maanantai 28. helmikuuta 2011

Ajattelin eilen, että kirjoitan aamulla jotakin...

Älä koskaan istu alas kirjoittamaan, jos et tiedä, mitä aiot kirjoittaa.
- Kenneth Atchity teoksessa A Writer's Time

Aikominen on unelmoinnista seuraava askel.

Aikomukset, jotka toteutuvat ovat suunnitelmia.


Jos aion sen, minkä teen,
aikominen itsessään voi olla tekemisen palveluksessa.
Aikominen luo mielessä valmiuden tekemiseen
ja huomaamattani virityn siihen, mitä tulisi tehdä.
Jokin minussa valmistelee ja kuplii,
raivaa risuja polulta
niin, että aloittaminen muuttuu helpommaksi.

Atchity ehdottaa, että kirjoittajan pitäisi aina lopettaa kirjoittaminen luomalla aikomus siitä, mitä hän seuraavan kerran kirjoittaessaan aikoo tehdä. Näin hänen mielensä saa mahdollisuuden valmistautumiseen, luovien ideoiden keräämiseen ja ongelmien ratkaisemiseen. Kun aikomisen ja tekemisen välillä on aikaa, huonoimmat ideat ehtivät nousta ja lakastua. Tietoisen tekemisen vaiheessa on sitten mahdollista tarttua niihin vähän lupaavampiin ratkaisuihin.

En ole koskaan käyttänyt aikomista Atchityn kuvaamaan tapaan - hyvin tietoisesti.
Petyn, jos en tee aikomaani. Niinpä olen joskus myös ajatellut, että paras tapa tehdä asioita olisi aikomatta, ajan virrassa purjehtien, tarttuen siihen, mikä kulloinkin käsille tarjoutuu, sitomatta itseään ennalta mihinkään suunnitelmaan, luottaen, että kaikki välttämätön tulee kuitenkin viimekädessä tehdyksi.
Toisaalta ajan hallinta ja suunnittelu on työssäni keskeistä. Suunnittelen työkseni toisten aikaa. Siinä yhteydessä näen, että on oltava rakenteita, tehtäviä, määräpäiviä; airoja, jotka työntävät veneen liikkeeseen ja oikeaan suuntaan.

Tavoitteellisuus edellyttää aikomista.
Sopiva määrä tavoitteellisuutta virittää liikettä ja tuo elämäniloa.
Minulle ei tee hyvää aikoa paljon ja tehdä vähän.
Olisi ymmärrettävä aikoa sopivasti.
Ehkä siihenkin kätkeytyy taito, jota voin opetella.
Ajatella tekevänsä ensisijaisti sen, minkä haluaakin tehdä ja silloin, kun on sille sopiva aika.

Aion opetella aikomista
(ja olla lempeä, jos en heti osaa).

sunnuntai 27. helmikuuta 2011


Lämmin kiitos Kirsi-Tuulille Onnenkoukkuun. Sain lämpimien sanojen saattelemana oheisen tunnustuksen. Tunnustukseen liittyy sarja kysymyksiä, joita Lumikko on Meijerielämää blogissaan vielä lisännyt muutamalla (merkitty plussalla). Tässä minun vastauksiani:

1.Milloin aloitit blogisi?
Vuonna kuusi. Muistaakseni maaliskuussa. Ajattelin, että kirjoitan sen vuoden ja vaihdan sitten nimeä.

2.Mistä kirjoitat? Mitä käsittelet?
Yritän kuunnella itseäni ja katsoa ympärilleni.

3.Mikä tekee blogistasi erityisen?
"Siksipä oli se niin merkillistä, kun se mun oli onneni juuri."

4.Mikä sai sinut aloittamaan blogin?
Olin aivan muutama päivä ennen blogin aloittamista "löytänyt" netistä henkilökohtaista elämää kuvaavat blogit. Ne tuntuivat heti omilta. Halusin heti mukaan kokeilemaan. Blogin kirjoittaminen oli alusta alkaen pysähtymispaikka ja henkireikä muuten vaativassa elämäntilanteessa (alussa siis vaikeasti allergisen vauvan äitinä).

