keskiviikko 5. tammikuuta 2011

Kohtuullistamista rivitalonpäädyssä?

Pientä elämää etsimässä -blogissa on käyty mielenkiintoista keskustelua kohtuullistamisesta. Kiitos Marikka, Junika, Lumikko, Pellon pientareella, Henna ja muut. Junika kirjoittaa aiheesta lisää myös blogissaan. Keskustelussa pohdittiin mm. sitä, mikä tekee ns. kohtuullistamisesta mahdollista. Tarinat, joissa ns. menestyjä tekee suuren elämänmuutoksen ja pudottautuu oravanpyörästä, herättävät kiinnostusta ja niistä kirjoitetaan lehdissä. Joskus kohtuullistaminen liittyy loppuunpalamiseen tai muuhun elämän radikaalisti pysäyttävään muutokseen. Ulkoinen muutos auttaa löytämään uutta elämäntapaa tai toteuttamaan arvoja, jotka ovat ehkä olleet olemassa, mutta eivät ole aiemmin löytäneet tilaa tai muotoa. Muutto maalle rauhallisempaan, yksinkertaisempaan ja luonnonmukaisempaan elämään on sekin yksi kohtuullistamisen muoto, josta olen lukenut useita lehtijuttuja.

Kuten Marikka toteaa jonkinlainen kulutuksen kohtuullistaminen on ekologisesti väistämätöntä, jos ei meille, niin tuleville sukupolville sitten viimeistään. Suurista elämänmuutoksista kertovissa tarinoissa on (kuten em. keskustelussa todetaan) se hyvä puoli, että ne rohkaisevat jokaista miettimään, olisiko omassakin elämässä sellaisia valinnanmahdollisuuksia, jotka ovat aiemmin jääneet huomaamatta. Harmillisempaa on se, jos tulee sellainen tunne, että tavallinen rivitalossa asuva ja työssäkäyvä ihminen ei ihan mahdu kohtuullistajien piiriin.

Olen jostain syystä kokenut, että en ihan kunnolla voi nimetä esim. blogiani hidastamis / kohtuullistamisteemaiseksi, koska elän niin tavallista lapsiperheen elämää, enkä ole toteuttamassa suurisuuntaista elämäntapamuutosta. Kolmilapsisen perheen elämänmenossa ja tavarapaljoudessa yksinkertaistaminen tuntuu sekin välillä vähän kaukaiselta käsitteeltä... Kohtuullistamisella on tässä suhteessa ehkä jonkinlainen imago-ongelma.

Vakavasti ottaen kuitenkin ajattelen, että levollisempi elämäntapa, kulutustottumusten tarkastaminen, yksinkertaistaminen ym. ovat asioita, jotka vallan hyvin mahtuvat tavallisen rivitaloperheen elämään. Itseasiassa työssäkäyvät tavikset ovat se suuri massa, jossa laajempi suomalaisen elämäntavan muutos toteutuu, jos on toteutuakseen. Ja monet meistä haluavat yksinkertaistaa elämäntapaansa, karsia tavarapaljoutta, kierrättää, pitää perhevapaita, lyhentää työaikaa, tehdä mahdollisimman mielekästä työtä, kieltäytyä ylitöistä tai jättää väliin houkuttelevia mutta paineisia "etenemismahdollisuuksia"... Moni ei nimeä näitä valintoja kohtuullistamiseksi, vaikka ne sitä ymmärtääkseni ovatkin.

