keskiviikko 18. kesäkuuta 2014

Matkallaoloa (kolmas kuukausi)

Joskus täällä asiallisen kerrostalon seitsemännessä kerroksessa
tuntuu vähän siltä, kuin olisi mökillä.
Ehkä se johtuu siitä, että kaikki on yksinkertaistettua,
on vähän astioita ja tavaroita,
asiat ovat niinkuin ne ovat, niitä ei lähdetä säätämään.
Tai siitä, että olemme vain me,
tiivisti ja päivästä toiseen yhdessä ja
lomalla. Kävelemme rannoilla - joen tai maauimalan
ja ihmettelemme eläimiä.
Laitamme yksinkertaista ruokaa.

Joskus taas tuntuu, että olemme italianmatkalla, joka vain jatkuu ja jatkuu.
Aluksi se tuntui avain huikealta, mutta nyt elämysten nälkä on melkein täyttynyt - tai onkin täyttynyt, mutta jaksaa se kuitenkin hieman avata suutaan, kun uutta herkkua on tarjolla.
Viimeiset viikot ovat vielä täynnä matkoja ja elämyksiä.
Jos saisimme tähän väliin viikon rauhallista arkea kotona Suomessa,
jaksaisimme nauttia niistä paremmin.

Yhtäältä tämäkin on arkea.
Olen paljon "yksin" lasten kanssa myös iltaisin.
Yritän tasapainottaa menemistä ja kotona leikkimistä sopivaksi paketiksi, jossa kaikki voisivat (enimmäkseen) hyvin. Mietin netinkäytön rajoja ja yritän sovitella, kun mukaan otetuista (suhteessa) vähistä legoista tulee pojille kiistaa.
Olen ehkä ensimmäistä kertaa lapsenhoitourallani ihan selkeästi siinä tilanteessa, että minulla on liian vähän aikuiskontakteja. En tarvitse paljon, mutta sekin raja voi näköjään alittua.
Puhun lähinnä mieheni kanssa. Hän on paras ystäväni, mutta on se silti vähän yksipuolista...

Sitten on se, että tämä on mahdollisuus, irrottautuminen, käänne, elämysten keräämistä ja lämpöä kun Suomessa sataa lunta. Välimatka ja aika piirtävät sitten tämän ajan kuviin niitä ääriviivoja, joista vielä näin läheltä en saa selvää.








maanantai 16. kesäkuuta 2014

Maanatain mietintämyssystä

Tänään piti olla metsäretki, mutta minä innostuin lukemaan ja lapset innostuivat suunnitelemaan legoista, muovikelmusta ja erinäisistä metalliosista kelluvaa laitetta, jonka avulla voisi pelata Unoa kylpyammeessa. (Vedenkestävät kortit on ennestään.) Nyt lapset ovat olleet varmaan yli tunnin kylpyammeessa leikkimässä ja minä olen lukenut, selaillut nettiä ja miettinyt entistä ja tulevaa elämää...

Tässä kylpyamme-Unon loppuasemointi

Täällä olen keskittynyt elämiseen ja kokemiseen ja vähän myös pakoilemiseen, mutta vähemmän kuuntelemiseen ja kirjaamiseen.

Olemme vielä viisi viikkoa ulkomailla ja tiedän, että ne viikot kuluvat nopeasti.
Tämä ulkomaanjakso on ollut monta vuotta meillä siinä mielessä tiedossa, että tällainen jakso tulee tai oikeastaan ennemmin pitää saada järjestettyä jossain vaiheessa. Nyt se on järjestynyt ja lähestyy loppuaan. Monesta pienestä ja suuremmasta asiasta olemme ajatelleet, että mietitään sitten matkan jälkeen...

Puolen vuoden katko arjessa tuntuu myös jonkinlaiselta mahdollisuudelta muutokseen, kun palaamme tavalliseen arkeen. Ehkä siitä huolimatta solahdamme nopeasti tutuille radoille, mutta ainakin ajatus jonkinlaisesta uudelleen arvioinnista elää.


Ja tietysti kaikki muuttuu aivan väistämättä. Lasten kanssa elämä ei jää koskaan paikalleen.
Minun pienimmäisenikin menee kouluun... Emme ole enää pikkulapsiperhe.

Kevään kuluessa päätin, että olen ensi vuonna lyhennetyllä työajalla eli osittaisella hoitovapaalla. Taloudellisesti sillä on jotain vaikutusta, mutta henkisesti paljonkin. Tiedän, että jaksan hyvin ja todennäköisesti vältän suurimmat työmäärästä johtuvat stressipiikit. Toisaalta kaikki työn rasitus ei synny työmäärästä.
Konkreettisesti lyhennys varmistaa sen, että pääsen kahtena päivänä viikossa viimeistää yhdeltä lähtemään koululta kotiin. Muina päivinä ekaluokkalainen on sitten ip-kerhossa, mutta kolmasluokkalainen tulee kotiin....  Isosisko sitten elää siinä rinnalla isona yläkoululaisena :-).
Ehkä heille on iloa siitä, että tulen kotiin, annan välipalaa ja autan läksyissä...

