keskiviikko 27. helmikuuta 2013

Pikkuveli

Paju ei pidä siitä, jos häntä ohjataan tai käsketään.
Paju ei pidä siitä, että asiat eivät mene hänen odottamallaan tavalla.
Paju ei pidä siitä, jos käy ilmi, että hän on nuorempi ja tietää vähemmän ja osaa vähemmän.
Pajulla on tarkka oikeudenmukaisuudentunto.

Paju on viisivuotias.
Aika tavallinen viisivuotias,
joka pahoittaa mielensä herkästi
ja näyttää sen selvästi.

Paju murjottaa, murisee tai parkuu.
Usein, se joka on suuttumuksen aiheuttanut, ei tiedä itse yhtään, mihin on syyllistynyt.
Paju ei kerro. Toisen pitäisi tajuta.

Onneksi me toiset myös vähän tajuamme,
muistelemme ja arvaamme
ja autamme Pajua löytämään sanoja.

Olen huomannut, että luokseni yhä useammin kävelee suuttunut Paju, jolla on jotakin kerrottavaa.

Sisarukset ovat myös oppineet ymmärtämään Pajua paremmin.

Eräänä päivänä kuuntelin sivusta, kun Timotei silitteli Pajua myötäkarvaan:
"Oikeasti sinä olet ihan yhtä hyvä lukemaan kuin minäkin. Minä en osannut viisivuotiaana lukea vielä mitään sanoja ja sinä osaat jo lukea tämä ja tämän... "

Ja toisen kerrana aivan samaan tapaan piirtämisestä: "Minä piirsin viisivuotiaana tällaista ja tällaista... Sinä osaat nyt jo näin ja näin..." 


maanantai 25. helmikuuta 2013

Kohta käynnistän auton
ja ajan töihin
käännän päälle katseita kestävän turkin
puhun (vaikka olisin sisältä sanaton)
ja toisaalta täytyn
ja vuodan yli, olen hyödyksi, olen mitä tarvitaan
tulen kotiin
käperryn takaisin itseeni
tai leimuan vielä.


lauantai 23. helmikuuta 2013

Hajanaisia huokaisuja lauantai-iltana

Loma loppuu kohta. Ero rakkaasta loppui tänään.

Turhat murheet valuvat pois, uudet tulevat tilalle.
Ravistan turkkia.
Etsiydyn lämpimään
(useammin kapeille kujille,
jolkotan yksin
tottumuksesta vai pakosta - en ihan tiedä).

Lomalla sain kuunnella leivinuunia.
Sen lämpö hiipi iltaisin olkapäille.

Oli hyvä lasten kanssa.
Jokainen tuli lähemmäs.
Liikuttiin. Oli valoa ja lunta.

Nyt koti tuntuu vielä vähän vieraalta,
on melkein kuin tottuminen kaikkeen,
on olo, että nyt, hetken, voisi tehdä jotakin toisin,
nyt, ennen kuin arjen vaate laskeutuu.

Varsinaiset talvikuukaudet päättyvät, mutta talvi jatkuu.
Pitkä talvi.
Ulisen kevättä. En muuta. Näillä lumilla keväättä viivytään pitkään.

Haluaisin innostua ja paeta vähän johonkin.
Teen hyvää ruokaa (edelleen). Edes sen verran saan hoivatuksi itseäni.

Joskus minusta tuntuu, että jokainen ympärilläni odottaa minulta pikkuisen enemmän kuin mitä pystyn antamaan. Yhtäkään en pysty suojelemaan kaikelta, en edes siltä, etteivät pettyisi minuun. Opetan lapsiani selviämään siitä, että olen monessa vähemmän kuin he odottavat, vähemmän kuin he tarvitsevat. Ei kukaan kertonut minulle, että äitiys olisi niin paljossa tätä. Eikä kuinka oikealta se tuntuu, kuinka he (tai minä) tarvitsevat juuri sitä: olla pettynyt ja rakastettu, tarvitseva ja tyhjä, mutta hoivattu ja nähty.

