torstai 24. kesäkuuta 2010

Enemmän!

Kun on saanut jotakin hyvää, seuraava kysymys on helposti: Miksi en saanut enemmän? 
Lapset kysyvät sen herkuista tai karkeista ja välittömästi,
aikuiset muunmuassa asunnoista ja noin puolen vuoden viiveellä.

tiistai 22. kesäkuuta 2010

Kaivopuisto

Kun olen yksin
olen kokonainen ja riitän itselleni
rakkaat ihmiset ovat ajatuksissani
muut unohdan.

Yksinäinen olen vieraiden
ihmisten seurassa,
kun minun pitäisi olla
kuin kuuluisin joukkoon,
mutta en tiedä
kuulunko.

Kun kävelen pois
olen helpottunut: 
olen taas yksin
enkä enää yksinäinen.

maanantai 21. kesäkuuta 2010

Muutos

Meidän piti mennä,
mutta lapsi on sairas.

Hän käpristyi nojatuoliin ja sanoi: Oikeastaan haluaisin tehdä jotain ja kuitenkaan en haluaisi tehdä mitään.
Iltapäivän hiljaisimpana hetkenä hän nukahti sohvaan ja hengitti kuuluvasti. Hän halusi mennä nukkumaan paljon tavallista aikaisemmin.

Ajattelin, että hän paranee huomiseksi.
Olin ostamassa junalippua netistä. Paikkatoivomustamme ei voitu toteuttaa. 
Hän heräsi ja oli vieläkin kuumeinen. Jätän liput ostamatta.

Kalenterista en näe, mitä päivät kantavat mukanaan.
Huomista ei ole kirjoitettu kalenteriin.
Toivon, että osaisin olla sille avoinna. 

Aikajuttuja

Ostin pikkuruisen kalenterin.

En tiedä, mitä ajattelin,

ajattelinko ehkä
että pienessä kalenterissa pienellä kirjoitetuilla asioilla on minuun vähemmän valtaa,
että nyt loppuu tämä kalenteriin tuijottelu, päivien ennakoiminen ja sen miettiminen, mikä päivä näyttää ikävältä, mikä mukavalta ja mikä työ mitenkin paljon minusta vaatii,
että tästä lähtien vain muina naisina kirjoitan merkinnän riville
ja jätän sen sinne, kunnes asia on ajankohtainen ja sitä tarvitaan

vai ajattelinko sitten kuitenkin
että tämä oli kaunein
ja minä katson tätä joka päivä
en kestä, jos se ei tuo iloa

vai ostinko uskottomasti  samalla tietäen, että suhteestamme ei tule pitkällä tähtäimellä mitään, että vaihdan isompaan kuin vain löydän tarpeeksi hurmaavan
ja että nytkin vähän kompensoin luomalla sivusuhteen erääseen erinomaisen viehtättävään paksuun muistikirjaan, jonka ostin samasta kaupasta?

En tiedä mitä ajatelin
ja kovin varovaisesti kirjoitan lehdille ensimmäisiä merkintöjä
vaikka en oikeastaan edes haluaisi
että elokuu on minulle vielä olemassa.

lauantai 19. kesäkuuta 2010

Vaadin poikaa syömään viisi pientä lusikallista kaalilaatikkoa.
Hän näytti epätoivoiselta.

Illalla hänellä oli kuumetta. 

Iltabussilla kotiin

Bussissa kokouksen jälkeen
istun muiden kaltaisteni
kanssa
jalat tai mieli väsyneinä
hajamielisesti maisemaa tuijottaen -
meluvalli varmaan valmistuu ennen syksyä.
Tarkistan kännykän, onko viestejä.
Takanani nainen soittaa kotiin:
"Miten on ilta mennyt? Äiti tulee kohta."

perjantai 18. kesäkuuta 2010

Suhteellista köyhyyttä lastenhuoneessa

"Kun katsot, katso rehellisin ja rakastavin silmin ja ajattele: `tämän ystävällisen ihmisen avulla minusta tulee täysin valaistunut.´"

Yllä oleva lainaus on Tulku Thondopin kirjasta Mielen parantava voima (s. 54). Hän lainaa siinä Shantidevaa. Olen pitänyt Thondopin kirjasta valtavasti sen iloisuuden ja tietyn keveyden vuoksi. En ole lukenut vakavasti vaan tietty ripaus hyväntahtoista ironiaa lukuäänessäni. Jostain syystä olen liittänyt tämän lauseen erityisesti tilanteisiin, joissa kuvatunkaltainen katsomistapa on minulle kaikkea muuta kuin luontaista :-). Ja arvostan sen tuomaa mahdollisuutta omasta "puhkumisesta" irrottautumiseen ja näkökulman (vaikka vain hetkelliseen) vaihtamiseen.

