Mokako eli lukematon (luku)vuosi

Päätin elokuussa, että en lue tänä lukuvuonna yhtään opettamista käsittelevää kirjaa.
Ajattelin, että rauhoitun. Opin kokemuksista. Siirrän itseni syrjään jatkuvan ja ristiriitaisen kehittymisen paineesta.

Se oli hyvä päätös.
Olen rauhoittunut.
Olen kokenut paremmin riittäväni.

Yksi kirja piti silti lukea.
Se vain osui kohdalle oikealla hetkellä
ja oli muutenkin oikea.

Nyt repsahdin Amazonissa
ja tilasin uutta opettamisesta (Choice words ja Art of Slow Reading).
En tiedä oliko ihan pakko... Toistamispakko?

Eikö olisi parempi lukea uudelleen se yksi, sisäistää, soveltaa?
Lue vähemän, ajattele enemmän. 


Hyllyssä on onneksi tilaa.
En tiedä vielä, mitä teen, kun kirjat tulevat.
Olen vähän kummallinen.

Työetiikka puskee ihon alta

Henkinen perintö sanoo, että ihmisen on tehtävä niin paljon töitä, kun pystyy.
Minussa on sodanjälkeisen Suomen ääni, joka sanoo: Tässä on maa ja se on jälleenrakennettava. Työ ei lopu kesken ja jokaisen on tehtävä osansa.

Kuulen tämän äänen myös ympärilläni.
Erityisesti yksi työtoveri jaksaa välillä tuskastua leppoistajiin ja heppoistajiin. Hänen mielestään tätä maata eivät pidä liikkeessä lepäilijät ja vähentäjät, vaan ne jotka ovat ahkeria ja antavat pidättelemättä panoksensa yhteiseksi hyväksi - ja se tapahtuu työelämään osallistumalla. Hän opettaa sitten sellaisia tuntimääriä, joista en itse ikinä selviäisi.

Isäni ei myöskään ole lepäilevää sorttia.
Hän tekee kaiken tarvittavan heti tai vähän aiemmin.
Hän oli töissä useamman vuoden sen jälkeen, kun eläkkeelle jääminenkin olisi ollut mahdollista.

Seuraava sukupolvi, siis minun sukupolveni, on aina tiennyt olevansa tositekijöihin nähden himpun vetelää porukkaa. En ole ihan varma uskooko isäni minua vieläkään kovin ahkeraksi, koti kun on vähän homssuisesti hoidettu ja ahertamisenikin on hänelle turhan epämääräistä ja tietointensiivistä. Metsää nurin ja halkoja pinoon on enemmän hänen tyyliään.

Minä en ole burnoutissa.
Työ ei pääsääntöisesti ole liian rankkaa.
Ajoittain elämä on jo nyt ihan leppoisaa.
Ja koska olen opettaja, ymmärrän potea kulttuurisesti omaksuttua huonoa omaatuntoa siitä, että olen oikeastaan suojatyöpaikassa, enkä ymmärrä oikeasta työstä mitään, teen älyttömän lyhyitä päivä ja pidän pitkiä lomia. (Esimerkkinä näiden mielikuvien lähteistä keskustelu vaikka täältä; muut opet säästäkää itseänne, älkää vaivautuko lukemaan tuota... )

Silti minä istuskelen täällä ja laskeskelen työtunteja ja euroja ja mietin olisiko minulla rohkeutta mennä keskustelemaan lyhennetystä työajasta (= osoittainen hoitovapaa) ensi lukuvuodeksi.

Eikö se nyt ole silkkaa laiskuutta??? kysyy henkinen perintö.
Aikuinen ihminen, parhaassa työiässä!
Työ on pyhä velvollisuus! se huudahtaa naama punaisena.


Tämän piti olla jo melkein valmiiksi ajateltu.
Mitä minä tuolle nyt vastaan? 

Paradoksaalista

Tuon edellisen alavireisen tekstin päivänä pidin oppitunnin, josta sain (oppimispäiväkirjassa) seuraavan palautteen: "Tämä oli ehkä lukioaikani paras oppitunti..."

Salaisuuteni?
Puhuin vähän. Annoin tilaa. Vein itseni pois tieltä.

Opetus?
Tunteet eivät ole kaikki, mitä on.

