sunnuntai 29. tammikuuta 2012

Diplomaatti, 4 v

Kun Paju pikkuinen joutuu Angry Birds pelissä vaikeuksiin hän huutaa alakerrasta:
"Timotei! 
Timotei!
Voisiko, kiitos, tämän perheen paras Angry Birdsin pelaaja tulla kokeilemaan tätä yhtä tasoa?"
Kyllä se yleensä voi.

perjantai 27. tammikuuta 2012

Kiukkuinen äksy osittaisella hoitovapaalla? (tai Pelkoja työetiikkapohdintojen taustalla)

Kun on kiire, voi sanoa: aion tehdä, mutta kun ei ole aikaa.
Jos aikaa on, eikä siltikään tee, aikailee.
Ja aikailemistaan peitelläkseen keksii ehkä jotakin muuta.

On hiukan pelottavaa ostaa aikaa.
Jos ajan on myynyt valmiiksi, velvoittanut ja valjastanut itsensä,
tietää sentään pysyvänsä ainakin sen ajan osalta poissa pahanteosta, kuten sanonta kuuluu.

Entä jos ajan ostaa itselleen,
eikä osaa käyttää sitä?
Kasailee mielikuvia etukäteen ja takakäteen
ja ne jäävätkin toteutumatta?
Entä jos aika vain valuu käsistä, eikä muutu miksikään sellaiseksi, joksi se oli aiottu?

Entä jos kiireetön äiti on yhtä kiukkuinen kuin kiireinenkin? Entä jos unelmat jäävät toteuttamatta, mansikat poimimatta? Joku sata teekupillista on ehkä juotu ja sen lisäksi enimmäkseen katsottu keskitasoisia brittiäisiä sarjoja ja pyöritty nurkissa päätä kääntämässä? Entä jos stressi ei vähene, kun ihminen alkaa stressailla sitten vaan niistä pienistä ja keskisuurista asioista?

Entä jos aika,
silloin kun sitä on "omana",
asettaakin ihmisen ikävällä tavalla vastakkain itsensä kanssa?
Kiireisyys ja tehokkuus on joskus aika mukavaa, silleen selkeän yksiarvoista (voin olla muuten mitä vaan ja tuli tuossa vähän turhaan huudettua lapsille, mutta ainakin oon tehokas).
Mitäs sitten, kun huutaa niille lapsille keskellä levollista selkeää ja kaunista kevätpäivää?
Tai jos tuli kyllä tilaisuus toteuttaa omia unelmia, mutta en toteuttanu - tai ei niistä nyt sitten vaan tullu mitään, oli varmaan väärät unelmat?
Kyllä olisi varminta pysyä töissä 
tekemässä yhteiskunnallisesti hyväksyttyjä, oikeita asioita.

Huh, huh.
Tällaista on mielessä.
Aion silti jäädä sille hoitovapaalle.  :-)

keskiviikko 25. tammikuuta 2012

Ei mitään tylsyyden pohjalukemia

Alkuviikon Timotei oli kotona meidän muiden tautisten kanssa.
Tänään hän oli eskarissa. Selitin opettajille, että Timoteillä taisi olla eilen jo aika tylsää,
kun muut olivat aivan velttoja ja valjuja. 

Autossa Timotei tarkentaa asiaa:
Ei mulla oikeestaan ollu niin kamalan tylsää eilen. Mullahan oli ainakin kaksi tekemistä. Ensinnäkin miettiä, että mitä mä tekisin ja toisekseen valittaa siitä, että mulla on tylsää.

***
Tänään käytiin lääkärissä.
3 pv lisää sairaslomaa,
antibioottikuuri poskionteloihin,
Pajulle nieluviljely
ja lisää kuumelääkettä.

Minttu on vielä kuumeessa,
mutta tuntuisi toipuvan.

Timotei on edelleen terve
ja LEGOHUPI -huvipuiston
suunnittelu- ja rakennustyöt
etenevät vauhdikkaasti.

tiistai 24. tammikuuta 2012

Aikataskussa

Neljäs sairauspäivä alkaa olla takana,
eikä flunssa vieläkään suostu hellittämään.
Minusta tuntuu kuin olisin pudonnut aikataskuun
jossa kaikki lyö tyhjää, aikomukset ja suunnitelmat
ovat lakanneet, televisiosta tulee jotain, eikä ole niin
väliä mitä, poljen paikallaan, odotan milloin
reuna alkaa kantaa jalkojen alla.



maanantai 23. tammikuuta 2012

Tänään kotona

Paju oli hiipinyt yöllä isosiskon viereen,
tärissyt siinä ja nukahtanut onnellisesti.
Aamulla posket hehkuvat ja yskittää.