Ehkä kohtuullistamisessa on sellainenkin ongelma, että jotta voisi oikein kunnolla kohtuullistaa, pitäisi ensin mennä kunnolla överiksi. Tietyssä mielessä nykykulttuurissa kuluttaminen menee sen verran yleisesti överiksi, että kohtuullistamisen varaa löytynee useimmilta. Mutta aika kohtuulliseen elämäntapaan moni varmaan myös kasvaa lapsuudesta alkaen tai muuten vähitellen heräävän tietoisuuden ja valintojen myötä. Minä olen (tietämättäni) kohtuullistanut jo opiskeluaikana, kun kieltäydyin valmistumasta nopeasti, jotta voisin opiskella ja ajatella vähän enemmän ja saada sitä kautta elämänlaatua siihen hetkeen ja myöhemmin myös työelämään. Asumisessa ja muissa isoissa hankinnoissa on aina eletty aika maltillisesti. Lasten kanssa eläessä rahaa on vaihdettu aikaan monta kertaa. Tavaroita on saatu ja annettu eteenpäin. Tämänsuuntaisesta on kohtuullistaminen meidän perheessämme koostunut. Teot eivät ole näyttäviä, mutta meitä paremmin tuntevat varmasti tunnistavat jotenkin tämän lähtökohtamme ja arvomaailmamme. Vaikka siis asummekin siinä normirivitalossa ja elämme tosi tavallista lapsiperheen elämää.

Tämä kirvoittanut keskustelu löytyy siis täältä:
Pientä elämää etsimässä

Samaa teemaa käsitellään myös Junikalla.

14 kommenttia:

nuttula kirjoitti...

Tämä oli hyvä kirjoitus, siis nimenomaan tuo käsitteen pohtiminen. Kohtuullistaminen on taas yksi niitä asioita, joissa pitäisi olla olla jonkin standardin tasoinen voidakseen puhua asiasta ja pohtia sitä. Kun taas (minusta ainakin) olisi tärkeintä, että mahdollisimman moni miettisi omia lähtökohtiaan ja sitä miten kohtuullistaa juuri omaa elämäänsä.

Minä en aio muuttaa maalle, en ainakaan lähiaikoina. Ehkä joskus. Mutta silti arjessani on monia monia asioita, joita haluan muuttaa ja uskon noiden muutosten olevan hyvään suuntaan.

Luin myös aiempaa varallisuuskeskustelua. Itse ajattelen, että olen onnekas, koska kotiäitiys on kohdallani onnistunut kohtalaisen helposti. Enkä ymmärrä miksi en saisi olla sitä mieltä, että tällainen pieni kotielämä on hyvä ratkaisu, vaikka se omalla kohdallani ei olekaan vaatinut mitään radikaalia luopumista. Olen kuitenkin itsekin tehnyt paljon valintoja kuten jokainen. Jokainen elämäntapa muodostuu monesta pienestä valinnasta :)

Anonyymi kirjoitti...

Kiitos Marikki, että toit juuri tätä puolta asiassa esille. Tätä olen minäkin miettinyt, juuri tuota käsitteeseen liittyvää "ongelmaa".

Niiden valintojen kun ei aina tarvitse olla niin radikaaleja. Askel oikeaan suuntaan voi vaikuttaa yllättävän voimakkaasti. Se seuraava askel tuleekin luonnostaan.

Se, että mediassa tämä juttu on kärjistetty -- tai median luoma kuva on kärjistänyt -- pelkästään hyvin toimeentulevien mahdollisuudeksi, voi vaikuttaa sen tavallisen rivitalossa asuvan työläistaustaisen ihmisen mielipiteeseen niinkin, että koko juttu haisee hänen mielestään pahasti ja tuntuu heti kättelyssä saavuttamattomalta, liian työläältä ja pelottavaltakin.

Kuten nuttulakin toteaa: elämäntapa muodostuu monesta pienestä valinnasta.

-junika-

Lumikko kirjoitti...

Minusta kohtuullistamisesta tai hidastamisesta puhuminen ei edellytä minkään standardin tasoa (kuten Nuttula sanoo), miksi edellyttäisi? Tämä tuntuu olevan aihe, jonka tiimoilla ihmiset kokevat helposti jonkinlaista ulkopuolisuutta tai puolustautumisen tarvetta. Sekin on kiinnostava ilmiö.

