana paistettuja voikukanjuuria (vai oliko ne maitohorsmaa). Sillä kertaa lopputulos oli aika karmea, mutta useimmat kokeilut olivat onnistuneita. Mökillä meillä oli enimmäkseen ruokana mustan padan yllätystä, joka oli hyvää - ja aina vähän erilaista.

Anopin tyyli on sitten aivan toinen. Samoja onnistuneita perusruokia tehdään samojen onnistuneiden reseptien mukaan. Mieheni ei siis ole ihan niin kotonaan meikäläisen kokeilukeittiössä, vaikka onkin ihan avaramielinen ruokailija.

Minun osani on ollut olla lapsuudenperheeni keittiötumpelo, mutta pikkuhiljaa olen sieltä noussut. Matkalla opin että keittokirjat ovat ihan hyödyllisiä (ainakin jos emäntäkoulu sattui jäämään väliin). Kantapään kautta olen oppinut myös sen, että joissakin asioissa kannattaa vaan ihan nöyrästi seurata sitä reseptiä ja mitata tarkasti, mutta toisissa asioissa ei ole niin väliä. Viihdyn paremmin näiden jälkimmäisten parissa. Keittokirjoista pidän valtavasti. Annoin itselleni luvan pitää keittokirjoista, jopa vähän keräillä niitä, vaikka en olisikaan hyvä ruuanlaittaja. Keittokirjakokoelmani perusteella voi syntyä vaikutelma, että olisin innokkaampi ja taitavampi ruuanlaittaja kuin olenkaan. Äidiltä mallinnettu rohkeus toimia myös ilman ohjeita on tullut sekin tarpeeseen lasten ruokarajoitusten kanssa puuhatessa. Olen esimerkiksi oppinut, että melkein mitä vain jauhoja, vettä ja öljyä sekoittelemalla syntyy jonkinlaisia syötäviä leipäsiä.

Käpyvarastokatsaus:
Tänään on korkattu kvittenhillo, ujutettu quinoajauhoa leipäkoneleipään, syöty tiistaista papukeittoa jääkaapista. Pakastimesta on kaivettu porkkanalaatikkoa, perunalaatikkoa ja lihapullia. Niiden rinnalla on tarjottu Knorrin kastiketta. Kaupasta haettiin maitoa ja pientä täydennystä tuoretuotteisiin.

"Mä haluun hilloo näitten tinasotilaitten päälle!"

Tiistain keittiöseikkailut etenivät jotenkin seuraavasti:

Lounaaksi nappasin pakastimesta mukaani tofupaistosta ja jääkaapista salaatinlehtiä.
Iltapäivällä leivoin jämäpuuroista rieskoja. Sekaan heitin maissijauhoa.
Päivällisellä annokset koottiin jääkaapissa jo olevasta ruuasta sekä pakastimen uumenista nostetuista lihapullista. Leipälaatikkoon oli kertynyt vehnäleivän kannikka ja kuivia sämpylöitä, joista taiteilimme Mintun ja Timotein kanssa köyhiä ritareita. Tämä uutuusruoka upposi jälkikasvuun kuin kuumille kiville. Päälle lorotettiin omituista teollista vadelmakastiketta, joka oli päätynyt jääkaappiin jonkun allergiaruokavaliolaajennuksen yhteydessä.

Päivän ostokset: Kauramaitoa, kananmunia (ritareihin) ja vehnäjauhoja.
Viimeisin ostos ei ihan kuulunut pelin henkeen. Jauhot eivät ole vielä lopussa, mutta ostin varastoon, kun halavalla sain...

Ps. Otsikko on Timotein suusta.
Vähän pehmeämmiksi jääneitä ritareita syödessään hän ihmetteli:
"Miksi nää on just nimeltään lötköjä sotilaita?"

Samaa, samanlaista

Työntäyteisen viikon vaihtuessa toiseen ajattelen yhtäaikaa kaikkea: kuinka vaatekaappini on vaikea pitää järjestyksessä, kuinka on vääränlaisia hyllyjä ja vääränlaisia vaatteita; kuinka poikani hoivaavat nallea ja lohduttavat sitä, kun se on nähnyt pahaa unta, laulavat unilaulun, peittelevät, heijaavat vaunussa ja aikovat kasvaa isona isiksi; kuinka aikoilen asioita ja tulen niistä levottomiksi, kuinka olisi sovittava kaksi tapaamista, kuinka innostun nyt ja kadun myöhemmin.