Tänään olemme siis kotona.
Minä olen jo kolmatta päivää samassa taudissa,
jota mies poti koko viime viikon.
Ulkona on kaunis talvi.
Vietetään tavallista lapsiperheen elämää.
Tehdään ruuaksi pakasteesta ranskalaisia
ja otetaan muutenkin rennosti.

Viikonlopun makasin sohvassa
ja mietin matkoja ja työmatkoja,
muutoksia ja ennallaan pysymisiä.
Sain lisää kiitollisuuspuuskia ja
kuumeisena säälinkerjäämispuuskia ja
jossain välissä pikkuruisia urhoollisuuspuuskiakin.

Tämän päivän varalle olin eilen laskenut jotain,
jota en juuri nyt muista.
Istun lasten kanssa olkkarissa ja katson
Autot 2 elokuvaa, jonka pojat ovat
katsoneet varmaan jo kymmeniä kertoja.
Jotkut työasiat vähän pyörivät mielessä.
Luotan, että keksin keinot.



keskiviikko 18. tammikuuta 2012

Äkillinen kiitollisuus

Kassan jälkeen tavarani täyttivät koko tilan.
Yksi jogurttipurkki oli pudonnut vanhan herran ostosten joukkoon.
Yhteen pussiin maidot ja muut kulmikaat.
Pehmeitä sekalaisia toiseen, päälle loput jogurtit.
Pussinrakoihin hämmästystä:
kuinka voi ollakaan niin, että minulla on tämä perhe ruokittavana.
Olen saanut rakastua. Olen saanut lapsen, lapsia.
Miten ihmeellistä,
että elämässä on käynyt näin hyvin.

tiistai 10. tammikuuta 2012

Työetiikka puskee ihon alta

Henkinen perintö sanoo, että ihmisen on tehtävä niin paljon töitä, kun pystyy.
Minussa on sodanjälkeisen Suomen ääni, joka sanoo: Tässä on maa ja se on jälleenrakennettava. Työ ei lopu kesken ja jokaisen on tehtävä osansa.

Kuulen tämän äänen myös ympärilläni.
Erityisesti yksi työtoveri jaksaa välillä tuskastua leppoistajiin ja heppoistajiin. Hänen mielestään tätä maata eivät pidä liikkeessä lepäilijät ja vähentäjät, vaan ne jotka ovat ahkeria ja antavat pidättelemättä panoksensa yhteiseksi hyväksi - ja se tapahtuu työelämään osallistumalla. Hän opettaa sitten sellaisia tuntimääriä, joista en itse ikinä selviäisi.

Isäni ei myöskään ole lepäilevää sorttia.
Hän tekee kaiken tarvittavan heti tai vähän aiemmin.
Hän oli töissä useamman vuoden sen jälkeen, kun eläkkeelle jääminenkin olisi ollut mahdollista.

Seuraava sukupolvi, siis minun sukupolveni, on aina tiennyt olevansa tositekijöihin nähden himpun vetelää porukkaa. En ole ihan varma uskooko isäni minua vieläkään kovin ahkeraksi, koti kun on vähän homssuisesti hoidettu ja ahertamisenikin on hänelle turhan epämääräistä ja tietointensiivistä. Metsää nurin ja halkoja pinoon on enemmän hänen tyyliään.

Minä en ole burnoutissa.
Työ ei pääsääntöisesti ole liian rankkaa.
Ajoittain elämä on jo nyt ihan leppoisaa.
Ja koska olen opettaja, ymmärrän potea kulttuurisesti omaksuttua huonoa omaatuntoa siitä, että olen oikeastaan suojatyöpaikassa, enkä ymmärrä oikeasta työstä mitään, teen älyttömän lyhyitä päivä ja pidän pitkiä lomia. (Esimerkkinä näiden mielikuvien lähteistä keskustelu vaikka täältä; muut opet säästäkää itseänne, älkää vaivautuko lukemaan tuota... )

Silti minä istuskelen täällä ja laskeskelen työtunteja ja euroja ja mietin olisiko minulla rohkeutta mennä keskustelemaan lyhennetystä työajasta (= osoittainen hoitovapaa) ensi lukuvuodeksi.

