maanantai 31. tammikuuta 2011

Liikettä käpyvaraston pintakerroksissa

Ajattelin innostaa itseäni kirjaamalla näkyviin, miten käpyvaraston vajennus etenee. Keittiössä on nyt pohdiskeleva ja jopa luovuutta enteilevä tunnelma.
Lisäksi on hauska huomata, mitä aarteita keittiöön on tullut piilotettua.

Sunnuntaina:

* Tein ruusunmarjajauhepussin lopusta pienen kiisselin. Syön kiisseliä soijajugurtin kanssa.

* Leivoin joulutorttuja ja sain käytettyä loput jääkaappiin unohtuneesta luumumarmeladista. Ne maistuivat pienen tauon jälkeen ihan hyviltä.

Maanantaina:

* Panin itämään satsin linssejä ja alfa-alfaa.

* Tein joulun perunalaatikosta (pakastimesta) perunarieskaa. Käytin rieskoihin lisäksi maissijauhoa. Rieskoihin upposi myös pikkuannos viikonlopun jämäperunaa.
Tulos: Rieskat eivät maistuneet pojille. Maissijauho teki niistä aavistuksen karkeita suussa. Minttu ja minä söimme rieskat kuitenkin loppuun ennen iltaa. Päälle levitin paprikahummusta, jota löysin pakastimesta.

* Käytin lounassalaattiin melko nääntyneen avocadon puolikkaan, jouluksi tekemiäni marinoituja kasviksia jääkaapista ja valkoisia papuja pakastimesta. Koska yritän myös vähentää ruokajätettä, jätin kasvisten marinointikastikkeen odottamaan keittoa tms. johon voisin sen käyttää. Papuja jäi myös yli.
Tulos: Salaatti kärsi hienoisesti yliyrittämisestä. Makuja oli tarjolla liikaakin. Avokadon olisi viisaampi säästänyt leivänpäälliseksi.

* Ujutin Pajun mannapuuron sekaan vähän spelttimannaa. Puuro ei juuri maistunut Pajulle, mikä tuskin johtui speltistä.

* Päivälliseksi valmistin itselleni keiton yli jääneistä pavuista ja kasvisten marinadista. Joukkoon heitin myös couscousta ja vähän kasviksia jääkaapista.
Lapsille olin jo laittanut couscousta & maissia ja lisäksi jauhelihaa, kun Timotei muistutti vakavalla naamalla, että olin edellisenä päivänä luvannut hänelle perunamuussia ja jauhelihaa. Hän joutui eilen elämään aika niukoilla, koska oli vatsataudissa. Lupaus oli pidettävä, joten tein vielä pussiperunamuussia.
Tulos: Couscous jäi syömättä ja jääkaappi on taas täynnä ruokaa.

Ostokset: Ei mitään.

Olen saanut projektin alulle ja voin todeta, että tämähän on hauskaa!
Lisähauskuutta tuo tämä mahdollisuus hassutella tällä asialla täällä bloginkin puolella. Olkaa, hyvät lukijat, kärsivällisiä. En ole muuttamassa blogin tyyliä pysyvästi - tämä on väliaikainen ekskursio ruokabloggauksen puolelle :-).
Vinkkejä ja virikkeitä otan mielelläni vastaan!
Ruokavarastokokkaamista suosittelen lämpimästi muillekin suuria talvivarastoja keränneille oraville (ynnä bloggaajille)!

Nyt alkaa käpyvaraston tyhjennys!

Kuusen keittiössä on julistettu käyntiin ruokavaraston tehokäyttöviikot.
Suunnittelen, että projekti kestää 31.1.-18.2. eli talviloman alkuun saakka.

Tavoitteena on
a) käyttää ajoissa kaikki pilaantumisvaarassa oleva ruoka ja vähentää ruokajätettä
b) käyttää pakastimesta etenkin sinne säilöttyjä annoksia
c) luoda ruokakaappiin vähän enemmän avaraa tilaa.

Keinot tavoitteisiin pääsemiseksi:
1) katsaus kaappeihin
2) satsaus ennakointiin, ruokasuunnitteluun ja luovuuteen keittiössä
3) niuho linja ostoksilla.

Olen jo aiemmin tehnyt listan siitä, mitä ruokaa pakastimeen on hautautunut. Monet niistä ovat jääneet käyttämättä, koska en ole muistanut niiden olemassaoloa oikealla hetkellä. Listalla on 41 tuotetta (!!!) - tehokkaammalle ruokakierrolle on tosiaan tarvetta. Tykkään sen verran ruuanlaitosta, että helposti tulee tehtyä uutta sen sijaan, että etsisin pakasteesta valmista. (Luvussa eivät ole mukana marjat eivätkä pakastevihannekset, jotka molemmat ovat meillä vähän väliä tarpeellisia ja joiden kiertonopeus ei ole ongelma.)

Nyt vilkuilen kaappejakin vähän sillä silmällä. Siellä on lähinnä hyvin säilyviä varastoja, joita saa ollakin. Mutta joukossa on myös joitakin kaapin perukalle unohtuneita erikoisuuksia sekä joukko ns. haastavia ruoka-aineita, joille pitäisi ihan aktiivisesti keksiä käyttöä: maissijauhoa, kikhernejauhoa, säilöttyä siikaa, sardiineja, soijasuikaleita, spelttisuurimoita, couscousta, bulguria, aasialaisesta kaupasta ostettuja ateriamaustepusseja, knorrin kastikkeita, vähän omituisen makuista juustoista tomaattikastiketta... Lisäksi jääkaapissa on liian monta erilaista purkkia lisäkkeitä, kastikkeita ja mausteita. Joukossa on virheostoksia, allergiakokeilujen jäljiltä jääneitä, lahjoja (!) ja herkuiksi ajateltuja.

