keskiviikko 30. marraskuuta 2011

Perhe, josta tulin, tulee minuun

Äiti ja isä olivat meillä yhdessä vähän yli pari vuorokautta.
Isä on hyväntahtoinen ja hyvä, mutta hänen läsnäolonsa värittää kaiken hänen sävyillään.

Painoin oven kiinni heidän jälkeensä
ja huokasin
surusta, huolesta, yksinäisyydestä, helpotuksesta...
Olen heille kiitollinen ja silti koen heidän painonsa
ja menetykset,
niiden painoa en uskalla kokea kuin harvoin,
kun ne pakottavat itsensä esiin muiden surujen alta.

Miten voi surra äitiä,
jonka on menettänyt, mutta joka kuitenkin on*?
Muistanko edes enää kunnolla, millainen äiti minulla oli?
Toisaalta, olisiko hyvä olla muistamatta, miten asiat voisivat vielä olla?

Isäni on kiinnostunut tietokoneestani
ja auttaa kaikessa, mihin näkee tilaisuuden,
mutta kun hän ei edelleenkään näe minua, 
jään hänen kaikesta hyväntahtoisuudestaan huolimatta jotenkin yksin,
vaikka aikuisena ymmärrän olla surematta sitä liikaa,
ymmärrän rajallisuutta paremmin,
ymmärrän, että hyvä on hyvää, siltikin.

Siis olen kiitollinen ja samalla yksin.

Siskoni on saanut pysyvän työkyvyttömyyseläkkeen.
Soittaa siitä minulle, vaikkei yleensä juuri puhu minulle asioistaan.
On helpottunut,
kai minäkin.
Aikoo olla joulun yksin, kuten ennenkin.
Sanoo, ettei osteta joululahjoja.

Laitoin silti karkkipussin kauniiseen rasiaan.

Yritän painaa oven kiinni
ja jatkaa tätä omaa elämääni.
Huokaan heidän peräänsä.
Kasvoin heidän kanssaan
ja nyt suren heitä jokaista,
suren etäisyyksiä ja tottumattomuuksia,
vastakohtaisuuksia joita ei osata mitenkään kohdata
(on helpompi olla näkemättä, olla toisessa huoneessa).

Minun lapsuudenperheeni. Kuka olisi uskonut?
Ilman äitiä, mikään ei pysy samana.
Ja ilman häntä alan unohtaa, alan unohtaa, mistä olen tullut, alan nähdä itseni isäni kautta, enkä tiedä enää, mitä uskoisin.
Haluaisin paremman peilin, kaukoputken menneeseen, haluaisin nähdä vielä äidin minun ikäisenäni, kuulla mitä hän ajatteli ja tietää, mitä hänelle tapahtui.
Hän muistaa kyllä, mutta hän muistaa aivosumun läpi, merkitykset ja tunteet eivät piirry tarkasti.
Eikä hänkään enää pysty näkemään minua.

Yritän sulkea ovea,
mutta tuuli avaa sen. Sataa.



*Äidiltä leikattiin kasvain aivoista kolme vuotta sitten. Se vei hänestä osan.

9 kommenttia:

Elina Koivisto kirjoitti...

Tuo on tosi kurjaa, mutta hyvä, että uskallat sanoittaa kokemustasi. Aikuisenakin olisi tarve siihen, että vanhemmat ja sisarukset ovat lähellä henkisesti. Se tuntuu vain olevan valitettavan harvinaista. Voimia ja siunausta!

maiju kirjoitti...

Kirjoitit kauniisti omasta tuskasta sekä rakkaudestasi omaan sukuusi.

Voimia ja mukavaa joulukuun alkua!

Irmastiina kirjoitti...

Koskettava kirjoitus.

Minulla äiti vielä muistaa, mutta on muuttunut äidistä, joka vielä muutama vuosi sitten oli.
Minullakin on välillä kova ikävä äitiä...entistä äitiäni.

Rauhaisaa joulun odotusta sinulle!

Marikki kirjoitti...

Elina: Kaipaisin tosiaan perheeni läheisyyttä ja toisinaan ihan konkreettista apuakin tähän elämänvaiheeseen. Mutta nyt mennään näillä - ja välillä surettaa :-).

Maiju: kiitos sanoistasi, etenkin siitä että näet näissä sanoissani rakkautta, itse en sitä ensin nähnyt.

Irmastiina: Minä ikävöin paljon, vaikka yritän olla ajattelematta, olla pärjäävä aikuinen. Mutta totuus lienee, että ihminen tarvitsee Äitiä, varmaan vähän missä iässä tahansa.

Katja kirjoitti...

Kiitos tästä, Marikki. Oli koskettavaa ja helpottavaa lukea.

Minulla on ollut samanlaisia ajatuksia - paitsi että äidin tilalla on isä, jota ei ole. Mutta sellainen kumma vyyhti juuri noita kaikkia tunteita, kiitollisuudesta suruun. Huomaan, että on yhä ja alati myös se lapsiminä, jolla oli joitakin toiveita aikuisuuden suhteen, sellaisia että ajattelin että jotkin asiat olisivat paremmin sitten kun olen aikuinen ts. että silloin ymmärtäisin. Juuri tuo 'nähdä minut'. Ajattelin, ettei aikuinen näe, koska olen lapsi. Että on helpompi sitten, kun minäkin olen aikuinen. Ei se niin mene kuitenkaan, näemmä. Mietin, toistanko minä itse vanhempana samaa kuviota. En tiedä. Toivottavasti en.