Eikö se nyt ole silkkaa laiskuutta??? kysyy henkinen perintö.
Aikuinen ihminen, parhaassa työiässä!
Työ on pyhä velvollisuus! se huudahtaa naama punaisena.


Tämän piti olla jo melkein valmiiksi ajateltu.
Mitä minä tuolle nyt vastaan? 

sunnuntai 8. tammikuuta 2012

Lomakuilu


Sunnuntai on pudotus.
On aika luopua lomasta.

Loma oli kolmitahoinen, eikä mikään niistä ollut tavanomainen.
Ensin joulu, sitten sähkötön pimeys
lopuksi lunta ja luisteluretkiä isovanhempien luona.
Eilen pitkä ajomatka
ja tänään tämä asettuminen arkea vastaanottamaan.

alakuloisuutta (täällä on yksinäistä, mies vieläkin matkalla...)
muutoskitkaa (operooliin? huomenna kahdeksalta?)
stressituntuja (mitä kaikkea olen aikonut ja mitä ehdin sitten kuitenkin vain jotenkuten)
aikuiseksi vyöttäytymistä (kaikki sujuu paremmin jos itseltä ei mene hermot...)

kiitollisuutta (tämä täyteläinen, maistuva elämä - minulle?!)
luottamusta (kyllä se  taas sujuu, elämä on hyvää)
kohtuullisuutta (ensin tehdään tärkein, muu saa olla)
sanoja ja kauneutta (voimaksi ja iloksi)

En haluaisi siirtyä huomiseen. Muutos on niin jyrkkä ja kertakaikkinen.
Silti odotan jo tammikuun ja helmikuun viikkoja, jotka ovat vakaita, mihinkään kurottelemattomia aikoja.
Valo lisääntyy, lumen valkoisuus (toivottavasti) ympäröi, mikään ei liiemmin muutu, mihinkään ei tarvitse valmistautua. On hyvää aikaa ajatella.

Kun vain ensin hyppäämme tämän kuilun yli
ja hyvästelemme joulun ja loman.



perjantai 6. tammikuuta 2012

Aion olla luotettava


Olen todennäköisesti muiden silmissä aika luotettava ihminen. Teen työni, pyrin pitämään sanani, en käänny vähästä ketään vastaan, puhun edessä sitä mitä takanakin, olen vastuullinen jne.
Minä en vain itse voi oikein hyvin luottaa itseeni.
Lupaan, mutta en pidä.
Aion, mutta en tee.
Puhun ja arvostan yhtä, mutta teen toista ja muutan mieleni.

Aloin miettiä, miltä tuntuisi, jos joku toinen toimisi suhteeni samalla tavalla, kuin itse toimin itseni suhteen. Olisin aika usein pettynyt odotuksissani ja suunnitelmissani. Olisin harmistunut. En ehkä oikein luottaisi tähän ihmiseen, joka puhuu yhtä ja elää toista.

Jos vaadin itseltäni tiettyjä asioita suhteessa muihin ihmisiin,
miksi en vaatisi niitä samoja asioita suhteessa omaan itseeni?

Miksi voin luvata itselleni tekeväni jokin asian, ja sitten jättää sen tekemättä?
Noin vain, korkeintaan jokin epämääräisen selityksen turvin.
Eikö olisi parempi jättää lupaamatta, luvata viisaammin ja tarkemmin tai yksinkertaisesti vain pitää lupauksensa, tehdä aikomansa?

Miksi voin olla määrättömän epäjohdonmukainen ja ailahteleva?
Tietty sisäinen ristiriitaisuus varmasti kuuluu ihmisyyteen, mutta ihanko näin? Enkö kuitenkin jollakin tavalla pety ja kyynisty siitä, että voin antaa ajatusten liikkua niin monessa ja niin vapaasti velvoittamatta itseäni pinnistelemään sen eteen, että niistä muodostuisi käytäntöä ja konkreettisia valintoja? Entä jos ajatteleluakin voisi rajata tärkeimpiin, sitoutua niihin, muuntaa läpiajatelluksi ja läpi eletyksi?

