torstai 1. joulukuuta 2011

Mieliasioita

Marikka haastoi miettimään lempiasioita synkeän ja ankean vastapainoksi.

Minun lempiasioitani ovat:

Mökkijärven ranta. Ei vaadi selitystä :-)

Neulasinen metsäpolku, muukin luonnossa kulkeminen, jota teen liian vähän. Kuljen asfaltilla ja silläkin enemmän neljän pyörän päällä.

Lasten silmiin katsominen. Tätä teen liian vähän, koska olen kiireinen ja unohdan.

Kirjat (jotka ovat pitkiä kirjeitä muilta ja osoittavat, että en ole yksin). Kirjojen ajatteleminen. Joskus enemmän kirjojen läsnäolo, kuin itse lukeminen. Lukeminen voi olla joskus raskaampaa. Joskus on vain tärkeää, että joku kirja on olemassa lähellä. Niin kuin vaikka Stephen Brookfieldin kirjat opettamisesta,  Ann Voskampin kirja kiitollisuudesta, Katjan Odelma... Tai ne ensimmäiset merkitykselliset, jotka ostin, vaikka olin varaton opiskelija ja tilasin ulkomailta, vaikka silloin ei vielä ollut Amazonia...

Kuvat; esimerkiksi huippuhienot tietokoneen taustakuvat (esim jotkut Kuvvan sivuilta poimitut), muukin kuvista väkertäminen, vaikka diaesityksen viimeistely, kollaasit kirjankansiin nuorempana...  Tämä on valikoivaa: en kuitenkaan ota itse perhekuvia kummempaa, enkä saa perheen valokuvia järjestykseen.

Sanat, hapuileminen. Kai tämäkin on pakko laittaa, kaikesta huolimatta, vaikka suhde on ristiriitainen.

Hauskat tietokonepelit, aina kukin sen aikansa, jonka niitä kestää. Viime vuosina näitä ovat olleet Farmville (jota kesti monta kuukautta), Bloons tower defence (jota kestää sen, mitä tasoista läpi pääseminen vie), nyt Angry Birds (jota kesti kaksi viikkoa ennen ensimmäistä laantumisen merkkiä).

Tykkään tanssiluoviksesta (virallisesti kurssin nimi taisi olla meditatiivinen tanssi).

Tykkään ajatusten jakamisesta, hyvästä keskustelusta, tosien puhumisesta. Mutta en ole hyvä keskustelija.

Tykkään olla yksin, omien ajatusteni seurassa. Tämä siksi, että se on harvinaista.


(En saa listalle mitään leipomista, askartelemista tai puutarhanhoitoa. 
Joskus tuntuu, että olen äidiksi vähän vääränlainen. Minusta ei ole oikein iloa näissä, mitä olisi kiva tehdä lasten kanssa. Naapurin äiti kuulemma tekee aina kaikkea kivaa ...) 

10 kommenttia:

tinttarus kirjoitti...

Luin tuota alempaa kertomaasi kyynelteni takaa. Tuntui, että joisskin kohdin sanomasi kulki ihoni alle ja muistutti omaa tarinaani. Minulla on äiti. Hän on saanut säilyttää terveytensä. Mutta. Minusta tuntuu, ettei minulla ole äitiä. Kun olemme lähekkäin on välimatka pitkä. Kun halaamme, on etäisyys mittaamaton välissämme. ISän halaus tuntuu lämpönä iholla, vaikka olisi toisella puolen maapallon. Niinkuin kohta on. Äiti ei. RAamatun kehoitus täyttyy kohdallani: veli tuntuu taas veljeltä. Anteeksiantamisen taito ei ole helpoimpia, mutta on opittavissa. Huomasin sen. Ja siitä olen kiitollinen.

Mieliasioittesi loppukaneettiin vastaan, etten minäkään osaa olla pullantuoksuinen äiti. Arjessani jaksan askarrella, kotona se vie hirmusti jaksamista.Yritän enemmän.

Tykkään kovasti sanojesi tavasta kulkea eteenpäin ja siitä miten ne kertovat tosiasioita sisimmästäsi. Kiitos♥

Marikki kirjoitti...

niin... Minulla tämä on siitä hankalaa, että äiti oli se läheisempi, mutta nyt hän ei enää kiinnostu minusta (kuten ei juuri mistään, kun hänellä on otsalohko vaurioitunut, se joka ohjaa tavoiteellista toimintaa ja asioihin suuntautumista...). Hän ei koskaan soita tai juuri kysy, mitä minulle kuuluu. Hän ei ikäänkuin enää pysty asettumaan minun (tai muiden) asemaan samalla tavoin kuin ennen. Isä on sitten enemmän se, johon on aina ollut, jo temperamentin ja kiinnostuksen kohteiden puolesta, pidempi välimatka. Enkä minä voi seitsenkymppistä alkaa kasvattamaan, että ymmärtäisi minua paremmin. Joskus nuorena vähän yritin, mutta se haavoitti meitä molempia.

Marikka kirjoitti...

Marikki, tuo loppu kolahti minuunkin. Tunnistan tuon, että on hyvin vaikea löytää iloa lasten kanssa tehtävistä asioista. Tai niitä ei ainakaan heti luettele ekana lempitekemisikseen. Tästä ole kokenut kovaakin syyllisyyttä, kun pitäisi, pitäisi... Ja juu, vaikea äitisuhde täälläkin.

Elina Koivisto kirjoitti...