Itse en haluaisi nimetä blogiani kohtuullistamis- tai hidastamisteemaiseksi, se tuntuisi kapeuttavalta. Omalle identiteetilleni tai elämäntavalleni nuo termit sinänsä eivät ole tärkeitä, vaikka monella mittarilla mitattuna kumpaistakin harjoitan ja niistä myös mielelläni keskustelen. Elämä on niin rikas kokonaisuus, etten halua juuttua pelkästään hidastamis- enkä varsinkaan kohtuullistamisnäkökulmaan (jälkimmäinen liittyy niin keskeisesti kuluttamiseen, ettei siitä edes olisi ainoaksi elämänfilosofiaksi, ainakaan minulle). On niin paljon muutakin.

Ilmaisenkohan itseäni vähän epäselvästi... Joka tapauksessa kiinnostavaa keskustelua käydään nyt monessa blogissa, ja erittäin hyvin sanottu tuo: "Itseasiassa työssäkäyvät tavikset ovat se suuri massa, jossa laajempi suomalaisen elämäntavan muutos toteutuu, jos on toteutuakseen." Näinhän se on. Edelläkävijöiden osa ei ole pelkästään kiitollinen, ovathan he myös eräänlaisia koekaniineja (vaikkakin omasta vapaasta tahdostaan) ja helppoja kohteita kritiikille.

nuttula kirjoitti...

Lumikko, anteeksi, kirjoitin epäselvästi. Kysymyksessä on siis aivan subjetiivinen tunne, joka välillä herää. Että pitäisi täyttää jokin standardi.

Itse en edes halua hidastaa jokaisessa asiassa, enkä välttämättä vatvoa asiaa liikaa. Ehkä siitä tulee se tunne, etten täytä standardia. Ja välillä ärsyynnyn termeistä, alan kiinnittää huomiota asian viereen.

Tämä on minusta joka tapauksessa mielenkiintoinen käsite pohtia.

Marikka kirjoitti...

Hei Marikki, hieno kirjoitus! Rupesin itsekin tässä miettimään, että tuo opiskeluajan venyttäminenkin on tosiaan tavallaan kohtuullistamista. Itseäni ei yhtään kaduta se, että yliopistolta pois suoriutuminen meni minultakin sen pidemmän kaavan mukaan...kerran se nuoruuskin sitäpaitsi vain eletään.:)

Marikki kirjoitti...

Kiitos teille kaikille kommenteista ja keskustelun jatkamisesta. Tässä vielä joitakin näkökulmia.

Nuttula: Jäin miettimään sitä, että kun jokin käsite, esim. kohtuullistaminen, nousee pinnalle ja sille muodostuu jokin merkitys (josta itsekukin tekee sen oman tulkintansa) on tietysti väistämättä vähän niin, että tarvitaan niitä tarpeeksi selkeitä esimerkkitapauksia luomaan sisältöä käsitteelle. Samansuuntaiset arvot, tarpeet ja valinnat osana tavallisempia, arkisempia elämänkuvioita jäävät vähemmälle huomiolle -vaikkei kukaan niitä oikeasti väheksyisikään.

Junika: Juuri kuvaamallasi tavalla luulen helposti käyvän :-). Ja ehkä käsitteelle voi ja saakin hymähdellä; olennaistahan ovat ne arvot ja valinnat, joita ihmiset tekevät, ei se millä nimellä he itseään haluavat nimittää. Huonompi juttu on tietysti sitten se, jos tärkeät arvot häviävät puhetavan karsastamisen mukana. Niinkin varmasti joskus käy.

Lumikko: Juuri tuota yritin pohtiakin; että näistä tietynlaisten tarinoiden houkuttavuudesta ja näkyvyydestä huolimatta ihan tavallistenkin ihmisten tekemiset kuuluvat tämän saman ilmiön piiriin, nimettiin se sitten hidastamiseksi tai kohtuullistamiseksi tai ei.