5.Mitä haluaisit muuttaa?
Kaipa aina haluaisin kirjoittaa todemmin ja tarkemmin, viisaammin ja keveämmin, leikkisämmin ja samalla syvästi... En mieli mitään muutossuunnitelmia :-).

+6.Miten bloggaamisesi on muuttunut matkan varrella?
Alussa olin sekä leikkisämpi että varovaisempi.
Nyt luulen olevani enemmän urautunut tavallisimpaan kirjoitustyyliini...

+7.Parasta mitä sinulle on blogisi myötä tapahtunut?
Olen saanut tuntea ihmisiä, joiden elämää olen heidän kirjoitustensa kautta seurannut. He ovat ystäviä, vaikka en tunne heitä muualla.
Olen ymmärtänyt, miten tärkeää kirjoittaminen minulle on. Olen löytänyt omaa ääntäni ja saanut voimaa elämäntuntojen sanoittamisesta.

+8.Kadutko jotakin postaustasi?
Enpä taida. Poistan vanhat postaukset aika-ajoin.

+9.Tekisitkö jotain toisin, jos aloittaisit bloggaamisen vasta nyt?
En tiedä. Olen joskus leikkinyt uudestaan aloittamisen ajatuksella...

+10.Millaisia blogeja itse luet/katselet mieluiten?
Minulle sanat ovat tärkempiä kuin kuvat. Luen mieluiten sellaisia blogeja, joiden kirjoittajat tuntuvat aidoilta ja eläviltä. Luen myös teemablogeja, jotka liittyvät kiinostuksenkohteisiini. Ne ovat enemmän niinkuin lehtien korvikkeita.

Tunnustukseen kuuluisi sen jakaminen eteenpäin,
mutta koska tämä on jo levinnyt niin laajalle, jätän virallisen listan väliin. Rakastan niitä monia ihania blogeja, joita käyn lukemassa.
Jos tämän kuitenkin jonnekin siirtäisin, se olisi Merja, jonka kirjoittama blogi oli tärkein syy siihen, että aloitin oman blogini. Kiitos, Merja!

perjantai 25. helmikuuta 2011

Talvi ei väisty,
siis minä taivun:
sytytän kynttilät,
mietin glögin laittamista.

keskiviikko 23. helmikuuta 2011

Loppumietteitä käpyvaraston juurelta

Orava istuskelee käpyvaraston suulla ja ottaa mittaa. Kevät saa tulla. Orava on turvallisin mielin: ruokaa on (vieläkin) jäljellä!
Käpyvaraston vajentaminen on onneksi sekin jossain määrin edennyt :-).

Pakastimesta on syöty enimmät sinne varastoidut ateriat.
Alkuperäisellä inventaariolistalla on jäljellä muutama pussi erilaisia papuja (hyvä!), vähän mausteyrttejä (ok), pari banaania (odottavat seurakseen sopivia smootieaineksia), yksi perunalaatikko (syödään tällä viikolla) sekä ihan muutama epämääräisempi rasia (keittoa, kasvislisäkettä).

Jauhokaapista olen käyttänyt lähinnä quinoajauhoa ja spelttimannaa - niitäkin vain pieniä määriä. Olen kuitenkin iloinen siitä, että olen tehnyt pitkästä aikaa leipäkoneleipää. Leipäkone on "lainassa" vanhemmiltani ja ollut aika monta vuotta todella vähällä käytöllä. Maissijauho ja kikhernejauho odottavat siis vielä vuoroaan... Muistan tehneeni joskus allergiadiettiaikana pelkistä maissijauhoista joitain leipäsiä, jotka olivat todella hyviä. En vain enää muista miten. Jenkkiläistä cornbreadia olen myös harkinnut. Ja kikhernejauhojen käyttöön sainkin aiemmin jo kommenttilaatikossani kiinnostavan vihjeen, jota en ole ehtinyt kokeilla.