Luen amerikkalaista kirjaa, joka on niin samankaltainen kuin monet toiset amerikkalaiset kirjat. Mietin onko piilossa katseilta amerikkalaisten toimitussihteerien armeija, jotka osaavat kirjoittaa sujuvaa amerikkalaista tekstiä ja jotka opettavat ja muokkaavat jokaisen, joka sitä alaa yritää, kuulostamaan niin samalta vaikka ajatukset ja aiheet olisivat erit, sama sointi on aina. Mietin jaksanko sitä, kuulenko takaa muun, kompastunko ja mietin, miten odotin, että kuulisin kirjoittajan ääneen.

Tytär katsoi illan elokuvaa 50-luvulta. Tämä on ihan samanlainen kuin Maija Poppanen, hän sanoi. Aika näkyy kuvasta ja amerikkalaisten elokuvantekijöiden salainen sopimus: näin tehdään, näin on hyvä. Ihan niinkuin nyt kirjoissa, ihan niin.

Tytär kuuntelee iltasaduksi opperaa, sopraanoa ja viulua. Olen yllättynyt, että hän kiinnostuu ja siitä miten lepäsin musiikissa, en tiedä pidinkö muuten, mutta lepäsin.

Ääni tarvisee reunat,
muodon jossa kaikua.
Etsin ääntä,
etsin muotoa.
En tiedä, kumpi ensin.

Muutos

Meidän piti mennä,
mutta lapsi on sairas.

Hän käpristyi nojatuoliin ja sanoi: Oikeastaan haluaisin tehdä jotain ja kuitenkaan en haluaisi tehdä mitään.
Iltapäivän hiljaisimpana hetkenä hän nukahti sohvaan ja hengitti kuuluvasti. Hän halusi mennä nukkumaan paljon tavallista aikaisemmin.

Ajattelin, että hän paranee huomiseksi.
Olin ostamassa junalippua netistä. Paikkatoivomustamme ei voitu toteuttaa. 
Hän heräsi ja oli vieläkin kuumeinen. Jätän liput ostamatta.

Kalenterista en näe, mitä päivät kantavat mukanaan.
Huomista ei ole kirjoitettu kalenteriin.
Toivon, että osaisin olla sille avoinna. 

Iltabussilla kotiin

Bussissa kokouksen jälkeen
istun muiden kaltaisteni
kanssa
jalat tai mieli väsyneinä
hajamielisesti maisemaa tuijottaen -
meluvalli varmaan valmistuu ennen syksyä.
Tarkistan kännykän, onko viestejä.
Takanani nainen soittaa kotiin:
"Miten on ilta mennyt? Äiti tulee kohta."

Lapsi pikkuisen kipeänä

Olen kuunnellut Kiti Mülleriä sekä Tastulan haastattelussa että ylen radio-ohjelmassa. (Anteeksi linkityksen puuttuminen.) Minua on lohduttanut hänen tarinansa kuinka hän unohti lasten pienenä ollessa pariin otteeseen kauppakassit kaupan kassalle ja huomasi sitten parin tunnin päästä, kun lapsille piti laittaa ruokaa, että näin oli käynyt. Ehkä samaan sarjaan omassa elämässäni kuuluu tämä tunne, kun pieneni on pikkuisen, ei-ollenkaan-vakavasti kipeä, mutta kuitenkin kuumeinen, että olen saanut ylimääräisen kotipäivän, jollaisia ilman en olisi jaksanut ja että on hyvä, että tunnit saavat jäädä pitämättä, että en lainkaan jaksa ajatella vastuuta ja lojaliteettia siihen suuntaan, olen vain helpottunut, kun saan olla kotona (vaikka pitää töitäkin vähän yrittää eteenpäin samalla). Ei näitä päiviä niin kovin montaa ole ollut, kuusi yhteensä (ja vähän omia sairaspäiviä päälle), mutta helpottavia aukkoja ne ovat, jos on vain pientä kuumetta, yskää ja lapsella kotona kuitenkin hyvä olla. Müller kehotti pidättäytymään muistihäiriön epäilemisestä arjen kuormituksesta johtuvien muistivirheiden yhteydessä. Kehotan itseäni samassa hengessä olemaan tekemättä johtopäätöksiä työmoraalistani tai muusta, vaikka olenkin nyt niin kovin helpottunut tästä kotipäivästä, pojat jaloissa leikkimässä, pientä tuhinaa ja aivastuksia.

Flunssaa,
uusien kurssien valmistelua,
päättyneiden kurssien arviointia,
sen miettimistä, miten työ näyttäytyy niin vaativana,
onko se minussa vai työssä vai yhteiskunnassa
vai pelkästään tässä ylitäydessä elämänvaiheessa...