Ymmärrän hyvin tuon, ettei ole mukavaa eikä varsinkaan tarpeellista tulla nimetyksi tai nimetä itseään joidenkin tiettyjen käsitteiden varaan. Elämä tosiaan on moniulotteista ja sanoissa on aina se ongelma, etteivät ne aivan tavoita todellisuutta ja tuntuvat osoittaessaan jotain rajaavan aina jotakin myös pois. Huomasin itse miettiväni tätä blogin nimeämistä, kun kävin blogilistalla päivittämässä blogin teemoja ja hakusanoja :-), muuten nämä määrittelyt eivät minustakaan ole kovin olennaisia, identiteettiin asti eivät taida yltää miulla ollenkaan.

Marikki kirjoitti...

Marikka: Niin, yhteiskunnalliselta kannalta se näyttää nykyisin olevan tuhlausta ja verovarojen riistoa... Onneksi silloin kun opiskelin, ilmapiiri oli pidemmällekin opiskelulle sallivampi. Muuten olisin saattanut hyvinkin yrittää vastata odotuksiin ja valmistua neljässä vuodessa... Huh heijaa. Onneksi älysin antaa itselleni aikaa. Se oli varmaan sen verran palkitseva ja hyvä kokemus, että olen myöhemminkin halunnut antaa itselleni aikaa :-).

Pellon pientareella kirjoitti...

Hyvä kirjoitus ja hyvää keskustelua. Kiva kun aiheesta blogataan useassa paikassa. Termithän ovat toki aina ongelmallisia, esim. "läsnäolon" voi ymmärtää monella tavalla, kukin omallaan. Ei näille asioille mielestäni tarvitse eikä pidäkään antaa mitään kattavia määritelmiä, "säännöistä" puhumattakaan.

Minusta kohtuullistaminen (downshifting) ja hidastaminen (slow life) ovat nimenomaan suuren kansanosan liikkeitä ja ideologioita, tai ne voisivat olla sitä (ja ovatkin, uusien arvotutkimusten perusteella).

Nykyinen maailmanmeno on niin hullun kulutuspainotteista ja pursuaa turhaa tavaraa ja markkinavoimien jatkuvasti luomia uusi, turhia tarpeita. Siihen menee helposti mukaan. Tai että ihmisellä pitäisi olla asunnossa neliöitä mieletön määrä ja vielä lämmittää ne kaikki. Tai että työ menee kaiken edelle, kärsiköön muu elämä sitten miten paljon tahansa.

Ehkä näissä keskusteluissa menevät myös vähän sekaisin se, mitä kukin ymmärrämme "irti oravanpyörästä hyppäämisellä" (joka kai tulkitaan jotenkin rajummaksi, selkeämmäksi ja isommaksi muutokseksi, näkyväksi teoksi) ja sitten taas tällä hidastamisella ja kohtuullistamisella?

Minusta hidastaa ja kohtuullistaa voi ihan jokainen. Niin työssä käyvä kuin kaikki muutkin. Niin pieni-, keski- kuin hyvätuloinenkin! Eikä siitä tosiaan saa tulla mitään ahdasta normitettua toimintaa, joka määrää elämää, tai joka pitäisi koko ajan teoreettisesti ottaa huomioon. Kunhan yritetään etsiä elämäntapa, joka antaa meille onnellisuutta, mielenrauhaa, jaksamista ja läheisyyttä tärkeiden ihmisten kanssa. Ja joka toivottavasti myös omalta pieneltä osaltaan suojelee planeettaamme.

Eli näen että tapoja kohtuullistaa (tai hypätä oravanyörästäkin) on lukuisia, jotka saattavat päälle päin näyttää hyvin erilaisilta, joskus vastakkaisiltakin. Toinen haluaa asua uudessa itse rakennuttamassaan pienessä omakotitalossa, toinen ehdottomasti vanhassa puutalossa, kolmas rivitalossa tai kerrostalossa. Kohtuullistaminen ja hidastaminen onnistuu näissä kaikissa, eikä toinen valinta ole toista huonompi.