Jääkaapissa on edelleen monenlaisia pulloja ja purnukoita, mutta ei mitään kovin tarpeetonta tai haastavaa. Misokeitot lämmittäkööt kevättalveani!

Säilykkeitä en ehtinyt pohtia lainkaan. Haastavien käytettävien osastossa ovat siis edelleen sardiinit sekä jotkin vihannessäilykkeet (joita ei tee mieli käyttää, jos tuoretavaraa on saatavissa). Nostan esille haastavimmat ja päivämäärän puolesta kiireisimmät. Jään toivomaan parasta :-)

Muista kuivatavaroista hyvä muistaa -osastoon kuuluvat soijarouhe ja soijasuikaleet, joita siis en ole saanut tässä välissä käytetyksi. Tässä on taas allergiaperheen muutosvaiheen kitkaa: Paju on siirtynyt syömään yhä enemmän meidän muiden kanssa samaa ruokaa ja hän on allerginen soijalle.

***
Kaikenkaikkiaan ruokatavarat ovat käpyvarastokatsauksen jälkeen paremmassa järjestyksessä sekä kaapeissa että mielessäni. Hyllyt ovat hieman väljempiä.
Lisäksi olen muistanut, miten paljon mukavampaa arkinen ruuanlaitto on pienen suunnittelun ja tavoitteellisuuden siivittämänä :-).

perjantai 18. helmikuuta 2011

Loman aattona

Tänään kiisin lumisen maalaismaiseman halki.
Heräsin jo aamulla valoon.
Sain olla mietteissäni,
sain puhuakin.
Olen vielä vähän kierroksilla -
loman alkaminen ei vielä mielly olemiseen.
Huomenna lähdemme liikkeelle
pitkästä aikaa koko perheellä muualle.
Olen vähän väsynyt
ja pikkuisen hyvillä mielin.

Hyvää lomaa,
hyvää yötä!

torstai 17. helmikuuta 2011

Ei työ tapaa vaan...

Olen miettinyt tekemisen tapaa sellaiseen, mistä en kummemin pidä.
Syksy meni vitkuttaen ja kärsien. Lopulta tuli tehdyksi,
mutta saamattomuus suolasi turhaan ne kaikki tekemättömyyden päivät siinä välissä.

Nyt tuntuu, että olen jotakin oivaltamassa.
Lähestyn kahdesta suunnasta:
työlle ajatellun ajan pituudesta
ja työlle ajatellusta tilasta.

Liian pitkäksi varattu yhtäjaksoinen aika tuntuu vankilalta,
johon astumista haluan välttää - jos vielä voin.
Liian lyhyeksi varattu aika lannistaa,
koska etenkin alkuun pääsemien vie totisesti aikansa.
Sopiva aika työlle,
sopivassa paikassa,
sopivasti muuta välissä.

Ja pikkuisen päättäväisyyttä myös,
että nyt teen, enkä huomenna.

Ei liian rauhallista,
ei tälle parasta, rauhallisinta aikaani -
paras aika paremmalle, makeammalle.
Tälle se aika, joka on kulutettavana
ja se aika, josta sanoisin että ei tässä nyt enää viitsi mitään erityistä.

Tänään kokeilin uutta
ja menin kahvilaan
- hyvä paikka, teetä saa hakea lisää, sen ensimmäisen hinnalla.
Siellä tein,
en liikaa, en liian vähän,
ja sitten porhalsin pakkasaurinkoon ja muihin mietteisiin.

Kotona lepäsin ja tein viimeiset, valmiiksi:
loppu on nopeampaa, paljon nopeampaa kuin alku.
Olen hyvillä mielin:
en siirtänyt, en vetkuttanut, en väsynyt, en sirritellyt
ja huomenna en sitten tee, kun tehtävää ei enää ole.
Huomenna ihan muuta.
(Tai mitä muuta se nyt on, itsenäni kuitenkin.)

maanantai 14. helmikuuta 2011

Sanoja ja päänsilitystä

Valvon Pajun unta. Hän sairastui lapsista viimeisenä meitä hitaasti kiertävään vatsatautiin. Nyt hän nukkuu olohuoneen lattialle levitetyllä patjalla,
nukahti ennen kuin ehdimme kantaa patjan yösijaksi ajattelemaamme paikkaan.
Tauti on hänelläkin - kuten Mintulla ja minulla - sitkeää
ja pieni heräilee vähän väliä ja kaipaa äidin apua.