Minäkään en ole kovinkaan pullatuoksuinen enkä varsinkaan askarteleva äiti. En ota kuitenkaan siitä yleensä paineita. Tärkeintä on löytää oma tapansa olla äitinä eikä verrata itseä muihin, vaikka lapset usein vertailevatkin negatiivisessa mielessä. Luulen, että koko perhe voi paremmin, jos äiti tekee enemmän asioita, jotka itseä kiinnostaa kuin että oikein yrittämällä yrittää täyttää jotain mittaa, johon ei kuitenkaan yllä. Uskon, että olet ihana äiti sellaisena kuin olet :).

Marikki kirjoitti...

Kiitos Elina rohkaisusta. Meillä on runoja joulukalenterissa :-). Olen jotenkin ajatellut, että sitä on annettava, mitä annettavana on. Pidän myös paljon sylissä ja otan lapset keskustelussa vakavasti. Harvoin kuitenkaan nämä pääsevät noissa äiten vertailuissa esille :-). Ehkä sitten aikuisena näkevät, jos sittenkään...

Irmastiina kirjoitti...

Minäkään en ole ollut pullantuoksuinen äiti, hyvä äiti olen silti tuntenut olevani.
Nyt, kun tytär on jo aikuinen, olemme mitä parhaat ystävykset.

Miksi me naiset aina tunnemme huonoa omaatuntoa äitinä olemisesta...niin kyllä minäkin tunsin silloin, kun tyttäreni oli pieni. Nyt olen opettelemalla opetellut ajattelemaan toisin...olet ollut hyvä äiti...

Marikki kirjoitti...

Jostain sitä riittämättömyydentunnetta kumpuaa... Yritän itsekin ajatella, että olen riittävän hyvä ja että omilla vahvuuksilla on pelattava, eikä toisten vahvuuksilla...

mm kirjoitti...

"pitkiä kirjeitä muilta ja osoittavat, että en ole yksin"

Hyvä ilmaus kirjojen merkityksestä. Näinköhän koen tämän blogimaailmankin. Joku toinen täällä sanoittaa sellaista, minkä tiedän todeksi, mutta en osaa ilmaista... Toisaalta jokainen olemme "kaiken keskellä yksin".

Olen oppinut arvostamaan sitä, että nuo molemmat yksinäisyydestä kertovat asiat voivat olla totta yhtä aikaakin. Suomalaisena tarvitsen omaa rauhaani, mutta en halua tulla syrjäytetyksi toistenkaan elämästä...

Nuo aikaisemmin kirjoitetut ajatuksesi lapsuusperheen merkityksestä aikuiselle, "kaikkoavan" äidin ikävästä ja oman paikan löytymisestä omassa itsenäisessä kodissa omilla ehdoillaan on kipeä juttu varmaan usealle. Niihin joutuu asennoitumaan aina uudestaan ja uudestaan omalla matkallaan tyttärestä äidiksi (ja myös mummoksi).

Omien lasten kasvaessa joutuu elämään uudestaan myös omaa nuoruuttaan ja kokemaan ehkä vielä aikaisemmin piiloon jääneitä tunteitaan. Se on myös aika jättää hyvällä jäähyväiset omalle lapsuudelleen ja aika uskaltaa olla omankaltainen äiti omine heikkouksineen...

Sait taas kerran omatkin mietteeni liikeelle tämän "pitkän kirjeesi" vaikutuksesta.

Katja kirjoitti...

Kiitos, Marikki! <3

Tuosta lapsille iloksi olevasta äidistä. Minä olen armahtanut itseäni siitä. Teen omieni kanssa niitä, mistä itsekin tykkään. Saunon, herkuttelen, luen ääneen kun jaksan. Aika harvoin jaksan, mies lukee mielellään. Mutta minä tykkään jutella ja pitää sylissä, silitellä ja halata. Se on kyllä vähintään yhtä tärkeää kuin askartelu.

J.K. Tuo kohtaaminen omien vanhempien kanssa keskustelu osuu kipeästi omalle kohdalle. Olen löytänyt alueen, jonne voin rajautua ja jos suostun olemaan siellä ja hyväksyn sen liikkumatilan keskusteluissa ja olemassaolossa, kaikki on ok. Valitettavasti se alue on kovin suppea ja ahdas, äkkiä koluttu enkä koe olevani siellä minä vaan jokin haalea murto-osa (haamumainen, vailla sitä tukirankaa, jonka koen ydinminuudekseni). Minäkin koen, etten voi alkaa kasvattaa seitsemänkymppistä. Vaatisi aitoa halua ja aktiivisuutta siltä toiselta (ja ennen kaikkea oman lapsen näkemistä ilman odotuksia, suorituksia tai titteleitä).

Marikki kirjoitti...

Katja: Minä olen ajatellut vähän samalla tavalla, että enimmäkseen riittää jotenkin se ilo, mikä tulee niistä asioista, joista minäkin tykkään. Joskus voi sitten yrittää vähän arvartua ja tehdä toisen mieliksi, katsoa mitä siitä tulee (usein jotain mukavaa kyllä siitäkin), mutta kaikkiin odotuksiin en repeä vastaamaan mitenkään.
Silti jotenkin reagoin noihin vertautumisiin...

Kapeat alueet täälläkin... jaksan vähän aikaa, mutta sitten tulee ikävä laajempaa itseä, parempia peilejä...

Mn: Kiitos ajatuksista. Onneksi äitiyteenkin tulee uusia juttuja, kun lapset kasvavat. Kohta ei ketään enää haittaa se, etten viitsi rakennella legoista... (Ei se nytkään haittaa, koska mies viitsii.) Tulee uusia asioita ja jaettavia kokemuksia...