Perhe, josta tulin, tulee minuun

Äiti ja isä olivat meillä yhdessä vähän yli pari vuorokautta.
Isä on hyväntahtoinen ja hyvä, mutta hänen läsnäolonsa värittää kaiken hänen sävyillään.

Painoin oven kiinni heidän jälkeensä
ja huokasin
surusta, huolesta, yksinäisyydestä, helpotuksesta...
Olen heille kiitollinen ja silti koen heidän painonsa
ja menetykset,
niiden painoa en uskalla kokea kuin harvoin,
kun ne pakottavat itsensä esiin muiden surujen alta.

Miten voi surra äitiä,
jonka on menettänyt, mutta joka kuitenkin on*?
Muistanko edes enää kunnolla, millainen äiti minulla oli?
Toisaalta, olisiko hyvä olla muistamatta, miten asiat voisivat vielä olla?

Isäni on kiinnostunut tietokoneestani
ja auttaa kaikessa, mihin näkee tilaisuuden,
mutta kun hän ei edelleenkään näe minua, 
jään hänen kaikesta hyväntahtoisuudestaan huolimatta jotenkin yksin,
vaikka aikuisena ymmärrän olla surematta sitä liikaa,
ymmärrän rajallisuutta paremmin,
ymmärrän, että hyvä on hyvää, siltikin.

Siis olen kiitollinen ja samalla yksin.

Siskoni on saanut pysyvän työkyvyttömyyseläkkeen.
Soittaa siitä minulle, vaikkei yleensä juuri puhu minulle asioistaan.
On helpottunut,
kai minäkin.
Aikoo olla joulun yksin, kuten ennenkin.
Sanoo, ettei osteta joululahjoja.

Laitoin silti karkkipussin kauniiseen rasiaan.

Yritän painaa oven kiinni
ja jatkaa tätä omaa elämääni.
Huokaan heidän peräänsä.
Kasvoin heidän kanssaan
ja nyt suren heitä jokaista,
suren etäisyyksiä ja tottumattomuuksia,
vastakohtaisuuksia joita ei osata mitenkään kohdata
(on helpompi olla näkemättä, olla toisessa huoneessa).

Minun lapsuudenperheeni. Kuka olisi uskonut?
Ilman äitiä, mikään ei pysy samana.
Ja ilman häntä alan unohtaa, alan unohtaa, mistä olen tullut, alan nähdä itseni isäni kautta, enkä tiedä enää, mitä uskoisin.
Haluaisin paremman peilin, kaukoputken menneeseen, haluaisin nähdä vielä äidin minun ikäisenäni, kuulla mitä hän ajatteli ja tietää, mitä hänelle tapahtui.
Hän muistaa kyllä, mutta hän muistaa aivosumun läpi, merkitykset ja tunteet eivät piirry tarkasti.
Eikä hänkään enää pysty näkemään minua.

Yritän sulkea ovea,
mutta tuuli avaa sen. Sataa.



*Äidiltä leikattiin kasvain aivoista kolme vuotta sitten. Se vei hänestä osan.

Syys(loma)pyörre

Olen yksin.
Minulla ei ole erityistä syytä tulla nopeasti töistä kotiin. 
Eteinen on yhtä siisti tullessani, kuin se oli lähtiessäni.
Voin katsoa elokuvan keskeytyksettä alusta loppuun.
Kuulen jokaisen sanan.
Mitään ei tapahdu, ellen tee sitä itse.

Siirrän syrjään ajatuksia ja tavaroita.
Olen liian levoton laskeutumaan
ja kuitenkin uppoan. 
En kutsu ketään kylään.
En mene minnekään,
Viritän ääniä ja valoja, pelkään, olen tyhjä.
Varjelen pelkoa, väistän pelkoa, kierrän, käperryn.

Katson itseäni ikkunaruudusta
ja kuvittelen itselleni toisenlaisen elämän
sen, jota joskus pidin todennököisimpänä.

Ikävöin häiriöitä,
takkeja ja kenkiö eteisen lattialla,
murusia keittiön pöydän alla.

Kierros kierrokselta
vähitellen
saavutan itseäni.
Alan kuulla, vaikka on liian hiljaista.
Tulen turvatuksi, vaikka pelkään.

Nyt alkaa käpyvaraston tyhjennys!

Kuusen keittiössä on julistettu käyntiin ruokavaraston tehokäyttöviikot.
Suunnittelen, että projekti kestää 31.1.-18.2. eli talviloman alkuun saakka.

Tavoitteena on
a) käyttää ajoissa kaikki pilaantumisvaarassa oleva ruoka ja vähentää ruokajätettä
b) käyttää pakastimesta etenkin sinne säilöttyjä annoksia
c) luoda ruokakaappiin vähän enemmän avaraa tilaa.