Ollaan siis avarakatseisia, armollisia ja rakentavia niin itseämme kuin muita kohtaan :). (Juu, aina se ei ole helppoa, täälläkään... ;). Ei itse rajoiteta tai määritellä itseämme (esim. että en voi nyt kyllä sanoa olevani hidastaja, kun...) eikä anneta muidenkaan tehdä sitä puolestamme. Ahtaat, jäykät määritelmät ja lokerot eivät edistä mitään asiaa.

Meidän ei tarvitse olla samanlaisia, ainoa joka lopultakaan merkitsee on rakkaus (itseä, muita, luontoa, maapalloa, ihmisiä kohtaan...) ja siitä seuraa paljon muuta hyvää.

Linnea kirjoitti...

Kiitos Marikki, hyvä kiroitus ja antoisa keskustelu. Minäkin olen miettinyt kohtuullistamista paljon - käytännön ja käsitteiden tasolla.

Olen elänyt 'edellisessä elämässäni' karkeasti sanottuna kiireistä rahan ohjaamaa oravanpyöräelämää ja jätin sen aikanaan tietoisesti taakse. Myös moni sen elämän ihminen valitettavasti jäi. Toisaalta en ole katunut päivääkään erittäin rajua repäisyäni irti niistä arvoista. Jokainen päivä nykyisenä keskiluokkaisena, asuntovelallisena taviksena hakkaa mennen tullen ylelllisyyden ja kiireen.

Erityisesti suhtautumiseni aikaan on muuttunut. Aika on rahaa nykyään aika eri tavalla kuin aikaisemmin. Minä olen viettänyt sapattivapaavuoden, mies puoli vuotta viimeisen viiden vuoden aikana. Olemme mahdollisimman paljon kotona, yhdessä, perheen kesken, rauhassa.
Marikki, kirjoitit, että jo opiskeluaikana kohtuullistit opiskelemalla hitaasti, rauhassa pohdiskellen. Ehkä entisestä elämäntyylistäni suren eniten tätä: minä opiskelin ennätysajassa vain pakolliset tehden. Oli kiire päästä ansaitsemaan rahaa. Nyt tekisin sen(kin) toisin...

Hmm. Erittäin mielenkiintoinen aihe. Olen pohtinut tätä niin paljon jo monta vuotta, että on vaikea kiteyttää...

Marikki kirjoitti...

Pellon pientareella: Hauska kuulla, että nämä ovat yleisiä arvoja. Siltähän se tavallaan tuntuu... Ja onkohan niissä edes välttämättä mitään aivan uutta... jos mietin vaikka äidin suvun elämää pohjois-savolaisella pienellä maatilalla, niin aika kohtuullista ja "hidasta" se on tainnut olla. (Ja toisaalta myös monella tavalla kovempaa, välittömästi sota-aikojen jälkeen.) Jokaisen ajan lienee tarpeen luoda omat sanastonsa niillekin arvoille, jotka ovat yhteisiä.

Linnea: Minulla ei ole kokemusta siitä maailmasta, jota ymmärtääkseni perinteisesti kutsutaan oravanpyörässä juoksemiseksi. Enemmän olen taistellut itse luotuja mielen oravanpyöriä vastaan :-).

Ajan ostaminen on upea keksintö, silloin kun se on mahdollista. Minä yritän nyt olla kiltisti työelämässä vähän pidemmän pätkän :-), enkä mieti (enhän?) mitään opintovapaita tms. vähään aikaan... Pieniä säästöjä sellaisiin tarkoituksiin yritän kuitenkin - ihan kaiken varalta - haalia :-).

Lumikko kirjoitti...

nuttula, ei mitään anteeksipyytämistä :) Ihan ymmärrettävä tunne.