Rakastan lapsiani,
ihmeellisiä, luovia, innostuvia, keskittyviä, hassuja ja viisaita lapsiani :).

Nyt menen nukkumaan, unen syliin,
toivon.







keskiviikko 13. helmikuuta 2013

Kiusaaja!!!

Eilen kolmen tytön porukka oli häirinnyt Minttua ja hänen ystäväänsä koulumatkalla.
Tänään porukan päätekijä oli kiusannut myös Timoteitä. Hän oli tarttunut poikaa takin rinnuksista ja vetänyt pitkin tietä.
Lapset ovat päättäneet mennä huomenna yhdessä kertomaan opettajalle asiasta.
Minttu tosin arveli, että päätekijä ei olisi heidän koulussaan, koska häntä ei ole siellä nähty.

Iltatunnelmissa lapsia pelottaa tulevat koulumatkat ja tämän tytön tekemiset.
Minua ärsyttää.
Haluaisin tehdä tyhjäksi ja suojella heitä kaikelta.
Haluaisin vain turvallisia koulumatkoja
(ja turvallisia kouluja).
Enkä välittäisi päästää lapsianikin pelon maailmaan.

tiistai 12. helmikuuta 2013

Ajattelen pelottavia asioita

I
ajattelen
pelottavia asioita
ja siis pelkään

vaikka
voi hyvin olla
että pelko
on ainoa todellinen
uhka

tai että vaarat ovat
todellisemmat
jossakin muualla


II
luulen, että pelkäämme
yhdessä,

mutta siitä ei puhuta

ja ne
jotka puhuvat
puhuvat kuultuja
ja luultuja


III
ajattelen pelottavia
asioita,
ajattelen pelkoa,
jähmettymistä
käpertymistä
(johon
ei ole lupaa)

vaaditaan rohkeutta,
tavallista arkista
rohkeutta,
josta ei saa
mitaleita

IV
ajattelen tähtikirjasta
yötä,
eksyttäviä askeleita
lumikinoksia
pimeyttä

luotan pelkään
samassa
en väistä, olen tässä

V
lasken pelkoja
en saa niitä tyhjiksi

päättelen,
että minulla on paljon
menetettävää

lasken lahjat
(pelkään silti)





torstai 7. helmikuuta 2013

Huomenna

Huomenna lapsen kaveri tulee kylään.
Huomenna teen pannukakkua.
Huomenna olen toisin
kuin tänään,
en latistu paikalleni,
en pelkää, en ole pahansuopa,
en ajattele synkkiä,
en odota onnistumisia (turhaan), koska en arvioi mitään,
osaan hengittää ja tarttua tarpeelliseen tehtävään.
En valita. Enkä vouhkaa.
En menetä yöuniani latteiden lauseiden yli.
Huomenna opettelen katsomaan paremmin,
pyyhin noen lasista ja älyän välttää sitä vääristävää kohtaa.




keskiviikko 6. helmikuuta 2013

Päiväkodin eteisessä muistin, miltä tuntuvat kävelykengät
ja sulanut maa.

perjantai 1. helmikuuta 2013

Ei edelleenkään pinaattilettuja

Käpyvarastojen tyhjentäminen on edennyt mukavasti.
Tammikuun piti olla kaappien tyhjentämisen teemakuukausi, mutta näyttää siltä, että haluan vielä jatkaa samaan tapaan. Pakastimessa on vielä vaikka mitä mahdollisuuksia.

Olemme syöneet paremmin kuin pitkiin aikoihin! 
Emme ole syöneet mitään väkisin - jos ei tappavan pahaa keittoa lasketa. 
Olen odottanut sopivaa ajatusta ja ideaa ja sitten toteuttanut.
Olennaista on ollut, että ajatellut mitä syömme
ja olen tehnyt ruokaa itse. Olen saanut käytettyä kaikenlaista vanhenemisuhanlaista,
erikoista tai muuten vaan aikaansa odottanutta.