Luen samalla ja mietin. Luonnostelen tulevia sanoja ja en oikein tiedä luottaisinko vai en, ja jos luotan, niin yliarvioinko itseäni tai aliarvioinko toisten odotuksia.
Mietin muitakin sanoja, sen kirjoittamista, joka on vielä aikomista enemmän kuin tekemistä. Se, mikä on jo tekemistä, etenee hiljalleen. Kokeilin tänään yhtä ideaa, joka ei näyttänyt toimivan. Ei ainakaan vielä. On silti kiva keksiä, vaikkei toimisikaan, ihan keksimisen ilosta. Ehkä vielä keksin senkin, miten saan sen toimimaan.

Tänään, kun hain poikia päiväkodista Timotei ei olisi malttanut lähteä, kun hänellä oli kaksi kiinnostavaa konekirjaa kesken lukemisen. Paju pelasi muistipeliä ja oli ilmeisesti pahasti häviöllä. Kun tulin, hän kiipesi pienen apinan tavoin syliini ja oli varauksettoman onnellinen.

sunnuntai 13. helmikuuta 2011

Sunnuntaituntuja

Viikonloppuun on kuulunut flamencoa näyttämöllä ja rockia kotilattialla. Juuri nyt tytär on katsomassa luistinten liukua musiikin tahtiin. Uusi viikko tuo sekin tullessaan tanssiaskeleita - vanhojen päivänä koulun salin lattialla. Muutakin kiitoa viikkoon kuuluu: käyn peräti kahdesti matkan päässä kulttuuripääkaupungissa.

Työviikon aloitin jo tänään, kun arvioin yhden koepinon huomista palautusta varten. Se oli vaihteeksi ihan mukavaa. Pidin sopivasti taukoja ja pienen ryhmän kanssa työtä oli yhdelle päivälle sopiva määrä.

Tätä aloittaessani oli viikonlopun seesteinen hetki: aika siistiä ja rauhallista. Mutta - se oli silloin - parhaillaan olohuoneessa harrastetaan seiväshyppyä.

***
Viimeinen viikko käpyvaraston tyhjennystalkoita on edessä. Pakastimessa on vieläkin ruokaa! En ole päässyt kokkailemalla huventamaan kaappivarastoja ollenkaan siinä määrin, kuin mitä aloittessani kuvittelin. Kerta toisensa jälkeen päivällinen nostetaan pakastimesta. Niin tänäänkin. Jäisenä epämääräinen kökkäre paljastui jonkin sortin jauhelihakaalilaatikoksi. Sen ohella kulutimme jääkaapista pois joulurosollia varten ostamani suurehkon punajuuripurkin. Jälkiruuaksi syötiin samoin jouluksi valmistamani puolukkajäädykkeen jämät. Lounaalla saatiin taas käytettyä yksi satsi jouluista perunaatikkoa sekä loput lihapullat. Kaapin hyllyjen tyhjentyessä löysin perukalta pussillisen kuivattuja karpaloita. Ne ovat aivan herkkua. Taidan viedä ne työpaikalle jälkiruokanälkää tyydyttämään :-).

perjantai 11. helmikuuta 2011

Bataattipapupaistos ja kaalikesäkurpitsalisäke

Käpyvaraston vajennusviikot etenevät edelleen täällä kuusen oksistossa. Edellisen viikon hillitön into on korvautunut vatsataudeilla ja keskivakaalla päättäväisyydellä.

Tiistai:
Kanapaloja ja risottoa (pakkasesta)

Keskiviikko:
Kaksi annosta possulientä (pakkasesta)
- toinen keittoon ja toinen kaali-kesäkurpitsalisäkkeen (nam!) valmistamiseen

Torstai:
Ei mitään varastoruokia :-(. Kiireinen ilta. Ruoka kuitattiin pizzalla :-).

