keskiviikko 12. marraskuuta 2014

on / off , läsnä / poissa



Eilen oli kokous, jossa keskustellaan tieto- ja viestintätekniikasta.

Ennen kokousta ilmoitetaan, että kunnan taloustilanne on lähes mahdoton.
Yt neuvottelut aloitetaan kunnassa ja kaikki kivet käännetään säästöjen löytämiseksi.

Torstaina hallitus päättää lukion uuden tuntijaon ja todennäköisesti lyö sille kireän aikataulun vuoteen 2016.

Meidän koulussa ei ole ollut sijaisia sairastuneelle opelle taikka pääsyä maksullisiin koulutuksiin hyvinäkään vuosina. Meillä ei ole mitään ylimääräistä.

Sen arvaa, mitä sitten on, jos vielä kiristetään.
Lomautuksia vähintäänkin ja sen sellaista.

No sitten on se kokous, jossa puhutaan tietotekniikkaa.
Minulla ei ole mitään tietotekniikkaa vastaan, voin ihan hyvin digitalisoitua ja mobiilioppia ja vaikka mitä, jos vaan netti toimii ja on laitteita, millä leikkiä.

Kilahdan kuitenkin kokouksessa vähän
tietotekniikkapainotuksesta ja yhden asian ylivallasta

Haluaisin tukea muillakin aluilla, tarkoitan.

Se on huolestuttavaa, että en osaa käyttää exceliä.
Tämä on valtakunnan virallinen huolenaihe.
Se, että en mahdollisesti jaksa kohdata oppilaitani tai osaa olla taitavalla tavalla vuorovaikutuksessa heidän kanssaan, ei huolestuta ketään. Siihen ei ole saatavissa mitään resurssia, eikä sitä myöskään työyhteisössä mitenkään pohdita tai tueta...
Minulla on kymmenen muutakin riittämättömyyden aihetta, kuin excelin osaaminen.
Entä jos ne ovat oikeasti tärkeitä asioita? Eikä kukaan puhu niistä? Entä jos millekään muulle ei ole tilaa, eikä tukea, entä jos kaikki muu jää sivuun,

yksin koettavaksi, sanoitettavaksi, selvittäväksi, jaksettavaksi?

Entä jos minä en ole vain herkkä yksittäinen minä, jossa on jotain vikaa, 
vaan olen, se herkkä tunnelmien poimija,
joka yrittää sanoittaa sitä, mitä muutkin jotenkin kokevat?

Siis vaikka se, joka saa kesken päivän jonkinlaisen fyysisen sairausuupumuskohtauksen ja on päivän poissa ja jatkaa taas?
Tai se joka huokaisee joka välissä ja viestii kiirettä, stressiä, huolta...
Tai se, joka sanoo, että melkein itkettää, kun ajattelee tätä kaikkea, että hän vielä ajattelisi, että se ihminen on tärkein ja se kohtaaminen ja se ihmisenä toiselle... ja sisällöt, oikeat asiat, ymmärtäminen...
Ehkä sekin, joka johtavasta asemasta viestittää, että valittaa ei pidä, eikä puhua asioista väärällä sävyllä, että hyvä kun meillä sentään on töitä ja tehdään kaikissa olosuhteissa korkeatasoista opetusta ja ollaan melkein pelkästään erinomaisia.

Tänään sain koulussa halauksen ja
tiedän, että en ole ainut.

Mutta en jaksaisi tätä.
Kasataan ylimääräistä vaikeutta,
kun se ihan perusasia jo oma kenttänsä,
jota ajatellessa saa yhden työuran hyvin kulumaan
ja silti ymmärtää vasta osan.







keskiviikko 5. marraskuuta 2014

Työ, työ, työ

Kummasti hiertää tuo työ.