Olen vähän kauhistunut tämän kirjoittamisesta.
Lähinnä siitä, miten kiittämättömältä tuntuu varastoida tällaista määrää ruokaa
ja samalla ostaa - ja muka tarvita - koko ajan jotakin uutta.
Jos edustaisin suurinta osaa maailman väestöstä olisin kai lähinnä vain äärimmäisen kiitollinen tällaisen runsauden edessä. Ja minä täällä vain kirjoittelen, ikäänkuin ratkoisin jotakin ongelmaa.

Ei, se ei ole ongelma, että minulla on ruokaa, jolla ruokkia perheeni!
Se on siunattua ja hyvää! Haluan oikeasti ymmärtää sen ja nauttia siitä - en varastoida ja varastoida ja heittää lopulta vanhentuneena pois.
Siksi siis: ruokavarastoviikot, olkaa hyvät!

sunnuntai 30. tammikuuta 2011

Tuuli

En oikein kuule.
On niin paljon hälyä.
Tuulet helistävät kelloja,
keinu pysyy liikkeessä.

On vähän kuin sivu olisi kääntynyt.
Kevätpuoli: uusi aika.
Tarpeeksi yhtä, nyt toisen vuoro.
Askeleita, liikettä, ajatuksia,
vangitsevia ajatuksia.

Niiden keskellä en oikein kuule,
en vielä, mutta toivon:
ne asettuvat, minä opin
tai tuuli kääntyy.

lauantai 29. tammikuuta 2011

Pyörin keittiössä ja mietin eli yksinkertaista keittiötä etsimässä

Meillä oli pieni sähkökatko.
On avutonta olla rivitalossa sähkökatkon sattuessa.
Ei ole uunia, takkaa tai puuhellaa, jossa lämmittää ruokaa.
Olisi mukavaa, jos olisi leivinuuni taloa lämmittämässä.
Aika keski-ikäinen ajatus :-).

Pyörin keittiössä ja mietin kaikenlaista.
Haluaisin, että kaikki olisi selkeää,
ruoka yksinkertaista, terveellistä ja hyvää
- ja että se kelpaisi ja maistuisi kaikille.
Allergiaperheessä ollaan vielä aika kaukana tästä ihanteesta,
laitetaan monia ruokalajeja ja pojat vältelevät
sellaistakin mikä ei (enää) aiheuta oireita.
Tarjoan usein ruokaa, joka ei tuntuisi kelpaavan.
Makarooni ja jauheliha kelpaisi aina.

Yritän vähän siivota.
Tasot ovat täynnä milloin mitäkin, mutta yksi sieltä edelleen puuttuu. En ole hankkinut vedenkeitintä.
Olen onnistunut vähentämään tavaraa keittiöstä edes tämän yhden ei aivan välttämättömän esineen verran.

Muuten tavaraa onkin joka paikassa.
Muistelen, miten äitini - joka on sota-aikana syntynyt - joskus opetti, että talossa pitää aina olla ruokavarantoa useiden viikkojen selviytymiseen. Äiti osti aina varastoon. Hyllyt eivät olleet koskaan tyhjiä, pakastin oli aina täynnä ja jääkaapissa aina jotakin. Sama tyyli - tosin hallitsemattomampana - on jatkunut omassa taloudessani. Ostan mielelläni hyllyt täyteen ruoka-aineita. Ja sitten ne ovat täynnä. Kaapin perältä voi löytyä yllätyksiä.

Anoppini on ihan toista maata. Hänen kaappinsa ovat ensinnäkin siistejä ja toisekseen selkeitä, harvakseen kansoitettuja. Hänellä on korkeintaan 8 eri maustepurkkia, kun minulla on varmaan yli kolmekymmentä (en uskalla laskea).

Minulla on yksinkertaistamisen varaa.

Tämänpäiväinen oivallus liittyy siihen, että kaipuu yksinkertaisuuteen ei tule täyttymään luopumalla vain turhista tavaroista. Eihän minulla ole keittiössä turhaa tavaraa. Meillä on suhteellisen vähän säilytystilaa, mikä on pakottanut karsimaan. Eivätkä lukuisat ostamani ruoka-ihannuudet suinkaan ole turhia, vaan ihan hyvää, tarpeellista apetta; käyttökelpoista ja ravitsevaa. (Turhat ja epäterveelliset ruuat eivät meillä kaapissa säilykkään :-).)

Turhasta luopuminen ei ehkä riitä.

Jos haluan selkeää ja yksinkertaista, pitäisi ymmärtää myös, mikä hyödyllisestä ja hyvästä, on ehkä kuitenkin korvattavissa jollakin muulla, vaihtoehtoisella toimintatavalla tai esineellä... Niinkuin vedenkeitin.
Ja lisäksi pitäisi erottaa sekin, mitkä näistä ei-aivan-välttämättömistä ovat parhaita, iloa tuovia, sykäyttäviä - ja siksi erittäin tarpeellisia. Niinkuin lasinen pikkukannu, jossa haudutaan teen aamuisin.

Ehkä pitäisi käydä kaapit läpi vielä kerran ja miettiä uusien silmälasien läpi.
Toinen, mille olisi tarvetta, olisivat ruokavarastoviikot, jolloin suurin osa ruuanlaitosta perustuisi varastoituihin ruoka-aineisiin tai pakkasessa odottaviin annoksiin. Pienellä suunnittelulla ehkä... Huomenna täytyy kuitenkin aloitta ihan vain jääkaappiin piiloutuneista aarteista.

Minusta olisi mukavaa miettiä tällaisia. Kerätä teiltä ja muilta vinkkejä keittiössä pyörimisen yksinkertaistamiseen, suunnitella ruuanlaittoa ja toteuttaa ideoita... Sitten arjessa on usein vaan niin paljon muuta ajateltavaa, että kun ei muuta keksitä laitetaan vaan makaroonia ja jauhelihaa. Ainakin on lapset tyytyväisiä.

tiistai 25. tammikuuta 2011

Ajatuksia elämä eri aloita...