Miksi en itsessäni kunnioita yksilöllistä, satunnaista ja ainutlaatuista, vaikka muiden kohdalla teen niin? Luen Hesarista juttua siitä, mitä muut lukevat metrossa – jokainen jotakin, omanlaistaan. Minun on helppo kunnioittaa näiden ihmisten valintoja.
Miksi en samalla tavalla turhaan kyselemättä anna itseni olla kiinnostunut siitä, mikä kiinnostaa, vaan arvotan vinoon ja painan sivuun? Eivätkö sanat ”tämä on jostain syystä minulle tärkeää” riittäisi omallakin kohdalla perusteluiksi?

Nyt olen kyllästynyt.
Haluan pyrkiä syvemmin oman luottamukseni arvoiseksi.
Rahankäyttökeskusteluista olen oppinut sanonnan: ”Pay youself first.” Jotain samantapaista tässä haen.

Tämä voi tarkoittaa sitä, että aion ja haahuilen vähemmän, jos minun täytyy oikeasti ottaa aikomiseni ja haahuiluni vakavasti.
Tämä voi tarkoittaa sitä, että olen vähän vähemmän joustava ja pitäydyn sitkeämmin siinä, mitä olen aikonut.
Tämä voi tarkoittaa sitä, että uskallan asettua ajattelemaan ja elämään jotain yhtä teemaa ja näkökulmaa sen sijaan, että jatkuvasti päivittäisin itseäni niistä kaikista, jotka voisivat olla mahdollisia.


En vielä tiedä, mitä kaikkea tässä on ja mitä kaikkea tarkoitan.
Tutkin sitä ja katson:
olenko itselleni yhtä luotettava kuin muille ihmisille.

torstai 5. tammikuuta 2012

Kuinka saat lapsen syömään monipuolisesti?

Minulla ruokittavana valikoivia syöjiä:
allergiataustaisia, ruokaapelkääviä.

Kun katan pöperöt pöytään,
joku yleensä valittaa jostain.

Timotei eläisi makaroonilla ja jauhelihalla
ja Paju pelkällä makaroonilla ja ketsupilla,
jos itse saisivat valita.
Aika paljon sitten elävätkin niillä,
vaikka kaikenlaista laita tarjolle, velvoita, lahjo, pakota
maistamissysteemiä on kokeiltu.

Paju voi syödä kokonaisen kurkun,
mutta muuta tuorevihannesta ei hyväksy.
Paitsi päiväkodissa....

No uusi vuosi ja uudet kujeet, miettii Marikki
ja ryhtyy taas yhteen yritykseen.
Miten olis maistamiskoulu?
Laaditaan raketinmuotoinen rastirata.
Kun molempien kaikki ruudut on väritetty, on palkkio tiedossa.

Marikki lastaa kippoihin kurkku, porkkanaa ja palan paprikaa.
Systeemi esitellään. Palkkiosta käydään ideointikeskustelua.
Timotei nappaa paprikanpalan muina miehinä ja syö suuhunsa.
Paju syö vuorotellen palan paprikaa, irvistää, syö kurkun ja ottaa taas paprikaa.

Kipot tyhjenevät ja ruudut väritetään.
Marikki katsoo vieressä täysin äimistyneenä. Normikonsteilla paprikan palan syömisestä on saatu kehitettyä valtavaa draamaa, traumoja ja kyyneleitä. 

Seuraavalla aterialla veljekset haluvat syödä tonnikalaa ja porkkanaa, jos siitä saa väritää ruudun. Syövät myös.

Älä koskaan aliarvioi kunnollisen ulkoisen motivaation voimaa,
ajattelee Marikki, ja ihmettelee mitä tästä vielä seuraa.



maanantai 2. tammikuuta 2012

Valon rytmi

Sähkökatkon aikan tulimme tietoiseksi valosta.
Päivät olivat lyhyitä, mutta ne toivat valon. 
Lapset alkoivat suunnitella elämää valon mukaan. "Nyt ei voida lähteä, koska vielä vähän aikaa näkee leikkiä legoilla."

Kun sähköt palasivat, aloin kaivata yhteyttä luonnon rytmiin.
Sähkövalon loisteessa luonnon valolla ei ole minulle merkitystä.
Olen irrallinen ja (näennäisen) omavoimainen.

Suomalaiset menevät kai mökeille palauttamaan tätä suhdetta luonnon rytmeihin.
Ja samalla varustavat mökkejään yhä pidemmälle, niin että suhteen palauttaminen käy sielläkin vaikeammaksi.

Nyt on sininen hetki,
tänään se ei kirkastu raikkaaksi, vaan kääntyy harmaaseen.
Sammutan osan valoista ja katson hiipivää valoa.