tiistai 29. joulukuuta 2009

Matkan ennakkotuntuja...

Ulkona sataa lunta.
Pariisissa sataa vettä.
Vaihdamme valkoisen läpinäkyvään.

Huonen tasoilla on kolme pinoa vaatteita ja salainen kassi lasten viihdyttämiseksi lentokoneessa. Lattialla ovat sadevaatteet. Muistilistaan on kirjoitettu alku. Mielen perukoille huolilistaan kaikki mahdollinen.

Mies haluaa Versaillesiin, Louvreen ja Effelin torniin,
minä Notre Dameen ja vain jonnekin, missä olisi kaunista ja tunnelmallista.

Lähdemme reissuun väsyneinä ja kolmen pienen lapsen kanssa.

Etsin paitsi laukkujen täytteitä, myös matkaan sopivaa mielenlaatua.

Yritän jättää pois odotuksiani siitä, miltä tässä vaiheessa pitäisi tuntua; miten mielen pitäisi olla onnellisen odottava ja utelias; miten tietyillä paikoilla tai kokemuksilla pitäisi olla minulle(kin) tiettyjä merkityksiä ja arvoa; miten minun ehkä kuitenkin pitäisi vain yksinkertaisesti olla vähän toisenlainen...

Ei kai se niin voi olla...
ei kai?

lauantai 26. joulukuuta 2009

Joulu

Joulussa melkein parasta on sen odottaminen. Tänä vuonna ehdin nauttia odottamisesta, sytytellä adventtikynttilöitä, askarrella piparkakkutalon ja joulukalenterin.

Olemme joskus ennenkin olleet joulua omalla perheellä kotona, mutta jostain syystä tämä joulu tuntui kuin ensimmäiseltä itse tehdyltä, vain oman perheen kanssa vieteltyltä. (Mihin katosi viime joulu? Emme muista.) Ehkä se johtuu siitä, että tavanomainen sukulaismatkamme jää nyt yllätysreissumme vuoksi joulunajasta pois. Tähän tapanille sopisi kyllä yhteys perheisiimme, mutta he ovat niin kovin kaukana. Kaikkea emme saa samalla kertaa.

Tein omaan mittaani paljohkosti jouluvalmisteluja. Enimmäkseen hyvillä mielin. Ruoka oli hyvää. Oma jouluateriani oli lähes vegaaninen, koska pidän joulun kasvisruuista ja se tuntui sopivan juhlavalta tavalta viettää joulua. Maito oli jätetty pois muista syistä - ja iloisista syistä. Tänä jouluna allerginen keskimmäiseni söi kanssamme kaikkea jouluruokaa (rosollia lukuunottamatta)! Vuosi sitten mentiin vielä aivan toisissa tunnelmissa.
Joulupukkikin vieraili poikkeuksellisesti sisällä asti. Hän toi tarpeellisia lahjoja: saajalleen sopivia, iloa tuovia. Ihan pikkuisen pukin kirjanpidossa oli kuitenkin tarkentamisen varaa, kun lapset saivat peräti kolme hienoa kirjaa, jotka meillä on jo ennestään. Usko pukkiin ei silti tainnut horjua ja uskon, että kirjat löytävät aikanaaan uuden onnellisen omistajan.

Tapaninpäivä tuntuu jo sopivan arkiselta.
Ympärillä on lunta, lapsia ja kauneutta.

tapanin aamuna

herään aikaisin
olen väsynyt
ja vähän yksinäinen

odottamani nietokset eivät tulleet
joulunpunainen polttaa silmiä

mieli on raskautunut
odotan, että pääsen astumaan koskemattomaan lumeen

keskiviikko 23. joulukuuta 2009

Joulun sanomaa neljävuotiaan mieltämänä

"Jumala on
ihmisissä
maan päällä
niin kuin
taivauksissa."

tiistai 22. joulukuuta 2009

Ostoksilla

Kiertelin suuressa tavaratalossa.
Minusta alkoi tuntua, että elämästäni puuttuu kimallusta.
Asia olisi helposti korjattavissa - 50% alennuksella.

Kirjakaupassa avasin kannen,
luin runon, enkä voinut jättää sitä yksin kelmeälle hyllylle.
Runo kertoi puusta.