"Kaeikki asiat tuppaa järjestymmään!"
- Matti Esko Inhimillisessä tekijässä

Tänään istuin kolme tuntia virallisessa tilaisuudessa.
Käytän puheenvuoron, tarkalla ja tehokkaalla kirjakielellä.
Illalla kuuntelen Matti Eskon savolaissävytteistä puhetta
ja ajattelen, että se on sielun hoitoa.
On murrekielen ikävä.
Kuulen murretta missään kovin vähän (täällä yleiskielen kyllästämässä etelässä). Onkohan jossaen savonmuan Heli Laaksonen?

***
Tunnilla kesken asian selittämisen huomaan, etten nää kenelle puhun
ja puhun tottumuksesta, koskettamatta aihetta, tuntematta ketään kunnolla. Havainto tekee minut tyytymättömäksi. Yritän palauttaa ajatuksen ja puheen toistensa syleilyyn, yritän selittää niin, että kuulijan olisi mahdollista ymmärtää, yritän jaksottaa, etsin ajatuksia herättävän esimerkin, tauotan sopivasti tehtävillä.
Siltä jää vähän ontto ja etäinen olo. Mielessäni teen jo hyvästiä. Kaksi tapaamista vielä, sitten nämä kasvot katoavat ja tulevat tilalle uudet, yhtä tuntemattomat, joista liian monet jäävät merkityksettömiksi.

Osa opiskelijoista tulee tutuiksi.
Kakkoskurssilla alkaa ilo! Ja kohta se alkaa :-).

***
Sain Maijulta tunnustuksen tai oikeastaan kaksi samalla kertaa. Laitan tähän näkyviin tämän toisen. Se toinen oli The stylish blogger -tunnustus. Ideaan kuuluisi jatkaa eteenpäin ja kertoa seitsemän asiaa, mutta taisin tehdä niin jo tuossa hetki sitten, joten tällä kertaa vain lähetän lämpimät kiitokset Männikölle (joka on tietysti heti kuusikon vieressä :-)).

maanantai 24. tammikuuta 2011

Levollista ahkeruutta? Osa II

Tämäkin viikko on työntäyteinen.
Tämäkin viikko pitää huolen itsestään :-).


Edellisellä viikolla unohdin tärkeän kassin koululle kahtena eri päivänä.
Levollista välttelyä?
Ensimmäisellä kerralla hymähdin ja käytin ajan mieluisampaan.
Toisella kerralla menin hakemaan. Viikonloppuna selvitin kassin sisällön.

Edellisellä viikolla puhuin alustavia,
kirjoitin muistikirjaan katkonaisia lauseita ja sykähdyttäviä, joita muilta kuulin.
Siemeniä. Kasvavatko? En tiedä.
Oli oloja, että olisi monta palaa jo kohdallaan,
että ehkä vaan tätä reittiä, tästä, tännepäin ja tännekin vielä,
kun tuonkin saisi tähän samaan ihan hyvin sopimaan!

Jos pienestä paisuu suuri, kuinka käy levollisuuden?
Levollista innostusta? Osaisinko sitäkin?

Illalla kaavailin tekemisiä.
Tein listaa, mikä oli tällä kertaa typerää.
Pienistä töistä täyttyi kokonaisia rivejä; keveämpiä olisivat listaamatta, mustetta kuluttamatta, juosten pois hoidetut.
Isotkin listasin, kunnes rutistin listan pois:
Se mikä on tälle päivälle, on turhan pientä,
ja se mikä on suurta, ei ole hetkestä kiinni, ei tästä illasta, ei tulevista.
Se, mikä on sen arvoista, löytää oman aikansa ja kirjoittaa omat listansa.

Hengähdin ja asetuin vähän.

Päätin alkaa harjoitella tekemistä kuten lihasten rentoutusharjoitusta:
Aluksi jännitetään lihas: keskitytään ja toimitaan.
Sitten rentoutetaan: päästetään irti ja levätään stressailematta, tarttumatta ja juuttumatta ajatuksiin, ideapunoksiin ja pitäisi seuraavaksi -listoihin.
Sitten taas focus.
Focus - unfocus - focus...
Kun tämän osaan keveästi ja tahdonalaisesti,
voin valita kummankin, tarpeen mukaan.

Ei tämäkään ole ihan näin yksinkertaista,
mikä ei tarkoita, etteikö tässä yksinkertaisessa olisi omaa viisauttaan.
Tuleva viikko tuo lisää harjoitusmateriaalia,
kaksi uutta kassillista, pöydän reunalle unohdettavaksi...?
Keskityn - lepään - keskityn - lepään...
--- en välttele, en siirrä, en vitkuttele - enhän?

Suurista teen, mitä haluan.
Niinhän sen on. Jos ei ole kiire. Tekee mitä tykkää.
Tai sitä mihin innostus pakottaa,
ja miltä ei saa rauhaa.
Innostuminen on helposti vähän levotonta.
Sopiihan sekin: minussa on nyt tämä levottomuus.
Sille on minussa tilaa. Voin olla sen kanssa... hm... ihan rauhassa :-).

sunnuntai 23. tammikuuta 2011

Haaleaa harmaansinistä

On ikävä mökille.
Keväällä vasta pääsee, lainamökille.

Suunnittelen polttavani tarjottimelle asetetut kynttilät loppuun
ja laittavani tilalle multaa, kasvattavani herneenversoja.

Olen katsonut netistä milloin aamuni vaihtuvat pimeästä porvarilliseen hämärään.

Missään muualla kevät ei näy,
mutta näissä se on jo olemassa.

perjantai 21. tammikuuta 2011

Tulevaisuudessa elämisestä

Milloin ihmiseen kehittyy kyky siirtyä mielensä varassa tulevaisuuteen?

