tiistai 1. marraskuuta 2011

yksin ei voi ajatella
on ajateltava aukealla

kun muodoton hahmo nousee tuulen mukana ilmaan
on oltava joku, joka sieppaa sen lennosta 
ja katsoo sitä avoimesti, hymyillen

aukean reunat täyttyvät läsnäolosta
ne jotka oliva ennen minua ja minun kanssani 
ovat minussa:
en voisi ajatella yksin

jos olen onnekas,
joku katsoo minua rohkaisevasti silmiin,
ideat avautuvat minussa,

mutta en se ole
vain minä


5 kommenttia:

Jukka kirjoitti...

Yksinkertaisesti...
aivan loistava runo!!
Kiitos.

Irmastiina kirjoitti...

Kaunista!

Marikki kirjoitti...

Kiitos! Onpa rohkaisevaa... :-)

tinttarus kirjoitti...

Tämä kulki hiljaa sanojen hauraana ketjuna ihon alle...
Koskettavaa.
Itse löysin näistä sanoistasi sekä jo alemmasta laittamastasi jotain kovin hengellistä. No, ehkä haluan hahmottaa elämässä montaa niin. Se luo turvamuuria ja huolenpitoa ympärille. Silloinkin kun ei tiedä pelkääkö vai ei vai mikä on se pieni tunne, jolle ei osaa tarjota syliään varauksetta.
Tykkäsin kovin näistä sanoistasi.

Marikki kirjoitti...

Kiitos Tinttarus!