Perhe, josta tulin, tulee minuun

Äiti ja isä olivat meillä yhdessä vähän yli pari vuorokautta.
Isä on hyväntahtoinen ja hyvä, mutta hänen läsnäolonsa värittää kaiken hänen sävyillään.

Painoin oven kiinni heidän jälkeensä
ja huokasin
surusta, huolesta, yksinäisyydestä, helpotuksesta...
Olen heille kiitollinen ja silti koen heidän painonsa
ja menetykset,
niiden painoa en uskalla kokea kuin harvoin,
kun ne pakottavat itsensä esiin muiden surujen alta.

Miten voi surra äitiä,
jonka on menettänyt, mutta joka kuitenkin on*?
Muistanko edes enää kunnolla, millainen äiti minulla oli?
Toisaalta, olisiko hyvä olla muistamatta, miten asiat voisivat vielä olla?

Isäni on kiinnostunut tietokoneestani
ja auttaa kaikessa, mihin näkee tilaisuuden,
mutta kun hän ei edelleenkään näe minua, 
jään hänen kaikesta hyväntahtoisuudestaan huolimatta jotenkin yksin,
vaikka aikuisena ymmärrän olla surematta sitä liikaa,
ymmärrän rajallisuutta paremmin,
ymmärrän, että hyvä on hyvää, siltikin.

Siis olen kiitollinen ja samalla yksin.

Siskoni on saanut pysyvän työkyvyttömyyseläkkeen.
Soittaa siitä minulle, vaikkei yleensä juuri puhu minulle asioistaan.
On helpottunut,
kai minäkin.
Aikoo olla joulun yksin, kuten ennenkin.
Sanoo, ettei osteta joululahjoja.

Laitoin silti karkkipussin kauniiseen rasiaan.

Yritän painaa oven kiinni
ja jatkaa tätä omaa elämääni.
Huokaan heidän peräänsä.
Kasvoin heidän kanssaan
ja nyt suren heitä jokaista,
suren etäisyyksiä ja tottumattomuuksia,
vastakohtaisuuksia joita ei osata mitenkään kohdata
(on helpompi olla näkemättä, olla toisessa huoneessa).

Minun lapsuudenperheeni. Kuka olisi uskonut?
Ilman äitiä, mikään ei pysy samana.
Ja ilman häntä alan unohtaa, alan unohtaa, mistä olen tullut, alan nähdä itseni isäni kautta, enkä tiedä enää, mitä uskoisin.
Haluaisin paremman peilin, kaukoputken menneeseen, haluaisin nähdä vielä äidin minun ikäisenäni, kuulla mitä hän ajatteli ja tietää, mitä hänelle tapahtui.
Hän muistaa kyllä, mutta hän muistaa aivosumun läpi, merkitykset ja tunteet eivät piirry tarkasti.
Eikä hänkään enää pysty näkemään minua.

Yritän sulkea ovea,
mutta tuuli avaa sen. Sataa.



*Äidiltä leikattiin kasvain aivoista kolme vuotta sitten. Se vei hänestä osan.