Pajulla, joka on kolme, sitä ei juuri näyttäisi olevan.
Hän ei elä tulevassa, mutta muistelee joskus mennyttä. Hän sanoi pitkään kaikesta ajassa taaksepäin olleesta eilen. Nyt hän sanoo kerran. Pajulle ei paljon merkitse, että loma tulee viiden viikon päästä.

Timotei elää jo tulevassa. Hän suunnittelee junaa, jonka aikoo rakentaa päiväkodin jälkeen legoista. Hän suunnittelee labyrinttiä, jonka päiväkodin palikoista saa tehtyä. Hän jännittää eskariin menoa. (Jo nyt!) Pukee kaiken itse päälleen, mutta tarvitsee hanskoissa apua. Kai ne sen verran siellä eskarissa voi auttaa, hän sanoo. Hän suunnittelee kuusivuotissynttäreitään, jotka vietetään toukokuussa. Hän laatii kutsulistan ja miettii, montako vierasta mahtuu pöydän ympärille. Hän varaa oikeuden auttaa kakun tekemisessä. Hän pohtii lahjoja, jotka tulee saamaan. Hän innostuu kruunusta, joka hänelle päiväkodissa annetaan.

Usein sanotaan, että lapset elävät nykyhetkessä. Timotein puheissa on tässä suhteessa lapsuuden viattomuuden menettämisen tuntua.

Minä elän luontevammin tulevassa kuin menneessä.
Olen huono muistelemaan. Voisin tehdä sitä enemmän.
Tulevan ennakointi on osa työtäni ja muutenkin osa minua.
Voisin tehdä sitä vähemmän - nykyhetken, kokemisen ja läsnäolon eduksi.

Iltatoimilla Paju toteaa:
Äiti, sä kuolet.
Ja isi.
Ja kaikki meiän lelut.
Mut ei vielä.
Mekin kuollaan.
Mutta ensin meistä tulee isiä.


Tulevaisuuden ennakointia tämäkin.

torstai 20. tammikuuta 2011

Tunnustus

Sain Marikkalta Beautiful Blogger -award tunnustuksen. Kiitos!


Olen saanut saman tunnustuksen aiemmin myös toiselta taholta. Silloin tunnustuksen eteenpäin jakaminen taisi kaatua osaamattomuuteen ja teknisiin hankaluuksiin... Nytkin sain hetken pähkäillä, että sain kuvan siirtymään tänne :-).

Tunnustukseen mukana kiertää kehoitus kertoa itsestään seitsemän asiaa.

1. Minulla ei ole nyt mitään luovia ajatuksia siitä, mitä voisin kertoa tai mitä mahdollinen lukija saattaisi haluta minusta tietää.
2. Yritän olla itselleni rehellinen.
3. Jonotin tänään 40 minuuttia päästäkseni parkkihalliin. Myöhästyin vastaanottoajasta 15 minuuttia. Onneksi lääkäri oli puoli tuntia jäljessä aikataulusta.
4. Jonottaessani halliin ajattelin Tulku Thondopin (kirjassa Mielen parantava voima) esittämää ehdotusta nauttia odottamistilanteissa mahdollisuudesta olla, hengittää, levähtää jne... mutta levollisuuden harjoittamiseni jäi pintapuoliseksi.
5. Tein Marikkan (kts. linkki yllä) mainitseman Jungilaisen luonnetestin osin ammatillisesta uteliaisuudesta. Sain tulokseksi saman luonnetyypin kuin Marikka. Ajattelin kuvauksen sopivan minuun, mutta tajuan, että se osittain johtuu halusta kokea oikeaksi erittäin myönteisin sanakääntein kuvatut vahvuudet.
6. Päätin tänään luopua lopullisesti järki-ihmisen minäkuvasta, jota olen lapsuudenkodin arvojen pohjalta hellinyt. Olen testin mukaan (ja blogitekstieni perusteella) vahvasti "intuitiivinen". Olkoon niin.
7. Kirjoitan tätä miniläppärillä, lastenhuoneen lattialla vaikka niskalihakseni ovat jo valmiiksi jumissa. Olen usein miettinyt, miksi ihmiset tekevät asioita, jotka vahingoittavat heitä itseään.

Haluan jakaa tunnustuksen eteenpäin. Osa tunnustuksen saajista on saanut tunnustuksen ennenkin. Toivon, että tunnustus on täältäkin suunnalta tervetullut. Mitään velvollisuuksia tähän ei liity :-).

Vuorovettä
Keep it simple
Valon talossa
Pellon pientareella
Meijerielämää
Linnea Talvi seikkailee
Marikan maaginen arkki

Kiitän teitä kauniista sanoista, oivaltavista ajatuksista ja hyvästä virtuaaliseurasta.

tiistai 18. tammikuuta 2011

Härkäviikkomietteitä möhkäleisen tekemisestä

On töitä, jotka ovat aidosti päättymättömiä ja sitten niitä, jotka vain vaikuttavat siltä.

Pölyjen pyyhkiminen on aidosti päättymätöntä: kun pölyt saa pyyhittyä, voi hetken päästä aina aloittaa alusta.
Viisauden hankkiminen on aidosti päättymätöntä: siinä ei koskaa voi tulla valmiiksi.

Monet tekemisiset tuntuvat loputtomilta, vaikka ne eivät sitä ole.
Esimerkiksi gradun tekeminen,
ja sittemmin moni muu vähäisempikin asia.

Jotkut tekemiset ovat niin möhkälemäisiä ettei niihin saa otetta,
ne jössöttävät pöydällä hahmottomina ja luotaantyöntävinä.