Olen tyhjä
Minulle ei jää mitään

Teen vaikeita asioita
muiden katseiden alla:
ajattelen ääneen,
yritän puhua tosia

Sanat -
en saa tietää
kuinka niiden käy

Jään yksin,
ei sanoja,
ei ketään

Ylivirikkeistetty aikuinen

Kesätauon jälkeen työn kuormittavat tekijät piirtyvät tarkemmin.
Olen liikaa ylivirikkeisissä ja hälyisissä tilanteissa.

Työ edellyttää jatkuvaa tarkkaavaisuuden jakamista.
Työ edellyttää usein intensiivistä ajattelemista JA tarkkaavaisuuden jakamista.



Silloinkin kun teen yksin, teen usein tilassa, jossa on paljon muita ihmisiä,
keskeytyksiä, sananvaihtoja, lyhyitä keskusteluja, uusia ärsykkeitä.
Jos ympärillä on ihmisiä, minä virikkeistyn niistä. En osaa olla sisäänpäin, havainnoimatta muita.

Kotona kolme lasta tarvitsee ruokaa, huomiota, vastauksia, katsetta, ohjausta
samanaikaisesti. Äitiys edellyttää jatkuvaa tarkkaavaisuuden jakamista.

Iltapalapöydässä iskee helposti hieman ylikuormittunut olo.

Tuntuu syksyltä

On koleaa. Tuntuu syksyltä.
Illalla, jos sytyttää kynttilän, sillä on pimeyttä, jota valaista.

Teen taas työtä. Joka päivä
herään, ajan töihin, teen seuraavan asian ja seuraavan.
Timotei on esikoulussa, jonka opettajat eivät tunne häntä ennestään.
Kuulen hänestä sitä, minkä jo tiedän,
mutta jonka uudet silmät poimivat eteeni.
Hän suunnittelee, hän toteuttaa, hänellä on ajatuksia...
Paju istuu mielellään leikkimässä yksin päiväkodin aidan vieressä.
Hoitajat kertovat, että hän vaikuttaa siinä aivan tyytyväiseltä.
Hän sanoo itse, että on istunut aidan vieressä katsomassa, joko äiti tulisi.
- Tuntuiko aika pitkältä? minä kysyn.
- Tuntui.

Ilmassa on sekaisin innostusta
ja alakuloa. Siirtymä on sekoittanut suuntia.

Poissaoloselvityksiä

Lapsella on illalla kuumetta. Kuume nousee, mutta laskee nopeasti.
Aamulla lapsi on nukkunut hyvin ja vaikuttaa terveeltä.

Mitä teet?

Marikki vie lapsen päivähoitoon.

Päivähoidosta soitetaan puoli kolmelta, että lapsi on kipeä. Mahaan sattuu. Ei vielä tiedetä, onko lapsella kuumetta. Sovitaan, että lapsi haetaan hoidosta mahdollisimman pian.

Mitä päättelet?

Marikki päättelee, että lapsi on sittenkin kipeä.
Marikki ilmoittaa esimiehelleen, että on seuraavan päivän poissa, koska lapsi on kipeä. Marikki järjestää seuraavan päivän opetuksen korvaavilla tehtävillä.
Marikki hakee lapsen päivähoidosta.

Lapsi on pirteä. Mahaan sattuu kotona vähän ja kysyttäessä vähän enemmän. Lapsen ääni on vähän käheä. Lapsi leikkii normaalisti. Lapsi on kyllästynyt lepäämään sohvassa. Lapsi syö tavallisesti ruokaa. Lapsella ei ole kuumetta.

Mitä teet?

Meneekö lapsi seuraavana päivänä päiväkotiin?
Soitetaanko pomolle, että ehei, eihän se lapsi sittenkään ole kipeä? (Niinhän sitä tehtiin viimeksi viime tiistaina, kun toinen lapsi oli illalla kipeä, mutta heräsi älyttömän pirteänä.) Siis soitetaanko, vaikka hävettää sekoilla edestakaisin?
Vai oletetaanko, että lapsi tarvitsee lepoa, vaikkei olekaan petinpohjalle asti kipeä? Että astmalääkityksen tarve, yskä ja pieni vatsakipu ovat riittäviä kotiin jäämisen syitä?
Vai ajatellaanko vaan, että minkä ilmoitin, sen ilmoitin; minkä oletin, sen oletin ja huominen nökötetään poikalapsen kanssa täällä kotinurkissa, ei se nyt niin vakavaa voi olla sekään...