Perjantai:
Lounaaksi kaali-kesäkurpitsalisäkettä chilipapubataattipaistoksen (pakkasesta) kera.
Loput torttutaikinalevyt & jauhelihaa pakastimesta + riisinjämät jääkaapista muuttuivat jauhelihapiirakaksi.

Koska ihana Molly on esittänyt toiveen pienestä reseptistä silloin tällöin - en tietenkään voi olla vastaamatta kutsuun! Seuraa siis Kuusen ensimmäinen ruokablogipostaus.

Asiaan kuuluu, että kyseessä on yksi ehdottomista suosikkiruuistani. Harmillista tässä ruuassa on se, että oikeastaan kaikki ainekset tulevat kaukaa - harmia liennyttää taivallinen maku! Pikkulapsiperheiden arkea tämä resepti ei varmaan pelasta: ainakin Minttu ja Timotei pysyttelevät chilipavuista kaukana.

Tarvitaan:
1-2 bataattia lohkoina
1 tölkki kidneypapuja chilikastikkeessa (toki chilillä maustamisen voi hoitaa itsekin)
purjosipulia renkaina
2 dl kookoskermaa
suolaa + pippuria maun mukaan

Bataatti, purjo ja pavut kumotaan / kerrostellaan uunuvuoan pohjalle.
Seuraksi lisätään pippurilla ja suolalla kevyesti maustettu kookosmaito.
Paistetaan 200 asteessa kunnes bataatit ovat pehmenneet, noin puoli tuntia.

Määrät eivät ole tässä reseptissä ollenkaan tarkkoja. Jos papuja on enemmän, ruuasta tulee tulisempaa. Jos bataattia on paljon, makeaa. Jos kookosmaitoa tulee runsaasti paistos muuttuu kastikemaisemmaksi. Kaikissa muodoissaan se on maistunut.
Paistosta voi syödä esimerkiksi riisin tai salaatin ohella, leivän päällä tai vaikka kaali-kesäkurpitsalisäkkeen kanssa, jollainen syntyy (vastapainoksi) suomalaisista, edullisista raaka-aineista.

Kaalikesäkurpitsalisäkkeen valmistin seuraavasti:
- suikaloin kaalia
- paloittelin kesäkurpitsan
- freesasin kaalia hetken tilkassa oliviöljyä
- lisäsin joukkoon lihalientä (käytin possupaistin valmistuksesta jäänyttä lientä jota minulla sattui olemaan pakkasessa)
- hauduttelin kaalia pikkuisen pehmeämmäksi
- lisäsin kesäkurpitsat ja hauduttelin vähän lissä
- lopetin ajoissa, eli kun molemmat kasvikset olivat vielä vähän al dente
- maustoin suolalla ja pippurilla

Tätä lisäkettä tein nyt ensimmäistä kertaa, mutta teen sitä varmasti uudelleen, niin hyvää siitä tuli. Enkä muuten enää heitä mitään paistinliemiä roskikseen (kuten ymmärtämättömyyttäni olen joskus tehnyt)... vaan pinoan pakkaseen pikkupusseihin. Ehkä jatkossa älyän myös käyttää niitä sieltä :-). Luulisin, että kaupan kuutioillakin tämä onnistuu, vaikka maku on tietysti vähän erilainen. Kovin vahvaa lientä en tässä käyttänyt. Samalla menetelmällä voi valmistaa monenlaisia kasviksia, esim. parsakaalia tai kiinankaalia.

torstai 10. helmikuuta 2011

aavistus apeaa
haluttomuutta haasteisiin (vaikeaan)
vähän uuttakin helmassa
siitä pieni innostus
epäluulon kera, ei tämäkän, ei mitään

voisin katsoa toisesta kulmasta
valoisammin
vaan kun tämä synkempi tulee lähemmä
turha ja hankala synkkä
eikä jaksa tulla nostetuksi

jos on ylirasittunut olo
melkein silloinkin kun on levossa
onko se ylirasittumisen merkki
vai vain tavaksi käynyt, asenteeksi asettunut?