Minulla on kaipuu lapsuudenperheyhteyteen. Tai johonkin vastaavaan yhtä läheiseen. Ihan senkin takia, ettei lapsille tulisi olo, että ovat vain vanhempiensa säikeen varassa olemassa (yksin) tai me vanhemmat lastemme varassa vaan osana jotakin isompaa. Mutta tosiaan toiveita on niin monenlaisia - esimerkiksi tuo halu olla jouluna yksin, meidänkin lähipiirissä - eivät ne aina kohtaa ja toiveiden taustalla voi olla kipeitä. Tiedän, että tämä kaipuu on yleistä, ja siksi monet rakentavat vastaavia perheitä aikuisiän (samanhenkisistä) ystävistä, harrasteporukoista, yhteisöistä.

Marikki kirjoitti...

Katja: Niin on... lapsiminä, joka tarvitsee äitiä ja sitten siinä vieressä se kummasteleva aikuinen, joka tietää, ettei oma minuus ole enää vanhemmissa kiinni ja että lähes jokainen aikuinen luopuu jossain vaiheessa vanhemmistaan tavalla tai toisella, ennemmin tai myöhemmin.

Minullakin on ollut toive, että tulisin aikuisena paremmin nähdyksi... Jossain mielessä oma olemiseni on aikuisena "tunnustetumpaa"; jos saa palkkaa / tuloja siitä että on kiinnostunut toiselle käsittämättömistä asioista, se on jotenkin kai selkeämpää. Silti tiedän, ettei hän ymmärrä mikä minua liikuttaa tai sitä kuka pohjimmiltani olen... Jotenkin hyväksyy ja arvostaakin ehkä, mutta ei näe. Emme jaa sitä. Emme ehkä koskaan.

Oma nykyinen perheeni on jouluna kotona ilman ketään vieraita.
Se on tietyssä mielessä hyvää olemista, koska tässä perheessä viihdyn hyvin :-). Mutta samalla se vahvistaa tunnetta siitä että olemme täällä maailmassa jotekin vähän turhankin muista erillinen yksikkö... Kaipaisin kyllä sellaista korvaavaa yhteisöä, välillä jotain sellaista on ollutkin, juuri nyt ei oikein...

Kiitos ajatuksistasi, Katja, löysin niistä uutta tähän.

ellinoora kirjoitti...

Marikki, luin ajatuksiasi kyynelsilmin, ehkä tajuan kipusi. Äitini kuoli vuosi sitten syyskuussa, sitä ennen hän oli jo pitkään tavallaan poissa ja sydämen pohjalle jäi surullinen kysymys,näenkö hänet vasta nyt kun hän on pois kokonaan. Sanoin Esikoiselleni viimeksi viime viikolla, että olen hänen äitinsä elämäni loppuun asti, sitä ei mikään muuta, vaikka en jaa kaikkea hänen kanssaan niin kuin ei hänkään aikuisen elämäänsä monia asioita vanhemmilleen. Silti soitan hänelle ja kerron aina jotain ja hänkin kertoo jotain ja minusta tuntuu että rakkaus on olemassa ja kun tapaamme näen hänestä miten hänen laitansa on, mutta annan hänen kertoa siitä itse tai olla kertomatta. Kuopusta kaipaan, hän ei soita ilman asiaa, mutta aina kun hän tulee käymään, tunnen, että meillä on yhteys. He näkevät ja heihin koskee nähdä että äidillä on välillä vaikeaa enkä sitä yritä kätkeäkään. Se valmistaa heitä siihen, että tulee päivä, jolloin isä ja äiti ovat kokonaan pois. Uskon,ettei rakkaus koskaan katoa..

Marikki kirjoitti...

Ellinoora - kiitos sanoistasi. Varmasti ymmärrät. Otan osaa äitisi johdosta. Luopuminen --- välillä mietin, olisiko ollut jotenkin "helpompaa" luopua kertakaikkisesti kuin näin, osittain ja hämärästi, tavalla jossa surulle ei ole oikein sallittua, nimettyä tilaa. Minun äitini on muuttunut, mutta hänen tilansa ei ole degeneratiivinen, eli hän voi elää tällaisena pitkään.

Minullekin tämä muistuttaa, että olen omilleni tärkeä, vaikka he kasvavat, tarvitsevat eri aikoina eri asioita...

Hyvää joulunodotusta Ellinoora.

Marikki kirjoitti...

Ellinoora - kiitos sanoistasi. Varmasti ymmärrät. Otan osaa äitisi johdosta. Luopuminen --- välillä mietin, olisiko ollut jotenkin "helpompaa" luopua kertakaikkisesti kuin näin, osittain ja hämärästi, tavalla jossa surulle ei ole oikein sallittua, nimettyä tilaa. Minun äitini on muuttunut, mutta hänen tilansa ei ole degeneratiivinen, eli hän voi elää tällaisena pitkään.

Minullekin tämä muistuttaa, että olen omilleni tärkeä, vaikka he kasvavat, tarvitsevat eri aikoina eri asioita...

Hyvää joulunodotusta Ellinoora.