Työn suhteen on vähän hämmentynyt mieli. Hallitus tekee kohtaa minuakin koskevia päätöksia lukiouudistuksesta. Sähköisiin ylioppilaskirjoituksiin ollaan siirtymässä ja sitä myötä keskustelussa mennään helposti teknologian ehdoilla. Erilaisten ihanteiden ja konkreettistenkin vaatimusten äärellä oma suunta kyseenalaistuu helposti ja on mahdollisuus kokea ikuista riittämättömyyttä. Aion opetella joitakin uusia työkaluja käyttämään nyt, kun niihin on aiempaa paremmin mahdollisuuksia. Mutta jotenkin silti aina, aina, aina kaipaisin sitä levollista ja iloista, suhteellisen paineetonta suhdetta työhön. Hetkittäin siitä on tuntuja, mutta kovin katoavaista se näyttää olevan.

Nyt pitää palata tähän hetkeen näistä tulevaisuusmietteistä. Lapset syövät keittiössä suklaamoussea suklaapartasuina ja taidan liittyä ilonpitoon...



keskiviikko 11. kesäkuuta 2014

Lämpöä

Viidettä päivää peräkkäin lämpötila on yli 30 astetta. Lämpimpänä päivänä 35 jotain...
Tänään piti olla vain 28 astetta, mutta mittari näyttää 31.
Lämpöprofiilikin on erilainen kuin Suomessa: hellelukemissa aamulla ja sitten aika pian ja pitkään korkealla. Ilta ei vielä sanottavasti viilene, aamuyöstä on kylmintä.
Asunnossa ei ole mitään ilmastointia ja kun tuulet on sellaista 1 m/s, ei yötuulestuskaan juuri viilennä.

Tietysti näitä lämpimiä ilmoja on odotettu,
mutta minun makuuni riittäisi sellainen 26 astetta iltapäivällä aivan mainiosti.
On ollut vähän tylsää, kun kävelypäivät siellä sun täällä eivät nyt oikein tunnu houkuttelevilta.

Toisaalta olen sitten ehtinyt lukea. Ja ajatella, että kyllä on ihanaa, kun voi lukea ja melkein ahmia ja vielä saada kirjoja niin helposti käsiinsä. (Täällä olen ostanut osan kirjoista Kindleen.)
Kaipasin jossain vaiheessa kesäkuun alun tyypillisiä hitaita lomanaloittelupäiviä, jolloin ei vielä kovin paljoa tapahdu, mutta työ vain hellittää otettaan ja teen suunnilleen sitä, mitä sattuu mieleen tulemaan ilman korkeampia tavoitteita...
Ehkä nämä ovat nyt niitä päiviä.

Tänään menen kuitenkin kaupungille oli kuumaa tai ei.
Jalat viuhtomaan ja hikisenä kotiin :-).
Lapset menevät uimaan miehen ohjastamina.
Paju näyttää oppivan aika helposti uimaan.







tiistai 10. kesäkuuta 2014

Päästin irti, jokin muuttuu

Jotenkin minä myös päästin irti niin kuin aiemmassa tekstissä itseäni kehoitin.

Sureminen on joskus niin tehokasta.
Suree,
suree,
oikein pohjia myöten.

Ja jotenkin suru jossain vaiheessa muuttuu ja antaa tilaa,
ehkä antaa voimaakin jotenkin.
En tiedä, kuinka pitkälle tämä vie tai kuinka pitkälle kantaa,
mutta
nyt tuntuu, että tuon suremisen myötä annoin mahdottomien määritelmien mennä
ja ajattelen itseäni uudella tavalla.

En ole enää wanna-be-foodie tai harrasta ruokaa.
Kävelen paikkakunnan ravintoloiden ohi ja ajattelen: en ole, enkä voi olla, ihminen, joka etsii matkailoa ruokailusta; etsin mieluummin puut ja puistot ja ehkä vielä jotakin muuta.

En varmasti tule ihmiseksi, joka ei etsisi ruuasta mielihyvää,
eikä se minusta olisi suotavaakaan,
mutta
voin olla ihminen, joka syö yksinkertaisesti ja levollisesti. 

Luin vähän lisää kurkkurefluksista.
Ahdistuin aluksi ristiitaisista neuvosta,
mutta sitten taisin kuitenkin löytää jotakin auttavaa.