Loka-marraskuu on töissä ihan pahin vaihe.
Yritän tajuta, miten voin selvitä.
Yritän tajuta, mistä voin löysätä, mistä päästä helpommalla.
Helpolla pääsemisessä olen kyllä vähän niinkuin Niksi-Nella...
En oikein osaa tehdä yksinkertaisesti ja paljaasti.

Hahmottelen suuria linjoja.
Ehkä vielä pitäisi miettiä, otanko jossain turhaa taakkaa,
voisinko tehdä helpommin.
Mieli on vähän levoton,
nenä tukossa.

Huoneista ja unesta

Syyspäivät ovat olleet ihanan kesäisiä.
Söimme vielä metsästä mustikoita.

Meille on tullut tavaksi siivota sunnuntaina,
kun emme millään lauantaina jaksa (ja se on ainoa kokonainen lepopäiväni muutekin).
Tänään näimme oikein konkreettisesti miten paljon aikaa pelkästään tavaroiden raivaamiseen tämän viisihenkisen täystornaadon jäljiltä vaatii.
Kaikki ei vieläkään ole paikallaan. Ollenkaan kaikella ei ole mitään paikkaa. Siinä mielessä kodin laitto on vielä kesken.

Elämme toistaiseksi näin -vaihetta. Moneen asian ei viitsi tarttua, kun tietää, että kohta asiat kuitenkin on muutettava ja ajateltava uusiksi.
Jotta pääsisimme toiseen vaiheeseen pienen pitäisi muuttaa pois makuuhuoneesta, työhuoneen pitäisi muuttaa makuuhuoneeseen (jota ennen internet yhteys pitäisi saattaa makuuhuoneessa toimivaksi) ja molemmat pojat pitäisi majoittaa heille ajateltuun huoneeseen. Tytär jäisi sitten onnelliseksi oman huoneen valtaiattareksi.

Ketjun ensimmäistä siirtoa hidastaa pienen yöelämän nykytila. Maitopullopalvelu pelaa ja äidin kyljessä on mukava kieppua. Kuinka pitkään näin? Kysyn sitä itseltäni yhä useammin. Nukun yleensä noin 7 tuntia yössä ja jos uni on katkonaista, huomaan kärsiväni pienestä univajeesta. (Nukkuisin mielelläni 8-9 tuntia, jos muu elämä sen mahdollistaisi.) Kuinka pitkään siis? Allergisen pienen sallittuihin syömisiin ei raaskisi puuttua, eikä ole vielä tullut vastaan sitä latausta, jolla muutosvaiheen itkun ja unenpuutteen läpi mentäisiin. Varsinkin kun öinen tuhisija on myös hellyyttävä ja suloinen vieressä pidettävä. Jossain kaukana väikkyvät kuitenkin myös muistot katkottomista yöunista...

Elämää on vaikea saada järjestykseen. Aina jokin osa on liikkeessä.
Kodin ja työpapereiden järjestäminenkin tuntuu aika ajoin lähes mahdottomalta.

Mutta onneksi aurinko paistaa,
pieni nukkuu vaunuissa ulkona,
muut pienet leikkivät, mies puuhaa hänkin ulkona,
teetä riittää...

Välipala

Menimme lähikauppaan suoraan päiväkodista.
Oli jo aika myöhä
ja pojilla oli nälkä.
Ostin banaaneja.
Mentiin kassalle, maksettiin.

Ulkona annoin molemmille pojille
puolikkaan banaania käteen.
Se oli ihmeellistä,
niin helppoa, niin tavallista.

Aurinko paistoin katukiveykseen.
Minun poikani söivät banaania.

Aattelepa ite (tiikeriäitipostaus)

Olin eilen päiväkodin hoitajien kanssa keskustelussa.

Kävi ilmi, että keskimmäisen poikani lounas on ollut päivästä toiseen samaa lihaa /kalaa ja riisiä. Joskus harvoin maissia. Keitettyjä vihanneksia ei ole käytetty ollenkaan, vaikka sopivia on. Salaattin perään hoitaja oli viime viikolla älynnyt ruveta kyselemään, kun sitäkään ei ole ollut, pelkkää kurkkua vaan.

Pitääkö tätä selittää?
Että jos on 15 sopivaa ruoka-ainetta, niistä ON PAKKO käyttää KOKO AJAN myös niitä, joissa on tärkeitä mikroravintoaineita - liha ja valkoinen riisi EI RIITÄ!
Kenelle vielä pitää rautalangasta vääntää, että ruokarajoitteisen lapsen ruokavalio EI VOI OLLA HUONOMMIN KOOSTETTU kuin kouluruoka yleensä - sen pitää olla parempi.
Ja että minun lapseni, niin kuin kenen tahansa muunkin, on lapsena opittava syömään eri muodossa tarjoiltua ruokaa (keittoja, patoja, murekkeita tms...) , eikä pelkästään samoja lihapalasia ja riisiä päivästä toiseen...