Kun tein sitä gradua,
aloin epäillä, ettei tutkimus koskaan valmistu.
Puhuin itselleni järkeä - onneksi olin lukenut filosofiaa: ei ole olemassa ikuisesti jatkuvia, päättymättömiä sarjoja, gradun tekeminen on rajallinen tapahtumasarja,
johon kuluu vain tietty määrä aikaa.
Minun ei ole välttämätöntä tietää, kuinka paljon aikaa tekemiseen lopulta kuluu, tietääkseni, että jos nyt ahkeroin tunnin pari, olen ainakin sen tunnin pari lähempänä loppua.
Joskus nämä ajatukset auttoivat.
Joskus myös työ valmistui.

Sama ajatus auttaa pienemmässäkin mittakaavassa.
Vaikka se onkin hieman noloa myöntää, koen välillä paljon vähäisemmänkin urakan muodottomana päättymättömänoloisena möhkäleenä, johon tarttuminen tahtoo siirtyä.
Kokeilin vanhaa ajatustani:
Tähän menee jokin rajattu aika. Ei rajaton. Rajattu.
Kun nyt teen tämän, jäljellä olevaa aikaa on vähemmän.
Ei tarvitse tietää kauanko. Ei tarvitse mitata tai arvioida.
Voi asettua tekemään ja luottaa, että tekemällä asiat lopulta tulevat tehdyksi.

sunnuntai 16. tammikuuta 2011

Samaa, samanlaista

Työntäyteisen viikon vaihtuessa toiseen ajattelen yhtäaikaa kaikkea: kuinka vaatekaappini on vaikea pitää järjestyksessä, kuinka on vääränlaisia hyllyjä ja vääränlaisia vaatteita; kuinka poikani hoivaavat nallea ja lohduttavat sitä, kun se on nähnyt pahaa unta, laulavat unilaulun, peittelevät, heijaavat vaunussa ja aikovat kasvaa isona isiksi; kuinka aikoilen asioita ja tulen niistä levottomiksi, kuinka olisi sovittava kaksi tapaamista, kuinka innostun nyt ja kadun myöhemmin.

Luen amerikkalaista kirjaa, joka on niin samankaltainen kuin monet toiset amerikkalaiset kirjat. Mietin onko piilossa katseilta amerikkalaisten toimitussihteerien armeija, jotka osaavat kirjoittaa sujuvaa amerikkalaista tekstiä ja jotka opettavat ja muokkaavat jokaisen, joka sitä alaa yritää, kuulostamaan niin samalta vaikka ajatukset ja aiheet olisivat erit, sama sointi on aina. Mietin jaksanko sitä, kuulenko takaa muun, kompastunko ja mietin, miten odotin, että kuulisin kirjoittajan ääneen.

Tytär katsoi illan elokuvaa 50-luvulta. Tämä on ihan samanlainen kuin Maija Poppanen, hän sanoi. Aika näkyy kuvasta ja amerikkalaisten elokuvantekijöiden salainen sopimus: näin tehdään, näin on hyvä. Ihan niinkuin nyt kirjoissa, ihan niin.

Tytär kuuntelee iltasaduksi opperaa, sopraanoa ja viulua. Olen yllättynyt, että hän kiinnostuu ja siitä miten lepäsin musiikissa, en tiedä pidinkö muuten, mutta lepäsin.

Ääni tarvisee reunat,
muodon jossa kaikua.
Etsin ääntä,
etsin muotoa.
En tiedä, kumpi ensin.

torstai 13. tammikuuta 2011

Miksi ihmisen pitäisi tehdä (joskus) vaikeita asioita?

1. Asioiden itsensä vuoksi. Jos kaikki vaikea rajautuu pois, piiri jää pieneksi.

2. Oppimisen vuoksi. Uusi tuntuu aina aluksi vähän vaikealta. On mahdotonta oppia, jos ei uskalla nähdä itsessään puutetta, ei-vielä-osaamista, kehittymisen tarvetta.

3. Onnistumisesta yllättymisen ja onnistumisen ilon vuoksi.

4. Onnellisuuden vuoksi: onnellisuus asuu kasvun ilmapiirissä.

5. Herättelyn vuoksi, latteasta (itse-)tyytyväisyydestä irrottautumisen vuoksi, liikkeen säilymisen vuoksi.

6. Opettajan tulisi tehdä vaikeita asioita opettamisen vuoksi, jotta hän muistaisi miten pelottavaa ja huikeaa on yrittää astua uudelle maaperälle tai kirjoittaa ensimmäisiä kirjaimia. Vanhemman lastensa vuoksi. Johtajan alaistensa vuoksi. Asiantuntijan noviisien vuoksi.

7. Hermosolujen joustavuuden säilyttämisen vuoksi.

8. Nöyryyden vuoksi. Maailman valtavuuden vuoksi. Tiedon ja taidon valtamerien vuoksi.

9. Pakon ja välttämättömyyyden vuoksi.

Väistätkö sinä vaikeaa vai houkuttaako haaste ja vetää puoleensa?

keskiviikko 12. tammikuuta 2011

Zen-henkinen tarina lapsellisilla höysteillä

Iltapalapöydässä kerroin jostain syystä lapsille tarinan, jonka muistelen lukeneeni jostakin mindfulness-kirjasta. Lapset innostuivat kertomaan tarinaan uudelleen ja kehittelemään sitä eteenpäin. Timotei oli aivan innoissaan ja halusi toteuttaa tarinan pohjalta kirjan, jota voi lukea aina uudelleen ja uudelleen... Kirjan, jonka lukeminen ei lopu koskaan, mutta kirjoittaminen loppuu.