en tiedä, mikä riittää
en tiedä, riitänkö minä
missään ei ole niille selvää rajaa
apeaa mieltä, kummastusta

ajattelen: yksinkertaisia lauseita, selkeää
ja näin sekavia kirjoitan.

maanantai 7. helmikuuta 2011

Arkisia maanantaina

Minttu opettelee virkkaamaan kerrossilmukoita. Minä opetan.
Välillä luen Roald Dahlin Matildaa, joka on Mintun mielestä paras kirja, jonka hän on koskaan lukenut. Ei ole tarvinnut ihmetellä miksi, :-)
Perheen miesväki pelaa muuttuvaa labyrinttiä. Pienin voittaa ja on onnellinen.

Viikonloppuna käpyvarastoprojekti koki vakavan takaiskun.
Sairastuin perjantai-iltana rajuun vatsatautiin.
Sen seurauksena keittiöhommat siirtyivät miehelle ja lapset palasivat nakki / pinaattilettulinjalle.

Sunnuntaina toipuilin syömällä melkein vain kanakasvislientä pakkasesta ja muita nestemäisiä. Tänään kunnostauduin sitten kaivamalla pakkasesta sosekeiton lounaaksi ja lohipaloja päivälliselle.

Ehdin ennen sairastumista laittaa kotitekoisen luomujogurtin tekeytymään. Kokeilemme sitä Timoteille, jolla on maitoallergia. Jotkut maitoallergikot kuulemma sietävät luomumaitoa tai hapatettuja maitotuotteita paremmin. Minä kokeilen yhdistelmää :-) ja sitäkin aluksi tauottaen ja vähän kerrallaan. Tein jogurtin luomumaidosta ja sekoitin juureksi bulgarianjogurttia. Hapatuspaikkana käytin kylmälaukkua, johon laitoin jogurtit lämpiminä. Lisäksi pistin patteriksi kuumalla vedellä täyttämäni termarin. Sitten vaan laukku kiinni ja yöksi odottamaan. Jogurtti onnistui aika hyvin, vaikka se ehti hapata aamulla pikkuisen aiottua pidempään, koska olin niin pihalla :-) tautiyön jälkeen.
Olen syönyt sitä itse - yllätys yllätys - kvittenhillon kera. Tänään lähtee viimeinen erä kvitteneksotiikkaa.

perjantai 4. helmikuuta 2011

Omavaraisuuden ilo!

Oravalla on mukavaa, kun on nurkat ja kolot täynnä ruokavarastoja. :-)
Ei ole hätää rynnätä kauppaan heti, kun leipäkori vähän vajenee. Aterioita on pakastimessa niin paljon, että kaappien ruoka-ainesosastoon pääsen käsiksi ehkä vasta tempauksen loppupuolella, jos silloinkaan. Tuntuu mukavalta, kun ruokasuunnitelmastani nään, että pakastimen ateriat kantavat meitä kevyesti vielä ensi viikonkin. Lisäksi, kun olen alkanut pyöräytellä rieskoja ja leipiä, tunnen itseni melkein kuin vapaaksi, ikäänkuin riippuvuuteni lähimarketista olisi ohentunut. (Tarvitsemme sieltä silti hedelmiä ja vihanneksia ja maitoa... ja suklaata :-))

Mummini asui maalla. Hänellä oli suuren vaatekaapin kokoinen viileä ruokakomero. Sinne oli käynti tuvan nurkasta. Etualalla oli vähän lämpimämpi tila ja sitten uusi ovi ja portaat vähän syvemmälle viileään varastoon. Miltähän tuntuisi säilöä sellaiseen varastoon syksyn sadosta purnukka toisensa viereen, täyttää juureslaareja ja pinota jauhopusseja tulevan talven varaksi? Hyvänä vuonna, jos kaikkea olisi riittämiin, se tuntuisi varmaan aika mukavalta.