Olen NIIN VIHAINEN koulun keittiölle, että kestän tuskin kassassa.
Eikä luottamustani lisää se, että päiväkodissa otetaan vastaan nämä jatkuvasti samat pöperöt VIISI KUUKAUTTA, eikä kukaan tule sanoneeksi minulle mitään ennen kuin nyt.

Ja jos asumme täällä, pojan ruuat tehdään tuossa samassa ruppasessa keittiössä vielä sittenkin kun hän on yläasteella. Paskat.

Miten voi olla, että siellä keittiöllä tekee ruokaa joku, joka ei vähääkään välitä lapsesta? Hänelle ei ole tehty lihapullapäivänä lihapullia... ei nähty yhtään ylimääräistä vaivaa.

Pienimmälle laitoin ohjeen, että maissia saisi olla vain 2-3 krt viikossa.
Olivat jättäneet maissin kokonaan pois
ja laittavat pelkkää makaroonia päivästä toiseen.
Hänellä on kolme sopivaa ruoka-ainetta -
kuinka kukaan voi jättää niistä yhtään pois?

Aika harvoin on näin primitiivinen olo, että jos tapaisin sen paskapään, joka ne ruuat on tehnyt, niin kävisin päälle, sylkisin ja kynsisin verille.
Em. syystä en tee asialle nyt yhtään mitään.
Tarttis rauhotella ekaks vähän.

(Edellisessä päiväkodissa ruuat oli ihania, parempia kuin meillä kotona. Vaikka ruoka-aineita oli vähemmän.)

Työvuorovesi

Työ on valuvaa.
Se on kaikkialla siellä, missä ei selkeästi ole jotain muuta.
Helpostikaan ei synny sellaista ei-työn aluetta
jossa olisi vain avaruutta ja aikaa.
Kaipaisin sellaisia hetkiä,
hetkiä jotka eivät ole täyttyineitä ja merkityksistä täysiä,
vaan joissa se mikä on ollakseen
vain ilmenisi ja yllättäisi minut.
Nyt sellaisiin hetkiin
on aina työtä tarjolla.

Ennen olen rajannut selvemmin: tässä on työn alue, tässä muun.
Nyt mukana on niin monta tekijää.
On monta pientä ihmistä,
sairastajaa, ikävöijää ja yksioloa vierastavaa koululaista.
On kotiäitiyttä ja työtä muistuttavia vuosikaudet yhdistellyt mieli, joka rutiininomaisesti tarttuu tekemiseen siinä välissä, joka sille aukenee.
On uutuundenviehätystä ja uutuudenjännitystä. On kirjoja ja ideoita ja jäsentymättömiä kokonaisuuksia, nälkää niiden jäsentämiseen, malttamattomuutta, toteuttamisen halua, toimivan ikävää, onnistumisen ikävää, ehyeksi saattamisen tuoman tyytyväisyyden ikävää.







Olenkohan vain tässäkin nyt liian kiireinen?
Ehkei rajojen selkiytymisenkään aika ole vielä,
niin kuin ei vielä ole valmiiksi saamisenkaan aika.
Muistanhan minä, että tämän päivän hyvin tehdyt (t)yöt,
ovat parhaimmillaan huomisen keveitä iltapäiviä, levollisia iltoja, onnistumisen iloja.

Nyt vain on vuoksen vuoro,
kaikki on vedestä täyttä ja kiihkeää.
Aikanaan luode paljastaa kivien välit
antaa tilan ja ajan,
lähettää linnut nokkimaan
ja hyönteiset rikkomaan auringon lämmittämän hiekan pintaa.

Olipa kerran

Koulussa eteeni ilmestyi pieni punahilkka,
joka kertoi, kuinka hänen ystävänsä oli melkein joutunut suden nielaisemaksi. Hän vapisi, ei ollut pystynyt syömään eikä nukkumaan.

Istuin valvomassa ylioppilaskirjoituksia.
Näin peikkoja, jotka olivat käpertyneet kukin oman kumpareensa juureen ja tuhisivat
niskat köyryssä. Jotkut lampsivat ylitseni.
Yritin panna vastaan, mutta heillä oli oma tiensä.
Minä olin heinänkorsi,
mutta vihainen heinänkorsi.

Kurkussa on sammalta.
Vedän kaavun ylle.
Lähden tietäjien kokoukseen,
vaikka olen vain tavallinen tyttö
enkä ymmärrä oikein mitään.