Keinot tavoitteisiin pääsemiseksi:
1) katsaus kaappeihin
2) satsaus ennakointiin, ruokasuunnitteluun ja luovuuteen keittiössä
3) niuho linja ostoksilla.

Olen jo aiemmin tehnyt listan siitä, mitä ruokaa pakastimeen on hautautunut. Monet niistä ovat jääneet käyttämättä, koska en ole muistanut niiden olemassaoloa oikealla hetkellä. Listalla on 41 tuotetta (!!!) - tehokkaammalle ruokakierrolle on tosiaan tarvetta. Tykkään sen verran ruuanlaitosta, että helposti tulee tehtyä uutta sen sijaan, että etsisin pakasteesta valmista. (Luvussa eivät ole mukana marjat eivätkä pakastevihannekset, jotka molemmat ovat meillä vähän väliä tarpeellisia ja joiden kiertonopeus ei ole ongelma.)

Nyt vilkuilen kaappejakin vähän sillä silmällä. Siellä on lähinnä hyvin säilyviä varastoja, joita saa ollakin. Mutta joukossa on myös joitakin kaapin perukalle unohtuneita erikoisuuksia sekä joukko ns. haastavia ruoka-aineita, joille pitäisi ihan aktiivisesti keksiä käyttöä: maissijauhoa, kikhernejauhoa, säilöttyä siikaa, sardiineja, soijasuikaleita, spelttisuurimoita, couscousta, bulguria, aasialaisesta kaupasta ostettuja ateriamaustepusseja, knorrin kastikkeita, vähän omituisen makuista juustoista tomaattikastiketta... Lisäksi jääkaapissa on liian monta erilaista purkkia lisäkkeitä, kastikkeita ja mausteita. Joukossa on virheostoksia, allergiakokeilujen jäljiltä jääneitä, lahjoja (!) ja herkuiksi ajateltuja.

Olen vähän kauhistunut tämän kirjoittamisesta.
Lähinnä siitä, miten kiittämättömältä tuntuu varastoida tällaista määrää ruokaa
ja samalla ostaa - ja muka tarvita - koko ajan jotakin uutta.
Jos edustaisin suurinta osaa maailman väestöstä olisin kai lähinnä vain äärimmäisen kiitollinen tällaisen runsauden edessä. Ja minä täällä vain kirjoittelen, ikäänkuin ratkoisin jotakin ongelmaa.

Ei, se ei ole ongelma, että minulla on ruokaa, jolla ruokkia perheeni!
Se on siunattua ja hyvää! Haluan oikeasti ymmärtää sen ja nauttia siitä - en varastoida ja varastoida ja heittää lopulta vanhentuneena pois.
Siksi siis: ruokavarastoviikot, olkaa hyvät!

Tänään

Villasukkaluisteluesityksiä olohuoneen parketilla.

Oi onnea :-)

Jokin sai kysymään, mitä minä elämältä haluan
ja senkin, mitä elämä minulta.

Että huolehtisin heistä, jotka ovat käsiini lasketut.
Että syleilisin jokaista päivää,
ja ehtisin huomata, mitä minulle on annettu.

Ei sydän turhaan jaksanut tämän päivän lyöntejä.

Välipala

Menimme lähikauppaan suoraan päiväkodista.
Oli jo aika myöhä
ja pojilla oli nälkä.
Ostin banaaneja.
Mentiin kassalle, maksettiin.

Ulkona annoin molemmille pojille
puolikkaan banaania käteen.
Se oli ihmeellistä,
niin helppoa, niin tavallista.

Aurinko paistoin katukiveykseen.
Minun poikani söivät banaania.

Yöllä

Pikkuiseni kitisee.
Nostan hänet viereeni.
Hän painautuu tiukasti minua vasten
ja rauhoittuu.
Puoliunessa ajattelen:
olen saanut stipendin,
parhaan stipendin, mitä kukaan voi saada
ja se on tässä sylissäni.
Olen tyytyväinen ja onnellinen,
äitiys tuntuu vaivan arvoiselta.

Aamulla ajatus hymyilyttää.

Kannustusstipendistä on varmaankin kysymys.
Hymyäitipatsaaseen on näillä ansioilla vielä matkaa.

Äitienpäivä joka päivä :-)

Keskusteluja keittiön pöydän ääressä.

Esikoinen: Äiti on ihana!

Keskimmäinen: Onneks mulla on äiti. Mä en ois pärjänny ilman äitiä! En ois pärjänny. Nyt mä pärjään tässä elämässä.

Esikoinen: Jos sulla ei ois äitiä, sä et ois pärjänny edes elämään... sua ei olis edes olemassa...