Minä olen (kukkaroineni) ehtymättömältä tuntuvan elintarviketulvan alajuoksulla, enkä oikeasti tarvitsisi varantoja talven tai edes talviloman yli. Niin kauan kuin rahaa riittää, ruoka on (melkein) itsenstäänselvyys. Elintarvikealan lakon aikaan nähtiin kaupassa joskus tyhjiäkin hyllyjä, mutta yleensä kauppan hyllyt täyttyvät luotettavasti ja ikäänkuin itsestään. Kamalan kätevää. Mutta onko se jopa vähän liiankin kätevää?

Luulen, että nuorena pientilan emäntänä koki erilaista ylpeyttä seisoessaan varastoimiensa hillopurkkien ja jauhosäkkien vierellä, kuin mitä minä tunnen nyt tyhjentäessäni jauhopusseja ja omituisia elintarvikelaatikoita virheostoksien vuoksi täyttäyneistä hyllyistäni. En voi olla mitenkään ylpeä siitä, että meillä on vielä 4 pussia knorrin valmiskastikkeita, jotka eivät ole ravitsevia, joista kukaan meillä ei erityisesti pidä ja jotka ostin joskus vain saadakseni tämän selville.

Siitä olen jo vähän ylpeämpi, että osaan muuttaa jauhoja leiväksi. :-)

Perjantaina:
Muutinkin sitten kolmeksi leiväksi vehnäjauhoa, quinoajauhoa, ruisjauhoa, monelaisia siemeniä ja pakastimesta ruisleivän juuren. Pakastimesta käytettiin myös tacokastiketta, jauhelihaa, aurinkokuivattua tomaattia, pieni pussi papuja sekä ikivanha kasvislasagne-annos. Kuivakaapista hupenivat taco-kuoret. Tämän päivän päätteeksi pakastin myös täyttyy: leipäjuuri ja yksi iso vuokaleipä löytävät sinne tiensä.

Torstaina:
Aamulla tarjosin Pajulle viimeisen pussin pussipuuroa. Puuro tosin jäi syömättä. Tein pannaria, johon sain käytetty taas desin quinoajauhoa, tiistaista couscousta sekä ritareista yli jääneen kauramaidon. Lounaaksi söin salaattia ja tofupaistosta (pakastimesta) ja jälkkäriksi pakastemarjoista tehtyä kiisseliä, jonka olin makeuttanut lapsille joskus "karkiksi" ostamillani ruokopalasokereilla. (Nyt niille käy jo oikeatkin karkit :-).) Päivällisellä käytettiin taas yksi rasiallinen karjalanpaistia (pakastimeasta). Iltapalalla kylmissään olleet lapset huljuttivat hunajavettä hunajapurkkiin kuivuneista jämistä.

keskiviikko 2. helmikuuta 2011

Muisteluita äidistä, kokkaamisesta ja kvittenhillosta

Pakastimeni historiallisesti merkittävin tuote on ehdottomasti äitini valmistama kvittenhillo. Yritin löytää netistä tietoa kvittenistä ja törmäsin vain näihin ruotsinkielisiin sivuihin. Mistähän äitini on kvitteniä mahtanut saada? Kasvaakohan kvitteniä suomessa villinä vai puutarhassa? Kaupoissa en ole sitä nähnyt. Sen muistan, että hilloja oli monta rasiallista. Noilla ruotsalaisilla sivuilla todetaan, että hedelmä on vaivoin syömäkelpoinen.

Tämä kyseinen rasia on pyörinyt pakastimessani aikoja, enkä ole uskaltanut ottautua sitä syömään. Kuten muistinkin hillon maku on sen verran erikoinen - makea ja karvas - ettei se uppoa lasten suihin.