Marikki, joka ei ollut lainkaan valmistautunut siihen, että töihin paluuseen kuuluu heti elokuussa toistuvia poissaoloja lasten sairauksien takia, ei ole tyytyväinen mihinkään vaihtoehtoon. Murjottaa. Haluaa selkeitä lapsia ja suoraviivaisia kuumetauteja, joilla on alku ja loppu (jos tauteja on pakko joka tapauksessa olla).

ps. Marikki päättää jäädä kotiin.
Lapsi niiskuttaa. Lapsen pää on yöllä hiestä märkä. Lapsi saa toipua, vaikka selviäisi varmaan jotenkin hoidossakin. Olkoon niin. Marikki ei kanna huolta töihin, eikä odottele uutta soittoa päivähoidosta.

Perjantai-iltana

Väsymys.
Ilo.

Ensimmäinen opetusviikko on takana. Olen tullut kotiin väsyneenä. Olen ylittänyt rajoja, räpännyt luokassa :-), puhunut totta ja kokeillut erilaisia ääniä. Olen ihmetellyt miten hauskaa tekeminen voi olla ja seuraavassa hetkessä tajunnut, että tällä intensiteetillä en kyllä jaksa. Olen hakenut vähän suojaa. Olen ollut sanaton ja nyt olen tässä.

Työpäivä

Matkalla kotiin
huomaan olevani tyhjä,
huomaan, että tarvitsen laastaria,
minut pitäisi kääriä sideharsoon, että pysyisin ehjänä,
olen oudosti kuopalla,
olen kulunut, minussa on naarmuja.

Olla kiireinen ja täysi,
ärtyinen ja täysi, rättiväsynyt ja täysi,
tarpeellinen, pätevä, tehokas ja täysi.
Odotettua ja turvallista.

Olla kuopalla,
olla pinta täynnä hentoja naarmuja,
kiirehtimättä peittämään
ja täyttämään,
olla ja odottaa,
luottaa täyttymiseen, pinnan kestämiseen,
hitaaseen patinoitumiseen.
Se on vaikeaa.

Tutumpaa olisi peitää naarmut,
kääntää ehjä puoli ylöspäin.
Ja kuitenkin olisi nimenomaan nähtävä,
olisi juurruttava itseensä
ja odotettava, että solut imevät itseensä tarpeellisen voiman,
täyttymisen voiman,
omana aikanaan ja sen verran kuin on määrä.

Asetan jalat maahan ja kummarrun.
Jään lommolle, jään rosoksi ja kuitenkin täytyn.
Se riittää tähän,
se riittää.

aavistus apeaa
haluttomuutta haasteisiin (vaikeaan)
vähän uuttakin helmassa
siitä pieni innostus
epäluulon kera, ei tämäkän, ei mitään

voisin katsoa toisesta kulmasta
valoisammin
vaan kun tämä synkempi tulee lähemmä
turha ja hankala synkkä
eikä jaksa tulla nostetuksi

jos on ylirasittunut olo
melkein silloinkin kun on levossa
onko se ylirasittumisen merkki
vai vain tavaksi käynyt, asenteeksi asettunut?

en tiedä, mikä riittää
en tiedä, riitänkö minä
missään ei ole niille selvää rajaa
apeaa mieltä, kummastusta

ajattelen: yksinkertaisia lauseita, selkeää
ja näin sekavia kirjoitan.

Härkäviikkomietteitä möhkäleisen tekemisestä

On töitä, jotka ovat aidosti päättymättömiä ja sitten niitä, jotka vain vaikuttavat siltä.

Pölyjen pyyhkiminen on aidosti päättymätöntä: kun pölyt saa pyyhittyä, voi hetken päästä aina aloittaa alusta.
Viisauden hankkiminen on aidosti päättymätöntä: siinä ei koskaa voi tulla valmiiksi.

Monet tekemisiset tuntuvat loputtomilta, vaikka ne eivät sitä ole.
Esimerkiksi gradun tekeminen,
ja sittemmin moni muu vähäisempikin asia.

Jotkut tekemiset ovat niin möhkälemäisiä ettei niihin saa otetta,
ne jössöttävät pöydällä hahmottomina ja luotaantyöntävinä.