Jossain vaiheessa kuukautta postista tupsahti Tamar Adlerin kirja An Everlasting Meal. Cooking with Economy and Grace. Sitä lukiessani moni asia loksahti paikalleen.
Tunsin tuleeni kotiin - siinä mielessä, että kuvittelen äitini ajatelleen ruuanlaitosta hyvin samantapaisesti kuin Tamar. Tunsin tulleeni kotiin myös siinä mielessä, että kirjassa kuvataan ruuanlaittoa nimenomaan kotikeittiön tapahtumasarjana. Olen siirtynyt uusavuttomasta täystumpelosta kohtuulliseksi keittiöihmiseksi keräilemällä erilaisia keittokirjoja ja kokeilemalla yhtä sun toista. En kuitenkaan ole koskaan ollut oikein kotonani siinä mielikuvassa, että yritän reseptiä noudattaen toistaa jokun (ravintolatason) ruokalajin.

Kirja vapauttaa ihanasti tästä mielikuvasta. Kirjailija kirjoittaa ensisijaisesti ruuanlaiton periaatteista ja ajattelutavasta. Soveltaminen jää jokaiselle itselleen. Nyt, kun olen yrittänyt keksiä käyttötapoja milloin sille ja milloin tälle, olen kyllä hyötynyt siitä, että joku on kirjoittanut omat ideansa muistiin, mutta en ole yrittänytkään noudattaa pilkulleen kenenkään toisen ideaa. Luovaa ja myös rentoa omalla tavallaan. Ja arkista, realistista, maanläheistä.

Erityisen hyvin keittiööni on istunut Tamar Adlerin ajatus siitä, että ateriat syntyvät (synnytetään) siitä, mitä ruoka-aineita on saatavilla, mukaan lukien kaikki se, mikä edellisellä aterialla on jäänyt käyttämättä. Ruokalajit ikäänkuin liukuvat toisiinsa, kaikki tulee käytetyksi, vain vähän joudutaan heittämään pois. Suunnitelma elää koko ajan tilanteen mukaan. Nyt, kun on ollut aikaa, olen nauttinut sen keksimisestä, mihin mitäkin kaapista löytyvää tai yli jäänyttä voisin käyttää. (Voin tosin kuvitella, että kiireisempänä aikana tällaisesta voisi tulla myös (turhia) paineita.)

Olen kokenut itseni keittiössä juurevaksi
ja tavoittanut jotain sellaista perusarvostusta ruokaa kohtaan,
jonka koen jotenkin syvällä tavalla tyydyttäväksi.
Ikäänkuin olisi vähän lähempänä tunnetta siitä, että olen osa luontoa,
sen lahjojen äärellä, ottamassa kiitollisena vastaan pellon antimia,
jotenkin aidommin tekemisissä oman tarvitsevuuteni ja ravituksi tulemisen ihmeen
ja yltäkylläisyyden kanssa.

Tämä tuntu kyllä haihtui nopeasti suuressa marketissa,
jossa koko ruokakuvio näyttäytyy markinnoinnin ja kuluttamisen kautta,
ja jossa päädyn aivan liian helposti täyttämään kärryä houkutteleviksi tehdyillä epäruuilla.
On vaikea olla kiitollinen ja juureva värikkäiden pakkausten, kummallisten terveysväitteiden ja käsittämättömien ainesosaluetteloiden keskellä. Selviytymismoodi saa vallan.
Oikea ruoka vaatii ajatusta (ja etäisyyttä).

Olen keräillyt niitä keittokirjoja aika pitkään.
Voi olla, että nyt olen ylittänyt sen kynnyksen, että aion oikeasti oppia tekemään hyvää ruokaa :-).

"When pupil is ready, teacher appears."