Kvittenhillo kuvaa hyvin äidin tyyliä keittiössä. Ennen sairastumistaan hän oli kokeileva kokki. Hän oli nuorena emäntäkoulussa oppinut, ettei taitava emäntä tarvitse keittokirjaa, joten hän teki ruuat enimmäkseen omien ideoidensa ja peruskeittotaitonsa varassa. Meillä syötiin aika harvoin varsinaisesti samaa ruokaa. Ruokiin ilmestyi vaihtelua ja variaatiota. Kerran äiti tarjosi parsana paistettuja voikukanjuuria (vai oliko ne maitohorsmaa). Sillä kertaa lopputulos oli aika karmea, mutta useimmat kokeilut olivat onnistuneita. Mökillä meillä oli enimmäkseen ruokana mustan padan yllätystä, joka oli hyvää - ja aina vähän erilaista.

Anopin tyyli on sitten aivan toinen. Samoja onnistuneita perusruokia tehdään samojen onnistuneiden reseptien mukaan. Mieheni ei siis ole ihan niin kotonaan meikäläisen kokeilukeittiössä, vaikka onkin ihan avaramielinen ruokailija.

Minun osani on ollut olla lapsuudenperheeni keittiötumpelo, mutta pikkuhiljaa olen sieltä noussut. Matkalla opin että keittokirjat ovat ihan hyödyllisiä (ainakin jos emäntäkoulu sattui jäämään väliin). Kantapään kautta olen oppinut myös sen, että joissakin asioissa kannattaa vaan ihan nöyrästi seurata sitä reseptiä ja mitata tarkasti, mutta toisissa asioissa ei ole niin väliä. Viihdyn paremmin näiden jälkimmäisten parissa. Keittokirjoista pidän valtavasti. Annoin itselleni luvan pitää keittokirjoista, jopa vähän keräillä niitä, vaikka en olisikaan hyvä ruuanlaittaja. Keittokirjakokoelmani perusteella voi syntyä vaikutelma, että olisin innokkaampi ja taitavampi ruuanlaittaja kuin olenkaan. Äidiltä mallinnettu rohkeus toimia myös ilman ohjeita on tullut sekin tarpeeseen lasten ruokarajoitusten kanssa puuhatessa. Olen esimerkiksi oppinut, että melkein mitä vain jauhoja, vettä ja öljyä sekoittelemalla syntyy jonkinlaisia syötäviä leipäsiä.

Käpyvarastokatsaus:
Tänään on korkattu kvittenhillo, ujutettu quinoajauhoa leipäkoneleipään, syöty tiistaista papukeittoa jääkaapista. Pakastimesta on kaivettu porkkanalaatikkoa, perunalaatikkoa ja lihapullia. Niiden rinnalla on tarjottu Knorrin kastiketta. Kaupasta haettiin maitoa ja pientä täydennystä tuoretuotteisiin.

tiistai 1. helmikuuta 2011

"Mä haluun hilloo näitten tinasotilaitten päälle!"

Tiistain keittiöseikkailut etenivät jotenkin seuraavasti:

Lounaaksi nappasin pakastimesta mukaani tofupaistosta ja jääkaapista salaatinlehtiä.
Iltapäivällä leivoin jämäpuuroista rieskoja. Sekaan heitin maissijauhoa.
Päivällisellä annokset koottiin jääkaapissa jo olevasta ruuasta sekä pakastimen uumenista nostetuista lihapullista. Leipälaatikkoon oli kertynyt vehnäleivän kannikka ja kuivia sämpylöitä, joista taiteilimme Mintun ja Timotein kanssa köyhiä ritareita. Tämä uutuusruoka upposi jälkikasvuun kuin kuumille kiville. Päälle lorotettiin omituista teollista vadelmakastiketta, joka oli päätynyt jääkaappiin jonkun allergiaruokavaliolaajennuksen yhteydessä.

Päivän ostokset: Kauramaitoa, kananmunia (ritareihin) ja vehnäjauhoja.
Viimeisin ostos ei ihan kuulunut pelin henkeen. Jauhot eivät ole vielä lopussa, mutta ostin varastoon, kun halavalla sain...

Ps. Otsikko on Timotein suusta.
Vähän pehmeämmiksi jääneitä ritareita syödessään hän ihmetteli:
"Miksi nää on just nimeltään lötköjä sotilaita?"