Kun tein sitä gradua,
aloin epäillä, ettei tutkimus koskaan valmistu.
Puhuin itselleni järkeä - onneksi olin lukenut filosofiaa: ei ole olemassa ikuisesti jatkuvia, päättymättömiä sarjoja, gradun tekeminen on rajallinen tapahtumasarja,
johon kuluu vain tietty määrä aikaa.
Minun ei ole välttämätöntä tietää, kuinka paljon aikaa tekemiseen lopulta kuluu, tietääkseni, että jos nyt ahkeroin tunnin pari, olen ainakin sen tunnin pari lähempänä loppua.
Joskus nämä ajatukset auttoivat.
Joskus myös työ valmistui.

Sama ajatus auttaa pienemmässäkin mittakaavassa.
Vaikka se onkin hieman noloa myöntää, koen välillä paljon vähäisemmänkin urakan muodottomana päättymättömänoloisena möhkäleenä, johon tarttuminen tahtoo siirtyä.
Kokeilin vanhaa ajatustani:
Tähän menee jokin rajattu aika. Ei rajaton. Rajattu.
Kun nyt teen tämän, jäljellä olevaa aikaa on vähemmän.
Ei tarvitse tietää kauanko. Ei tarvitse mitata tai arvioida.
Voi asettua tekemään ja luottaa, että tekemällä asiat lopulta tulevat tehdyksi.

Kuinkas sitten kävikään...

On ollut paljon sellaista, mikä on ollut levollisen ahkeruuteni tiellä,
eniten kai minä itse,
toiseksi koulun reistaileva tietokone ja muu näyttölaitteisto.
Ajoittain olen ärtynyt, olen harkinnut hanskojen heittämistä tiskiin ja sitä rataa.
Ajoittain olen ollut saamaton ja laistanut suunnitelmista.

Mutta
olen myös ollut levollinen,
olen myös tehnyt työtä ja tarttunut asioihin.


Sellaistahan elämä on, sekoitusta, raitapehmistä...

Olen ollut levollinen myös sen suhteen, kun olen ollut väsynyt ja tarvinnut hengähdystaukoa tai irrottautumista.

***
Asiat vievät aikansa.
En voi kauheasti nopeuttaa sitä.
Aikatavoitteiden asettaminen voi luoda turhia paineita.
On parempi vain suostua ja asettua tekemiseen.

Gradun tekeminen tuntui aikanaan loputtomalta. Yritin silloin vain ajatella, että jokainen tehty tunti on lähempänä päämäärää ja kun tunteja vähitellen kertyy, joskus tulee se päivä jolloin työ valmistuu (vaikka se päivä olisikin jossain käsittämättömän kaukaisessa tulevaisuudessa). Siihen, mitä nyt teen, sopii sama, mutta (onneksi) paljon vähäisemmässä mittakaavassa. Työ vie aikansa. En tiedä tarkkaan kuinka kauan, enkä voi kummemmin nopeuttaa (vitkuttaa vain). Voin suostua ja asettua, ehkä nauttiakin matkasta.

Siinä mitä teen, on jotain vaikeaa ja vähän pelottavaa.
Sitä tekee mieli väistää ja siirtää.
Olen yrittänyt kohdata, katsoa ja kutistaa kohdattavan kokoiseksi.
Olen jakanut ihan pieneen: tähän kohtaan tarvitaan tämä (ja tämä ja tämä ja tämä) ihan konkreettinen tehtävissä oleva asia, muutama lause tai jonkun tiedon hakeminen, jonkun ongelman ratkaiseminen. Jopa ehkä jokin sellainen toimi, joka tuntuu helpolta ja houkuttelevalta.

Ja yritän olla ajattelematta, että en ehkä osaa.
Että mietitään sitä sitten, jos niin käy,
mitä sitä vielä murehtimaan.
(Opiskelija, joka ei ollut palauttanut työtään, sanoi, että jos tuntuu ettei osaa, hän helposti jättää kokonaan tekemättä. Yritin rohkaista tekemiseen. Tiedän, ettei se ole niin yksinkertaista.)

Huomenna jatkan. Ja käyn opettamassa välillä.

Levollista ahkeruutta?