Tarina on tällainen:

Mies meni viidakkoon.
Vastaan tuli tiikeri.
Mies juoksi pakoon,
tiikeri tuli perässä.
Mies tuli rotkon laidalle ja huomasi toisella puolella kielekkeen.
Hän hyppäsi kielekkeelle tiikeriä pakoon.
Siellä hän huomasi ihania maukkaita mansikoita
ja alkoi syödä niitä.
Tiikeri hyppäsi miehen perässä ja ahmaisi miehen suuhunsa.
Miehen viimeinen ajatus oli: ”Olipa ihana mansikka.”

Tiikeri putosi rotkoon
ja kuoli.
Tiikerin viimeinen ajatus oli: ”Olipa ihana ihminen.”

Dinosaurus söi tiikerin
ja kuoli sukupuuttoon.
Sen viimeinen ajatus oli: ”Olipa ihana tiikeri.”

Mato söi mädäntyneen dinosauruksen.
Sitten lintu sieppasi madon.
Madon viimeinen ajatus oli: ”Olipa ihana dinosaurus.”

Lintu meni puuhun
ja mies ampui sen.
Linnun viimeinen ajatus oli: ”Olipa ihana mato.”

Mies meni viidakkoon.
Vastaan tuli tiikeri...


Että sellaista mietittävää :-).
Om.

tiistai 11. tammikuuta 2011

Kuinkas sitten kävikään...

On ollut paljon sellaista, mikä on ollut levollisen ahkeruuteni tiellä,
eniten kai minä itse,
toiseksi koulun reistaileva tietokone ja muu näyttölaitteisto.
Ajoittain olen ärtynyt, olen harkinnut hanskojen heittämistä tiskiin ja sitä rataa.
Ajoittain olen ollut saamaton ja laistanut suunnitelmista.

Mutta
olen myös ollut levollinen,
olen myös tehnyt työtä ja tarttunut asioihin.


Sellaistahan elämä on, sekoitusta, raitapehmistä...

Olen ollut levollinen myös sen suhteen, kun olen ollut väsynyt ja tarvinnut hengähdystaukoa tai irrottautumista.

***
Asiat vievät aikansa.
En voi kauheasti nopeuttaa sitä.
Aikatavoitteiden asettaminen voi luoda turhia paineita.
On parempi vain suostua ja asettua tekemiseen.

Gradun tekeminen tuntui aikanaan loputtomalta. Yritin silloin vain ajatella, että jokainen tehty tunti on lähempänä päämäärää ja kun tunteja vähitellen kertyy, joskus tulee se päivä jolloin työ valmistuu (vaikka se päivä olisikin jossain käsittämättömän kaukaisessa tulevaisuudessa). Siihen, mitä nyt teen, sopii sama, mutta (onneksi) paljon vähäisemmässä mittakaavassa. Työ vie aikansa. En tiedä tarkkaan kuinka kauan, enkä voi kummemmin nopeuttaa (vitkuttaa vain). Voin suostua ja asettua, ehkä nauttiakin matkasta.

Siinä mitä teen, on jotain vaikeaa ja vähän pelottavaa.
Sitä tekee mieli väistää ja siirtää.
Olen yrittänyt kohdata, katsoa ja kutistaa kohdattavan kokoiseksi.
Olen jakanut ihan pieneen: tähän kohtaan tarvitaan tämä (ja tämä ja tämä ja tämä) ihan konkreettinen tehtävissä oleva asia, muutama lause tai jonkun tiedon hakeminen, jonkun ongelman ratkaiseminen. Jopa ehkä jokin sellainen toimi, joka tuntuu helpolta ja houkuttelevalta.

Ja yritän olla ajattelematta, että en ehkä osaa.
Että mietitään sitä sitten, jos niin käy,
mitä sitä vielä murehtimaan.
(Opiskelija, joka ei ollut palauttanut työtään, sanoi, että jos tuntuu ettei osaa, hän helposti jättää kokonaan tekemättä. Yritin rohkaista tekemiseen. Tiedän, ettei se ole niin yksinkertaista.)

Huomenna jatkan. Ja käyn opettamassa välillä.

sunnuntai 9. tammikuuta 2011

Levollista ahkeruutta?

Olen viettänyt tänään ensimmäistä työpäivää loman jälkeen. Opetan huomenna osapuilleen tauotta kahdeksasta kolmeen. Tämä päivä on mennyt valmistellessa. Käytän työasioihin myös ensi lauantain, joten työviikosta on tulossa seitsenpäiväinen.

Korvissani on soinut vähän härnäävästi lause: Ahkeruus on ilomme!

Tulevan viikon aikana ahkeruuden olisi hyvä olla iloni.
Ei saisi käydä niin, että aika mennee aatellessa, päivä piätä kiännellessä... vaikka se kovin leppoisalta kuulostaisikin.

Miten siis käy hitaan elämäni härkäviikkojen koittaessa?

No, ihan ensimmäiseksi on sanottava, että stressihän siitä meinaa tulla.
Pitäisi käynnistyä kerrasta täyteen vauhtiin, pysyä siinä ja olla tehokas ja tuottava.
Stressi yrittää ovella, vaikkei siitä liene sanottavammin hyötyä (tässä tilanteessa).
Sanon sille päivää, mutten jää pitämään kädestä. Jotain parempaa tarvittaisiin härkäviikkojen vieraaksi.

Pitäisi tarttua toimeen ja pysyä toimessa

Ahkeruudessakin on oma ilonsa, vaan miten saisin siitä kiinni?

Esteenä on stressaantuneen asenteen seuralaisena suostumattomuus - joku sellainen mieliala, että vähän kyllä pistän vastaan, enkä ihan nyt mukaudu näihin askareisiin, siirrän edellä jo voin, vetkutan ja vitkutan... (Käytännössä tällaisella asenteella voi venyttää työn taakantuntua viikko- ja kuukausikaupalla.)

Ei kiitos! Ei tätä!