Puut kantavat kimalluksen paremmin,
eivät vaadi
avaavat tilan, eivät tyhjyyttä.

maanantai 21. joulukuuta 2009

Jokin sai kysymään, mitä minä elämältä haluan
ja senkin, mitä elämä minulta.

Että huolehtisin heistä, jotka ovat käsiini lasketut.
Että syleilisin jokaista päivää,
ja ehtisin huomata, mitä minulle on annettu.

Ei sydän turhaan jaksanut tämän päivän lyöntejä.

lauantai 19. joulukuuta 2009

Takana, edessä, vaan ei nyt

Jätin koulun sinne. Jätin kassista sen, minkä tavallisesti kannan kodin ja koulun väliä, koulun pöydälle. Odottakoon siellä rästissäolevat ja tulevia ennakoivat, kaikki pienet, joita voisi tehdä alta pois jossain sopivassa välissä. Minä ajattelin nyt unohtaa koko jutun. Olla loppiaiseen omilla, jättää silleen, sieltähän löytyvät.

Nyt muuta: kotia ja rakkautta, joulua, kynttilöitä, ruokia. Lomaa. Matkakin tulossa.

torstai 17. joulukuuta 2009

Kuinka tunteita ilmaistaan...

Eräänä päivänä tyttäreni kertoi minulle kaipaavansa sitä, että pikkuveli leikkisi rakkaiden legojensa sijaista joskus hänenkin kanssaan. Veljellä on ollut tiukka autonrakennusprojekti meneillään joten hänestä ei ollut irronnut huomiota muuten kyllä rakkaalle siskolle.

Turhautunut sisko intoutui iltajutteluissa miettimään, miten kovasti hän toivoisi että keskimmäinen olisi sisko, eikä veli. Siskossa kun olisi niin paljon hyviä puolia. Tätä veli kuuntelee sängyssään oman aikansa.

Kun tulee hänen vuoronsa, hän toteaa, että toivoisi, ettei koko isosiskoa olisi olemassa.

Tarinan opetus?
Kiintymyksen ja kaipuun ilmaiseminen epäsuorasti voi lyödä pahasti korville.
Helppohan tämä on ulkopuolisen havainnoida, mutta entä kun sama tapahtuu vaikkapa omassa parisuhteessa?

keskiviikko 16. joulukuuta 2009

Pieni on melkein terve ja menossa huomenna päiväkotiin.
Oli hyvä päivä. Sylittelin pientä ja tein vähän kotihommia, joita olin aikoillut jo pidempään, mistä tuli hyvä mieli. Poltin kynttilää. Ulkoilin pakkasessa ja lumessa.
Neljän jälkeen väsähdin. Iltaan asti tunnelma ei kantanut.
Huomenna työt ja kalenteri, jossa on monta merkintää.

tiistai 15. joulukuuta 2009

Minänä

Jatkan vielä yhden päivän kotonanököttelyelämää.
Teen palapelejä pienen kanssa, vilkuilemme vähän televisiota,
mietin, mitä satun miettimään, laitan kynttilöitä, oleilemme yhdessä,
käymme nukutuskävelyllä.
Se puoli minusta, joka haluaisi olla kotiäiti, on onnellinen ja haluaisi vaan olla täällä, olla rauhassa, olla näiden kanssa, jotka ovat aidosti tai siis henkilökohtaisesti tärkeitä.
Se toinen puoli sitten miettii muuta,
ahdistuu vähän, jos liikkumavapautta rajoitetaan, eikä jaksaisi niitä samoja palapelejä ihan näin montaa kertaa.

Välitilassa: ei sovellu kotiin, ei sovellu töihin.

Yllättävän vahva ja sitkeä minussa on kotiäitiminä, joka haluaisi olla aivan yksityisessä ja omassa, lähetellä sanoja, mutta pysyä muuten poissa, ajatella itselleen, minkä ajattelee, sanoiksi paperille, sen minkä muille. Kotiäitiminä vaivautuu ajatuksesta, että joutuisi kymmenien vieraiden ihmisten eteen ajattelemaan paljaana kuin paju tuulisessa rannassa,
vetäytyisi mieluummin,
kasvattelisi kissojaan,
odottaisi kevätpäivää.