Olen viettänyt tänään ensimmäistä työpäivää loman jälkeen. Opetan huomenna osapuilleen tauotta kahdeksasta kolmeen. Tämä päivä on mennyt valmistellessa. Käytän työasioihin myös ensi lauantain, joten työviikosta on tulossa seitsenpäiväinen.

Korvissani on soinut vähän härnäävästi lause: Ahkeruus on ilomme!

Tulevan viikon aikana ahkeruuden olisi hyvä olla iloni.
Ei saisi käydä niin, että aika mennee aatellessa, päivä piätä kiännellessä... vaikka se kovin leppoisalta kuulostaisikin.

Miten siis käy hitaan elämäni härkäviikkojen koittaessa?

No, ihan ensimmäiseksi on sanottava, että stressihän siitä meinaa tulla.
Pitäisi käynnistyä kerrasta täyteen vauhtiin, pysyä siinä ja olla tehokas ja tuottava.
Stressi yrittää ovella, vaikkei siitä liene sanottavammin hyötyä (tässä tilanteessa).
Sanon sille päivää, mutten jää pitämään kädestä. Jotain parempaa tarvittaisiin härkäviikkojen vieraaksi.

Pitäisi tarttua toimeen ja pysyä toimessa

Ahkeruudessakin on oma ilonsa, vaan miten saisin siitä kiinni?

Esteenä on stressaantuneen asenteen seuralaisena suostumattomuus - joku sellainen mieliala, että vähän kyllä pistän vastaan, enkä ihan nyt mukaudu näihin askareisiin, siirrän edellä jo voin, vetkutan ja vitkutan... (Käytännössä tällaisella asenteella voi venyttää työn taakantuntua viikko- ja kuukausikaupalla.)

Ei kiitos! Ei tätä!

Haluaisin levollista ahkeruutta.
Stressistä luopuisin,
suostuisin käsillä oleviin.
Asettuisin, muistaisin hengittää, tekisin sen, mikä on tehtävissä (liikaa murehtimatta osaamisista, tuloksista, aikatauluista, odotuksista...), nauttisin tekemisestä - en haraisi vastaan. Lepäisin, kun on sen paikka. Olisin odotuksissani kohtuullinen, mutta jättäisin innostumisellekin tilaa. Pyrähtäisin välillä juoksuun ja selviäisin kiperän paikan yli. Huohottaisin vähän ja nauraisin, ottaisin seuraavat askeleet taas keveämmin. Muistaisin välillä katsoa ulos, välillä sisään, huomata kauniin, panna merkille olennaisen. Olla peloton, olla levossa.

Sitä haluaisin
ja tarvitsisin tulevaan viikkoon.


***
Levollisuuden esille ottamisesta kiitos mm:lle aiemman kirjoitukseni kommenttilootassa.

Stressaantumisvelvollisuus

Sekä koulussa että kotona vallitsee sama:
käydään keskusteluja siitä, kuinka kiirettä ja kuinka stressaavaa.
Joku siksi, että työsuma on jatkuva ja vähän kohtuuton.
Joku arvostuksen vuoksi: huomatkaa, miten paljon minä teen.
Joku huomaamattaan, tavan vuoksi, liittyäkseen yhteiseen säveleen.
Tämä on mehiläisparven perusininä.

Olen puolikuntoinen, flunssassa, ja tehtäviä kasautuu.
Näin ja näin paljon, tässä ajassa! Milloin ihmeessä nuo muut? 

Jos en tee,
kai sentään poden kiirettä ja tajuan kantaa paineen selässäni? 

Tajuan, että ajattelen omituisesti.
Stressaantuminen ei auta aikaansaamisessa.
Stressaantuminen ei ole tarpeellista työn tekemiseksi hyvin.
Stressaantuminen ja kiireiden laskeskelu ei ole hyvän työntekijän mittari.
Voin tehdä ihan levollisesti,
ihan yhtä hyvin (tai huonosti),
ihan yhtä tehokkaasti.

Työyhteisössä levollisuus tietysti on vähän hankalaa.
Opettaja, joka on korjannut pinonsa levollisesti ajoissa, on auttamatta ulkona perusininästä.
Se joka korjaa viime tipassa, mutta levollisesti on sitten seuraavana pihalla.

Levollisuus voi olla parempi silloinkin, kun stressaantumiseen olisi aihetta.
Stressaaminen ei auta. Tekeminen auttaa.