Pellon pientareella tuossa kiteytti hyvin myös minun ajatukseni siitä, että hidastamisesta tai kohtuullistamisesta ei saisi tulla "ahdasta normitettua toimintaa, joka määrää elämää, tai joka pitäisi koko ajan teoreettisesti ottaa huomioon". Pätee muuten aika lailla kaikkeen muuhunkin!

mm kirjoitti...

Tuosta kaikesta tuli ja jäi mieleeni termi "levollinen elämäntapa". Siinä ei ole ulkoista painetta edes kohtuullistuttaa elämäänsä, mutta saattaa olla, että pysähtyessään ja levollistuessaan tekee elämässään järkevämpiä ratkaisuja.
Jäänpä makustelemaan tätäkin.

Pellon pientareella kirjoitti...

Marikki, ainakin nämä arvot nostavat vahvasti päätään mm. nuorten keskuudessa tutkimusten mukaan. Ja onhan "kotoilukin" tms. tosiaan "in". Toki paljon vielä ihmisiä pyristelee itselleen epämieluisissa ja raskaissa uuvuttavissa ympyröissä siksi, että "niin vain kuuluu tehdä". Ja kyllähän monet tutkimukset ja kirjat kertovat, että työelämä on raadollistunut ja muuttunut paljon, joka sekin vaikuttanee näihin asenteisiin: jos työntekijää ei enää arvosteta eikä ole mitään taetta työpaikan jatkuvuudesta, myös työntekijä vetää omat johtopäätöksensä ja määrittelee uudelleen arvojansa. Arvoistahan tässä on pohjimmiltaan kysymys.

Oiva ja ihana sana tuo mm:n levollisuus, levollinen elämäntapa! Siihen juuri itse pyrin! Levollinen on ehkä jopa parempi sana kuin hidas (slow)?

Marikki kirjoitti...

Tosiaan arvoista on kysymys! Minun nuoret serkkuni ovat aivan selvästi kahta maata tässä asiassa: osa on todella työsuuntautuneita menestyjä-suorittajia, jotka ovat ikäänkuin ottaneet tämän ajan haltuunsa. Toinen puoli on sitten kulutuskriitistä ja työelämäkriittistä porukkaa, jotka eivät ole valmiit vaihtamaan ihan mitä tahansa elämässään palkkatyöhön vaan esim. vuorottelevat työn tekemisen ja pitkien rinkkamatkojen välillä tai muuten elättävät itseään osa-aikatyöllä ja tinkivät sitten kulutuselintasosta.

Minä pidän kovasti tuosta levollisuus sanasta: levollisuus voi minusta liittyä aktiivisuuteen, jota myös suosin. Uskon, että ihmiselle on hyväksi myös ponnistella itse tärkänä pitämien tavoitteiden eteen ja myös muiden kuin oman itsensä eteen. Joskus tämä toteutuu työelämässä ja työelämän pitäisi säilyä sellaisena, että se voi toteutua siellä. Pyrin omissa tekemisissä siihen, että osaisin tehdä juttuja levollisesti. Ymmärrän sen jotenkin niin, että levollisuus säilyy, kun tärkeille asioille on riittävästi aikaa. Levollisuus häiriintyy, jos joutuu liikaan tinkimään jostakin itselle tärkeästä arvosta (perustarpeista, lasten kanssa olemisesta tms.). Minulla levollisuus tuntuu häriintyvän myös siitä, että alan jotenkin stressaantua asioista (vaikka oikeastaan tiedän, että se on aivan turhaa). Siinä on usein kyse jonkinlaisesta ajatus-tunne-tottumuksesta, ei välttämättä siitä, että asiat olisivat huonoja ja vääriä. Tutkiskelun paikka kuitenkin, jos niin käy. (Ja esim. juuri nyt käy, kun olen palaamassa härkäviikoille töihin :-)).