Haluaisin levollista ahkeruutta.
Stressistä luopuisin,
suostuisin käsillä oleviin.
Asettuisin, muistaisin hengittää, tekisin sen, mikä on tehtävissä (liikaa murehtimatta osaamisista, tuloksista, aikatauluista, odotuksista...), nauttisin tekemisestä - en haraisi vastaan. Lepäisin, kun on sen paikka. Olisin odotuksissani kohtuullinen, mutta jättäisin innostumisellekin tilaa. Pyrähtäisin välillä juoksuun ja selviäisin kiperän paikan yli. Huohottaisin vähän ja nauraisin, ottaisin seuraavat askeleet taas keveämmin. Muistaisin välillä katsoa ulos, välillä sisään, huomata kauniin, panna merkille olennaisen. Olla peloton, olla levossa.

Sitä haluaisin
ja tarvitsisin tulevaan viikkoon.


***
Levollisuuden esille ottamisesta kiitos mm:lle aiemman kirjoitukseni kommenttilootassa.

perjantai 7. tammikuuta 2011

Naalinpoikasia nukuttaessa

Nukutan naalinpoikasia siskon huoneen lattialle.

Nukkumisen sijasta ne riitelevät tai parkuvat.
Tai hyppivät toistensa päälle.

Miten oikeat naalit tästä selviävät?
Nukuttavatko eläimet poikasiaan?

Naalinpoikasten unirytmit ovat kateissa
ja omista sängyistä karkoitettuna ilmeisesti kaikki nukahtamisrutiinit myös.

Mummi sitten muistelee, miten ennen vanhaan oli tärkeää, että lapset laitettiin aina samaan aikaan nukkumaan, eikä siitä lipsuttu, oltiin säntillisiä siinä.
Että sellainen oli toiminut minun ja siskoni kohdalla.

Mutisen jotain siitä, että meilläkinhän näitä napakettuja kyllä "laitetaan nukkumaan" ihan säännöllisesti, mutta kun...
Ja selittelen, että kun ne pitäisi myös sitten herättää kuudelta, eikä viitsitä, kun ei siis vaan millään viitsitä lomalla herättää kuudelta, että siksi tämä tässä nyt on vähän hankalaa.

Pienin nukahtaa viimeisenä. Ei kumpikaan vielä.
Haluaisin lähteä katsomaan Voimalaa. "Mä haluun isin" sanoo pienempi ja jättää sormensa kaapin oven väliin. "Mä haluun äitin syliin."

(Tänään käytiin kirjastosta.
Kirjasto on IHAN HUIPPUA! Että voikin olla!
Lainattiin varmaan 30 huippulaadukasta lastenkirjaa, ILMAISEKSI.
Ja pienestä sivukirjastosta löytyy paljon ja uutta.)

Nyt huone alkaa hiljentyä, vaikka molemmat ovat vielä hereillä.
Olohuoneen lattialla on monimutkainen junarata. Siinä on korkea, kolmekerroksinen silta.
Hyvää yötä, pikkuketut, hyvää yötä.

keskiviikko 5. tammikuuta 2011

Otin kuusesta kimallenauhat.
Mummi siitä muistelemaan:
- Meillä ei ollut kimallenauhoja...
Johon Minttu:
- Niin, oli vaan käpylehmiä kuusessa.

Kohtuullistamista rivitalonpäädyssä?

Pientä elämää etsimässä -blogissa on käyty mielenkiintoista keskustelua kohtuullistamisesta. Kiitos Marikka, Junika, Lumikko, Pellon pientareella, Henna ja muut. Junika kirjoittaa aiheesta lisää myös blogissaan. Keskustelussa pohdittiin mm. sitä, mikä tekee ns. kohtuullistamisesta mahdollista. Tarinat, joissa ns. menestyjä tekee suuren elämänmuutoksen ja pudottautuu oravanpyörästä, herättävät kiinnostusta ja niistä kirjoitetaan lehdissä. Joskus kohtuullistaminen liittyy loppuunpalamiseen tai muuhun elämän radikaalisti pysäyttävään muutokseen. Ulkoinen muutos auttaa löytämään uutta elämäntapaa tai toteuttamaan arvoja, jotka ovat ehkä olleet olemassa, mutta eivät ole aiemmin löytäneet tilaa tai muotoa. Muutto maalle rauhallisempaan, yksinkertaisempaan ja luonnonmukaisempaan elämään on sekin yksi kohtuullistamisen muoto, josta olen lukenut useita lehtijuttuja.

Kuten Marikka toteaa jonkinlainen kulutuksen kohtuullistaminen on ekologisesti väistämätöntä, jos ei meille, niin tuleville sukupolville sitten viimeistään. Suurista elämänmuutoksista kertovissa tarinoissa on (kuten em. keskustelussa todetaan) se hyvä puoli, että ne rohkaisevat jokaista miettimään, olisiko omassakin elämässä sellaisia valinnanmahdollisuuksia, jotka ovat aiemmin jääneet huomaamatta. Harmillisempaa on se, jos tulee sellainen tunne, että tavallinen rivitalossa asuva ja työssäkäyvä ihminen ei ihan mahdu kohtuullistajien piiriin.

Olen jostain syystä kokenut, että en ihan kunnolla voi nimetä esim. blogiani hidastamis / kohtuullistamisteemaiseksi, koska elän niin tavallista lapsiperheen elämää, enkä ole toteuttamassa suurisuuntaista elämäntapamuutosta. Kolmilapsisen perheen elämänmenossa ja tavarapaljoudessa yksinkertaistaminen tuntuu sekin välillä vähän kaukaiselta käsitteeltä... Kohtuullistamisella on tässä suhteessa ehkä jonkinlainen imago-ongelma.