Ja jos flunssa iskee, auttaa lepo.
Auttakoon uni. Katsotaan onko huomenna tekemisen päivä.
Haluan sille motoksi: Minkä teen, teen levosta.

Paluuta tekemässä

Palasin töihin.

Heräsin yöllä kummastelemaan millaiseen rooliin näinkään itseni astumassa.
Osa siitä on vain minun mielessäni olevaa kuvaa.
Ravistin vähän harteitani,
ajattelin mennä samana, samana kuin istun tässä, tekemättä turhaa rajaa.
Marraskuun pimeään sopii supisuomalainen kaunistelemattomuus.

Huomenna pimeä jatkuu,
mutta minä ajattelen jäntevöityä.
Huomenna on pakkaskelin spurtti potkurin kanssa mäkeä kohti.
Vähän täytyy pinnistää, että saan kelkan vauhtiin,
ei liikaa,
välillä lepään jalaksella.

Luen vastauksia. Pinoittain vastauksia.
Joku kirjoittaa sen, mitä tietää, vaikka se ei yhtään sovi kysymykseen.
Alan ajatella, että elämähän on vähän sellaista,
elää minkä osaa, vaikka ei se sopisikaan kysymykseen
jos edes tietäisi, mikä on kysymys :-)


Parempi vastata edes jotain,
sanon aina opiskelijoille.

Perusliikkeitä

Tänään istun kolme tuntia paikallani tekemättä mitään.
Nyt minulla olisi aikaa tehdä jotakin, mutta en tiedä, mihin tarttuisin. Istun tässä.
Välillä seison. Ja kävelen.
Sellaisia ovat kehoni liikkeet tänä päivänä.
Yöksi siirryn makuulle.
Tämmöisissä olomuodoissa minä oleskelen tässä maailmassa.
Hyvin yksinkertaiselta se vaikuttaa. Muutamia askeleita. Käsien liikkeitä. Istumista.

Vaan kun olen psykologisesti hyvin monimutkainen olio. Tämän kaiken yksinkertaisuuden minä täytän moninaisin merkityksin ja kyselen itseltäni, miten mahdan tästä kaikesta selvitä, vaikka osaanhan minä istua
ja ottaa ne askeleet.

Lapsi pikkuisen kipeänä

Olen kuunnellut Kiti Mülleriä sekä Tastulan haastattelussa että ylen radio-ohjelmassa. (Anteeksi linkityksen puuttuminen.) Minua on lohduttanut hänen tarinansa kuinka hän unohti lasten pienenä ollessa pariin otteeseen kauppakassit kaupan kassalle ja huomasi sitten parin tunnin päästä, kun lapsille piti laittaa ruokaa, että näin oli käynyt. Ehkä samaan sarjaan omassa elämässäni kuuluu tämä tunne, kun pieneni on pikkuisen, ei-ollenkaan-vakavasti kipeä, mutta kuitenkin kuumeinen, että olen saanut ylimääräisen kotipäivän, jollaisia ilman en olisi jaksanut ja että on hyvä, että tunnit saavat jäädä pitämättä, että en lainkaan jaksa ajatella vastuuta ja lojaliteettia siihen suuntaan, olen vain helpottunut, kun saan olla kotona (vaikka pitää töitäkin vähän yrittää eteenpäin samalla). Ei näitä päiviä niin kovin montaa ole ollut, kuusi yhteensä (ja vähän omia sairaspäiviä päälle), mutta helpottavia aukkoja ne ovat, jos on vain pientä kuumetta, yskää ja lapsella kotona kuitenkin hyvä olla. Müller kehotti pidättäytymään muistihäiriön epäilemisestä arjen kuormituksesta johtuvien muistivirheiden yhteydessä. Kehotan itseäni samassa hengessä olemaan tekemättä johtopäätöksiä työmoraalistani tai muusta, vaikka olenkin nyt niin kovin helpottunut tästä kotipäivästä, pojat jaloissa leikkimässä, pientä tuhinaa ja aivastuksia.

Stressi nostaa päätään

Jos mieli stressaantuu, ahdistuu, on levoton
"ole lempeä mielelle".