Ensinnäkin:
refluksi ei ole allergiaa, vaikka ruuat aiheuttavatkin oireita.
Pikkuallergikkojen veteraaniäitinä ajattelen helposti itseänikin nimenomaan allergiakaavan mukaan.
Ruokien epäsopivuus refluksissa toimii kuitenkin omalla tavallaan.
Yritän oppia ymmärtämään sitä paremmin.

Toiseksi:
sain tietoa siitä, mitä olin jättänyt huomiotta.
Osaan nyt paremmin välttää sellaista, mikä pahentaa kurkkuoireita silloin, jos niitä on.

Kolmanneksi:
vapauduin havainnoimaan.
Ajattelen, että ei minun tarvitse pystyä kontrolloimaan tätä,
voin tehdä parhaani, voin tehdä havaintoja, voin oppia kaikesta.
Vapautin osan välttämistäni ruuista (ne epäselvät).
Aloitin ruokapäiväkirjan ja etenen nyt sen kanssa.
En ihan tiedä, mitä olen muuttanut, mutta nyt on jo vähän parempi olo.
Päiväkirjaan kirjautuu nyt kuitenkin hyvänolon ruokia, joihin voin palata vaikeuksien tullen.




torstai 5. kesäkuuta 2014

Stipendi

Tyttären kaverit ovat kertoneet, että hän oli saanut päättäjäispäivänä stipendin.
Mitään virallista tietä tieto ei ole meille kantautunut.
Sosiaalisuudesta, ystävällisyydestä, luokkahengen rakentamisesta koko kuuden vuoden ajalta.
Jotain sellaista sanovat perusteeksi ja uskon kyllä.

Olen ihan älyttömän ylpeä. Hänessä on ollut aivan pienestä asti tämä taipumus, jokin reflektiivisyys ja harkitsevuus suhteessa muihin, jokin neuvottelevuus ja kyky ottaa toisen näkökulma huomioon. Hän havaita, mitä ympärillään tapahtuu. Ja sanallistaa ne havainnot mielettömän rakentavasti.
Hän on käyttänyt sitä hyvään, kotona, luokkayhteisössä.

Minulla oli alakoulussa ihan toisenlainen tarina.
Tämä on ilo,
ja hämmästyttää.

Sekin mietityttää, miten selvästi tämä on lahja,
taipumus hänessä, jota ei jokaisella ole.

***

Timoteillä on jokin toinen lahja,
mutta tunteiden sanat eivät tule hänellä helposti.

Yritän auttaa ja pysähtyä,
mutta myös tuskastun ja moitin.

Hän murjottaa, kukaan ei tiedä, mistä hän on suuttunut.
Hän kävelee muita jäljessä, eikä puhu.

Jos onnistuu puhumaan, hahmottaa aivan selvästi.
Siinä hän on samanlainen.

Hänellä ei ole ollut aivan niin turvallisten kasvuyhteisöjen suojaa päiväkodissa ja koulussa, kuin tyttärellä. Ja aivan pienestä pitäen, hän on ottanut vetäytymisestä suojakeinon.

Yritän nähdä häntä tarkemmin ja etsiä keinoja monipuolistaa työvälineitä.
Joskus hänelle ominaiset taidot saattavat jäädä lahjakkaan siskon varjoon,
sekin on mahdollista.





keskiviikko 4. kesäkuuta 2014

Aamutunnelmia

Tänään olen herännyt muita ennen,
mitä ei näytä tapahtuvan kovin usein.
Aurinko on nousemassa kukkuloiden takaa
ja ilma on aavistuksen sumuinen, pehmeä, mutta ei vielä kovin lämmin.

Nautin täällä siitä yleellisyydestä, että saan olla matkalla,
irti arjesta, kokea  ja nähdä uutta, asua kauniissa ympäristössä,
olla paljon lasteni kanssa.
Välillä ihmettelen ja välillä ikävöin omaa tavallista elämää.
Käyn läpi niitä haasteita, joita minulle on annettu
ja yritän kokeilla, oppia, ymmärtää ja myös sietää.

Olemme jo nyt hitusen ylivirikkeistettyjä ja meillä on vielä valtavasti
koettavaa ja nähtävää ennen kotimatkaa (joka sekin on matka ja seikkailu).
Tämä viikko ja seuraava ovat vähän rauhallisempaa aikaa tässä "kotosalla".

Tänään tyttären ystävä lentää meille Suomesta.
Sellaista juuri kolmetoista täyttävät voivat tehdä lentoyhtiön saattopalvelun avulla.
Olen iloinen tyttären puolesta. Kesä kavereista erossa ei varmasti ole ihan tuon ikäisten toivelistoilla, mutta hyvin hän on sopeutunut tähän vanhempien ja veljien täyttämään elämään.
Ystävä on nyt odotettu ja toivottu asia. Suunnitelmissa on itsenäisiäkin retkiä lähikohteisiin,
tämän täällä olevan elämän jakamista jonkun toisen kanssa.