Vakavasti ottaen kuitenkin ajattelen, että levollisempi elämäntapa, kulutustottumusten tarkastaminen, yksinkertaistaminen ym. ovat asioita, jotka vallan hyvin mahtuvat tavallisen rivitaloperheen elämään. Itseasiassa työssäkäyvät tavikset ovat se suuri massa, jossa laajempi suomalaisen elämäntavan muutos toteutuu, jos on toteutuakseen. Ja monet meistä haluavat yksinkertaistaa elämäntapaansa, karsia tavarapaljoutta, kierrättää, pitää perhevapaita, lyhentää työaikaa, tehdä mahdollisimman mielekästä työtä, kieltäytyä ylitöistä tai jättää väliin houkuttelevia mutta paineisia "etenemismahdollisuuksia"... Moni ei nimeä näitä valintoja kohtuullistamiseksi, vaikka ne sitä ymmärtääkseni ovatkin.

Ehkä kohtuullistamisessa on sellainenkin ongelma, että jotta voisi oikein kunnolla kohtuullistaa, pitäisi ensin mennä kunnolla överiksi. Tietyssä mielessä nykykulttuurissa kuluttaminen menee sen verran yleisesti överiksi, että kohtuullistamisen varaa löytynee useimmilta. Mutta aika kohtuulliseen elämäntapaan moni varmaan myös kasvaa lapsuudesta alkaen tai muuten vähitellen heräävän tietoisuuden ja valintojen myötä. Minä olen (tietämättäni) kohtuullistanut jo opiskeluaikana, kun kieltäydyin valmistumasta nopeasti, jotta voisin opiskella ja ajatella vähän enemmän ja saada sitä kautta elämänlaatua siihen hetkeen ja myöhemmin myös työelämään. Asumisessa ja muissa isoissa hankinnoissa on aina eletty aika maltillisesti. Lasten kanssa eläessä rahaa on vaihdettu aikaan monta kertaa. Tavaroita on saatu ja annettu eteenpäin. Tämänsuuntaisesta on kohtuullistaminen meidän perheessämme koostunut. Teot eivät ole näyttäviä, mutta meitä paremmin tuntevat varmasti tunnistavat jotenkin tämän lähtökohtamme ja arvomaailmamme. Vaikka siis asummekin siinä normirivitalossa ja elämme tosi tavallista lapsiperheen elämää.

Tämä kirvoittanut keskustelu löytyy siis täältä:
Pientä elämää etsimässä

Samaa teemaa käsitellään myös Junikalla.

maanantai 3. tammikuuta 2011

Viisivuotias ja vihainen
istuu kauppakeskuksen
lattialla.
Ihmiset astuvat melkein päälle.
Äiti on lähtevinään eteenpäin,
pitää silmällä,
käy kantamassa väkisten
avarampaan paikkaan.
Siinä viisivuotias sitten istuu,
ei pysy nostettaessa jaloillaan,
huutaa välillä ja taas murjottaa.
Äiti ostaa siskon kanssa damaskeja
ja odottaa.
Viimein vihainen suostuu sylissä eteenpäin.
Minä rakastan sinua, sanoo äiti silloin,
sama joka äsken sanoi:
en minä uskonut, että enää viisivuotiaat...
ei näin voi käyttäytyä...
sinun täytyy tulla nyt, en minä voi sinua tähänkään jättää...
ei tällaisesta asiasta, täytyyhän sinun tajuta...
Miltä tuntuu olla viisivuotias ja vihainen
kauppakeskuksen lattialla?
Tietääkö silloin varmasti, ettei äiti kuitenkaan jätä?
Tietääkö tunteista, että kyllä ne kohta hellittävät?
Tietääkö, että monien aikuisten katseista huokuu myötätuntoa ja ymmärrystä?
Että hekin ovat olleet niin pettyneitä, että jalat ovat lähteä alta?
Että hekin toivoisivat voivansa niinä hetkinä luottaa siihen,
että häpeä ei syökse heitä syvemmälle, vaan joku lopulta ottaa syliin,
tunteet väistyvät, mieli tasoittuu ja tarttuu taas uusiin asioihin?
Viisivuotias suostuu seisomaan kärryn päädyssä.
Sisko keksii uutta ajateltavaa.
Jos ollaan oikein hienosti,
päästään vielä pizzalle,
ihan totta, päästään.

sunnuntai 2. tammikuuta 2011

Toinen

Luontodokumentissa naalinpoikaset nujuavat heinikossa.
Pari poikasta on eksynyt meidän sohvalle.

Edessä on talvinen viikko, jonka vietämme kotona.
Äitini on meillä kylässä. Pidämme hänestä huolta. 

Olen kyllästynyt kaikkeen jouluiseen, mutta
ymmärrän, että joulukuusi on tällä kertaa liian kaunis
ennen loppiaista alas otettavaksi.
Keitin viimeiset glögit, syötiin loput piparkakkutalosta.
Jouluksi ostetut kultareunaiset kynttilät palavat tänään loppuun.

Naalinpoikasten unirytmi on siirtynyt sijoiltaan.
Ne heräävät aamulla yhdeksältä ja menevät nukkumaan milloin sattuu.

lauantai 1. tammikuuta 2011

Ensimmäinen

Lapset istuvat patjoilla tyttären huoneen lattialla.
Poikien huone on varattu vieraille.
Olohuoneesta kuuluu puhetta,
päivitellään pätkätöitä ja mietitään tulevia.
Olemme lumen saartamia ja lumen kantamia.
Lapset olivat aamulla luistinradalla,
autot ovat peittyneet valkoiseen.
Minun kävelyni aikana ulkona oli jo viimaa,
ajatukset kulkevat polun vieressä.
En lupaa, mietin vaan, että kirjoitan joka päivä,
että ajattelen jotakin, että ajattelen kunnolla,
että leikin ja uskallan, edes vähän enemmän uskallan.
Laulan vielä joululauluja, teillekin vuoden ensimmäiseksi:
God rest you merry gentlemen... 
oh, tidings of comfort and joy...