Mieli yrittää,
eikä vain mieli vaan hartian lihakset, otsa, kasvot, kädetkin.
Ne yrittävät nostaa tänään huomisen taakkaa,
huolestua ja huolehtia,
varmistaa jotakin.
Joskus minusta tuntuu, että ne luulevat, etten huomaa, mitä olisi tehtävä, elleivät ne jännitä itseään äärimmilleen ja sinkoa kipeitä nuolia toisensa perään minua kohti.

Yritän muistaa, miten sain stressaantumisen väistymään joitakin viikkoja sitten.
Puhuin stressistä, yleisellä tasolla. Luin rentoutumisesta.
Ole lempeä mielelle.

Laadin äsken kaikella ankaruudella aikataulua, jonka oli tarkoitus estää tuleva stressaantuminen. Kun nyt tekisin kaiken juuri näin, välttäisin kohtuutonta myöhemmin.

Lukio-ikäisenä luin mielenkiinnolla ensimmäisen asteen muutoksista ja toisen asteen muutoksista. Ensimmäisen asteen muutoksissa asiat muuttuvat, mutta kaikki säilyy olennaisilta osiltaan samana.
Se, mitä suunnittelin oli ensimmäisen asteen muutos. Enemmän samaa, mutta verhotussa muodossa.

Toisen asteen muutos?

Nytkin suunnittelen ja aion:
Asetan itseni ylityökieltoon.
Lasken tunnit. Teen sen, mihin voimat tai aika riittää.
Katson kuinka pitkällä viikon päätteeksi olen.
Luotan, että kaikki menee ihan hyvin.

Ja jos mieli mielii muuta,
olen lempeä, rauhallinen.

Flunssaa,
uusien kurssien valmistelua,
päättyneiden kurssien arviointia,
sen miettimistä, miten työ näyttäytyy niin vaativana,
onko se minussa vai työssä vai yhteiskunnassa
vai pelkästään tässä ylitäydessä elämänvaiheessa...

Loka-marraskuu on töissä ihan pahin vaihe.
Yritän tajuta, miten voin selvitä.
Yritän tajuta, mistä voin löysätä, mistä päästä helpommalla.
Helpolla pääsemisessä olen kyllä vähän niinkuin Niksi-Nella...
En oikein osaa tehdä yksinkertaisesti ja paljaasti.

Hahmottelen suuria linjoja.
Ehkä vielä pitäisi miettiä, otanko jossain turhaa taakkaa,
voisinko tehdä helpommin.
Mieli on vähän levoton,
nenä tukossa.

Syyskausi on alkanut sillä tavalla kokonaisvaltaisena, etten ole osannut ottaa hetkiä itsen kuulosteluun ja sanantynkien tapailuun. Siitä hiljaisuus.

Nyt perheessä on tokaluokkalainen ja kahdeksanvuotias. Kutsuilla oli yksitoista tyttöä. (Lahjoista syntyi kaksi muovikassillista roskaa.)
Pojilla on päiväkodissa riittävän hyvä olla. "Nytkö tämä meidän aurinkomme lähtee?" kysyi hoitaja, kun hain pienintä. Hän oli ollut tänään hyvällä tuulella. Keskimmäinen kertoo, mitä he olivat uuden kaverin kanssa suunnitelleet. Hän ei muistanut vielä kaverin nimeä, mutta leikkeihin he olivat jo tiensä löytäneet. Toivottavasti kaveruus lähtee kantamaan. Tähän asti hän on leikkinyt päiväkodissa aika paljon yksin.

On hämmentävää olla töissä. Työ on niin hajanaista. En ole osannut rauhoittua siihen, en hahmota sen ääriviivoja. Huomenna on paloharjoitus. Annan ohjausryhmälle ohjeita. Opetan kaksi kokonaisuutta. Viime yönä näin unta, että minun piti mennä pitämään esitelmää valtioneuvoston kansliaan. En ollut valmistellut sitä vielä ollenkaan ja yksi ilta oli enää aikaa. Mietin esitysgrafiikasta lukemiani ohjeita siitä miten dialle asetellaan tyylikkäästi vain aivan olennaisin.
Aamulla olin helpottunut, kun tajusin, että edessä on vain pari vähän kevyemmällä kädellä suunniteltua oppituntia...

Huomenna töiden jälkeen lähdemme mökille.
Se tuntuu taivaalliselta.
Aion istua siellä ja imeä itseeni tuulta, vettä ja avaraa maisemaa.