Tänään mietin burnoutin tunnuspiirteitä, joita opiskelin joskus kauan sitten yliopistossa...
työlleen omistautunut työntekijä ihmissuhdeammatissa
vähitellen väsyy, 
jaksaa jonkinaikaa kompensoida yrittämällä enemmän, 
yrittämällä jotakin uutta, 
jossain vaiheessa alkaa kyynistyä...
työ ei tuota samaa iloa kuin ennen, 
mikään ei tunnu kovin palkitsevalta, riittävältä, 
epäkohdat ja epäonnistumisen tai riittämättömyyden tunne korostuu.... 

En usko, että olisin burnoutissa,
mutta pelottavan tarkasti tuo yllä kuvattu sopii tämän syksyn työfiiliksiin. 

Aina olen ihmetellyt sitä, että opettajan työ on vaativa ihmissuhdeammatti,
jossa työnohjausta tai muuta mahdollisuutta reflektoida omaa tekemistä ei ole millään tapaa järjestetty. Minulla on ihan mukava työyhteisö, mutta tuntuu, että vuosi vuodelta siellä on nyt ollut aina vaan vähemmän mahdollisuuksia keskustella ja reflektoida olennaisia asioita, esim. sitä miten jaksetaan, miltä työ tuntuu, miten käsitellään sitä raskasta puolta työssä, jota ei millään kikoilla saa ratkaistua pois. Keskitymme kollektiivisesti olemaan päteviä edelläkävijöitä hyvämaineisessa koulussa, jossa opiskelijat viihtyvät. Vältämme oikein tietoisesti ongelmakeskeistä puhekulttuuria. 

Aiempi yhteisön pedagogisen reflektion aika käytetään nyt tietoteknisiin valmiuksiin.

Ei siinä oikein ole tilaa sanoa, että mikähän nyt on, kun työ ei tunnu kovin palkitsevalta,
eikä ole kiva lähteä aamulla opettamaan.

Eikä se edes ole koko totuus.

Mutta se, että tällaiselle ei ole mitään tilaa - käsitellä sitä, päästä yli.
Jokainen miettii yksin mielessään.

Ja tietystin jokaisen yksilön sotkut sekottuvat hänen elämänsä muihin sotkuihin...

Minä olen nyt vähän kyynisyyteen taipuvainen ja synkkä.
Menen kohta koululle ja yritän olla olematta sitä, kohdata ihmiset ja opettaa entiseen malliin tai kehittää jotakin uutta ratkaistakseni jotakin, jota en oikein ymmärrä ja
ja jonka ymmärtämiseen haluaisin tilaa ja tukea.

Sanonpa sen nyt edes täällä. :-).








lauantai 1. marraskuuta 2014


On jonkinlainen taite.
Mietin paperille koottuja sanoja ja niiden
jättämistä taakse.
Mietin tulevia asiallisia sanoja, valtavaa palapeliä,
loputtomia työtunteja, elämän tasapainottamista
sen kaiken keskellä.
Odotan muiden päätöksiä ja eleitä,
mutta on olo, että valmistautuminen
täytyy aloittaa nyt.

Luen kirjaa introversiosta.
Takana on herkillä vietettyjä opetustunteja,
pahassa se on herkkyyttä ympäristölle ja omille kokemuksille,
hyvässä se on herkkyyttä ympäristölle ja omille kokemuksille.
Kirjassa (Susan Cain: Quiet) on tavoitettu jotakin tästä.

Tuntuu hyvältä, että on olemassa kokonaan
omilla ehdoilla tehtyjä sanoja. Vaikka se jäisi siihen,
niinkuin varmaan jääkin, kun tulee tämä toinen, joka kuitenkin
enemmän se, mitä jo osaan.
On paluun tunnettakin tuossa toisessa.
Ihan hyvällä tavalla,
vaikka paineitakin ja riittämättömyyttä,
mutta missäpä ei sitä olisi, ei missään.

Olen yksin kotona ja on ihan hyvä olla,
luen ja katson televisiota ja annan kaiken olla silleensä.