Rohkeaa, toimeliasta ja aikaan saavaa. Sitäkin olen osaksi, mutta miksi sitä kysytään tässä maailmassa niin paljon, ihan loputtomasti, loputtomasti?

Ajattelin ryhtyä taas ujoksi ja varautuneeksi -
mutta kuinka voisin, kun olen sitäkin vain puolisi, en kokonaan, en sydämen kyllyydestä, täydesti?
Olla montaa,
olla aina jännitteessä, tasapainottaa kiikkulautaa.
Kuulla äänet, kutsut, heikotkin
mennä perässä, olla avoinna, reagoivana, vastaanottavana, uteliaana...
Ajatella: olisi jäykempi sarana, varmemmin omassa asennossaan
ja tietää ajatuksensa turhaksi: ei voi tulla itseksi toivomalla, että olisi toinen.
Jos on tämä moniulotteinen, jännitteinen, liikkuva,
on se oltava
ja uskallettava olla sen kanssa.

maanantai 14. joulukuuta 2009

Lapsi pikkuisen enemmän kipeänä

Rauhalleen sujuneen päivän kääntyessä iltaan
kääntyi taudin kulku.
Pikkuiseni rakenteli tavalliseen tapaansa palapeliä.
Olin arvioinut hänet kuumeettomaksi, mutta turhan yskäiseksi menemään vielä huomenna päiväkotiin. Äkkiä hän alkoi rajusti vapista, kädet ja jalat olivat kylmät, lämpöä ei ollut. Vapinaa kesti parikymmentä minuuttia ja noin puolessa tunnissa kuume oli noussut 39,3. Annoimme kuumelääkkeen ja loppuillan pieni on torkkui sohvassa posket helottaen.

Lapsi pikkuisen kipeänä

Olen kuunnellut Kiti Mülleriä sekä Tastulan haastattelussa että ylen radio-ohjelmassa. (Anteeksi linkityksen puuttuminen.) Minua on lohduttanut hänen tarinansa kuinka hän unohti lasten pienenä ollessa pariin otteeseen kauppakassit kaupan kassalle ja huomasi sitten parin tunnin päästä, kun lapsille piti laittaa ruokaa, että näin oli käynyt. Ehkä samaan sarjaan omassa elämässäni kuuluu tämä tunne, kun pieneni on pikkuisen, ei-ollenkaan-vakavasti kipeä, mutta kuitenkin kuumeinen, että olen saanut ylimääräisen kotipäivän, jollaisia ilman en olisi jaksanut ja että on hyvä, että tunnit saavat jäädä pitämättä, että en lainkaan jaksa ajatella vastuuta ja lojaliteettia siihen suuntaan, olen vain helpottunut, kun saan olla kotona (vaikka pitää töitäkin vähän yrittää eteenpäin samalla). Ei näitä päiviä niin kovin montaa ole ollut, kuusi yhteensä (ja vähän omia sairaspäiviä päälle), mutta helpottavia aukkoja ne ovat, jos on vain pientä kuumetta, yskää ja lapsella kotona kuitenkin hyvä olla. Müller kehotti pidättäytymään muistihäiriön epäilemisestä arjen kuormituksesta johtuvien muistivirheiden yhteydessä. Kehotan itseäni samassa hengessä olemaan tekemättä johtopäätöksiä työmoraalistani tai muusta, vaikka olenkin nyt niin kovin helpottunut tästä kotipäivästä, pojat jaloissa leikkimässä, pientä tuhinaa ja aivastuksia.

lauantai 12. joulukuuta 2009

Työjuttuja taas

Takana on kolme viikkoa ylityökieltoa ja työajan kirjaamista.
Työaika on pysynyt asettamassani neljänkymmenen tunnin rajassa.
Olen tehnyt töitä kuutena päivänä viikossa.

Tästä on ollut se hyöty, että näen sen olevan mahdollista.
Joihinkin tilanteisiin olen mennyt huonosti valmistautuneena, mikä on syönyt työniloa. Muutenkin, kun karsin, joudun helposti karsimaan siitä kivoimmasta osasta työtä.
Lasten suhteen on kyllä ollut selkeämpää.
Puoliso on jäänyt vielä epämääräiselle, hahmottomalle alueelle. Iltatöitä olen tehnyt aika paljon, vaikka en ylitöitä teekään. Olen hoitanut virka-ajan tunteina muita asioita. Ei olla oikein ehditty jutella.

Väsymystä kolme tavallista, tiivistä työviikkoa ei ole taltuttanut.
Seuraavaan viikkoonkin tuntuu mahtuvan paljon intensiivistä ja vaativaa.
Viikon päästä olen lomalla. Siitä saan voimaa, toivon.

keskiviikko 9. joulukuuta 2009

Vauvatoiveita

Kannan huolta ja suren.
Se on menneen suruni
varjo
jossa väikkyvät nykyisyyden hahmot
naiset ja miehet,
yhdessä eläneet, sopivan ikäiset,
sellaiset, jotka sanovat "jos meillä olisi lapsia..."
tai "minulla kun ei ole lapsia..."
Minä katson heitä ja alan kantaa heitä,
alan odottaa heidän kanssaan - vaikka he eivät ehkä odota,
alan kantaa surua, jota he eivät ehkä tunne,
huolestun ja huokaan "eikö vieläkään, eikö jo nyt?"
ja odotan pyöristyvän vatsan tuomaa helpotusta ja toivoa.

Itken heidän puolestaan, vaikka en tiedä.
Niin lähellä ovat menneet pimeät.

maanantai 7. joulukuuta 2009

Ei ole aikaa kuunnella itseä

Kirjoitan työpöytäni ääressä. Se on lähes tyhjä. Siirsin paperit pois, kun sain tarpeeksi hyvän syyn. Mies on jättänyt tyhjälle pöydälleni vanhan purkan. Pöytä oli näin siisti viimeksi ehkä vuosi sitten joulun aikaan.

Lasken aikoja ja kirjailen minuutteja. Yritän käydä keveästi, vähillä elkeillä ja luottavaisesti, mutta en ihan luota, ei ole mukavaa, selviäminen ei tunnu oikein riittävän, kun olisi nautinto tehdä tarkemmin, kauniimmin. Nainen televisiossa sanoo, että haluaisi itseään nuorempien aikuisten muistavan, ettei kaikkea tarvitse saada kerralla, että aika korjaa ja vie eteenpäin. Muistutan itseäni. Joskus vielä teen hyvin tämänkin, minkä nyt vain selvisin.

Haluaisin aikaa ajattelemiseen ja lukemiseen.

Olen saanutkin aikaa. Ja käyttänyt siellä, missä eniten tarvitaan: perheen kanssa. Tänä vuonna on itse askarreltu joulukalenteri, pipareita, piparkakkutalo, adventtikynttilöitä, joulusiivous (vaikka osin muiden voimin toteutettu) ja sen sellaista.

Ihan hyvä kai tässä, mitä nyt vähän haikuilen.
Ota työpaperit esille: muutama ajatus ennen huomista.

torstai 3. joulukuuta 2009

Äidin nimi

Illalla pienin on melkein unessa, nostaa päänsä ja sanoo: "äiti". Minusta tuntuu yhtäkkiä yllättävältä ja koskettavalta, että olen saanut kuulla sen niin monta kertaa. Että näin monta kertaa joku on kutsunut minua äidiksi. Että sen olen elämältä saanut, on minulle annettu.

tiistai 1. joulukuuta 2009

Viikon toinen

Eivät ole päivät sisaria.
Tänäänkin pitkä työpäivä, mutta ei rahtustakaan ajan tunnusta. Ei ole ollut sisäisesti aikaa niille hetkille, jotka olisivat jääneet yli. Hermostuvaisuuteen ja kiireeseen olen ne kuluttanut, mitään kummempaa tekemättä.
Söin kuitekin päivällä hyvin.
Keskustelin kiinnostavan ihmisen kanssa.
Tein lämpimän eleen, joka otettiin vastaan.
Siinä päivän hyvät kohdat,
muu on mennyt sumussa.
Harmittaa olla hermona, kun voisi olla levossa.