Yksi mieltäni vaivannut teema on ollut erot meidän ja lasteni ystävien perheiden kuluttamis- ja kasvatuskulttuureissa/arvoissa. Asumme seutukunnan vaatimattomimmalla nurkalla ja se näyttää kostautuvan siten, ettei olekaan niin helppo löytää ihan samanhenkisiä ihmisiä ympärilleen. Niinpä tyttäreni on kuviossa, jossa hänen kaverinsa saavat enemmän - enemmän tavaroita, viikkorahaa, matkoja, huoneita, trampoliineja, vaatteita, shoppailureissuja, elokuvia, teatteri-iltoja... Yksi ystävä erityisesti on vielä luonteeltaan sellainen, että hän puhuu paljon omista tarvaroistaan ja muista hienoista jutuistaan - mutta sivuuttaa esimerkiksi sen, kun tyttäreni pitkän odotuksen jälkeen sai vihdoin oman huoneen pelkällä olankohautuksella. Lienee selvää, että meillä on välillä pahaa mieltä siitä, kun kaverilla on sitä tätä ja tuota (ja siitä, ettei meillä olevia juttuja kaveri osaakaan arvostaa, vaikka ne ovat tyttärelle tärkeitä ja arvokkaita). Olen katsonut tätä sivusta kaikkea muuta kuin arvostavin ja rakastavin silmin.

Samalla minulle on käynyt aivan selväksi, että länsimaiset kulutustottumukset ovat pitkällä tähtäimellä ihan oikeasti kestämättömiä. Minut on kasvatettu (ei niinkään vanhempien kuin muun yhteiskunnan taholta) kuluttajaksi ja olen siinä sisällä siinä missä muutkin. Mutta ei voi olla mitenkään kestävää kasvattaa omista lapsistaan kuluttajia. Jos meidän maailmamme vielä kestää tämän, niin heidän maailmansa ei sitä enää tule kestämään. Suunnan pitäisi muuttua nyt, minun ja meidän kohdallamme.

En tiedä tarkkaan, mitä nämä ajatukset käytännössä meidän kohdallamme merkitsevät. Jokin pyrkimys yksinkertaisuuteen ja kohtuullisuuteen meillä kuitenkin on aina ollut ja sitä on auttanut se, ettei perheessämme ole aiemmin ollut kovin pitkää yhtäjaksoista aikaa kahta palkansaajaa, mies on mennyt pienillä apurahoilla, minä taas hoitanut lapsia kotona. Rahaa on vaihdettu aikaan ja niin tehdään nytkin. Emme siis mitenkään voi lähteä kilpavarusteluun tai edes pyrkiä ratkaisevasti kaventamaan tätä kuilua lastemme elämässä.

Aamulla halusin lukea muutaman sanan Thondopin kirjaa mieleni piristykseksi ja osuin taas tuohon lempilauseeseen. Näin yhtäkkiä tilanteen toisesta näkökulmasta. Olin ajatellut, että lapselleni on epäonni, että hänellä on tällainen tilanne (ja myös jotenkin niin että me olemme saattaneet hänet tähän tilanteeseen muuttamalla "väärälle" alueelle), että hän joutuu kokemaan huono-osaisuutta ja pettymystä aivan turhaan (koska hänhän on oikeasti hyväosainen jos vähänkään suhteutamme asioita laajemmin todellisuuteen).

Tänään sitten tajusin, että näitäkin perheitä voin (ja voimme) katsoa rehellisesti silmiin ja sanoa mielessämme: kiitos, teidän avullanne voimme oppia jotakin arvokasta. Sillä minä - ja varmasti myös lapseni - tarvitsemme kokemusta siitä, että voimme olla tyytyväisiä siihen, mitä meillä on, vaikka muilla olisi enemmän; että osaamme erottaa aidosti tärkeää siitä, mikä on vain lyhytnäköisesti houkuttelevaa; että pystymme olemaan tekemisissä ihmisten kanssa, jotka elävät toisenlaisesta lähtökohdasta käsin ja arvostavat eri asioita rasittamatta itseämme turhalla vertailulla ja mittaamatta itseämme toisten ihmisten (tai kulutuskulttuurin) laatimin mittarein. Kaikkeen tähän on oltava kykyä, jos haluamme muuttaa tätä maailmaa ja kulutuskulttuuria kestävämpään suuntaan. Eikä meidän lapsillamme oikein ole muuta mahdollisuutta.

Todellinen tehtäväni on siis siinä, miten autan lastani käsittelemään tunteitaan suhteessa ystäviensä saamiin asioihoin ja löytämään kestäviä arvo tässä kovin kulutuspainotteisessa maailmassa. Se ei ole kovin helppoa. Ymmärrän, että on hyvä saada joskus jotakin niitä asioita, jotka lasten maailmassa merkitsevät jotakin. Tästä vierestä on välillä vain todella vaikeaa arvioida, mikä on mitäkin ja millä on aidosti arvoa lasten maailmassa. Välillä haluan vähän pehmittää välimatkaa ja saada lapseni kokemaan, että hänelläkin voi olla joskus jotakin "hienoa". (Mutta tämä on sikäli melkein mahdotonta, että jos ystävä kertoo vanhemmilleen että minun tyttäreni on saamassa jotakin, mitä hänkin haluaa, niin he kyllä antavat sen hänelle. Heidän tavoitteenaan ei ole opettaa lasta kestämään kateutta tai odottamaan. Jos rahaa kerran on, niin miksi ei lapselle antaisi sitä, mitä tämä haluaa? Ei tarvitse kuunnella vonkumista ja lapsellakin on yleensä hauskaa.)

En ole mitenkään syväsisäistänyt ajatusta siitä, että nämä jännitteet voivat olla avuksi, mutta jo se näkökulma, että tämä ei ole pelkästään hankalaa ja epäsuotavaa auttaa jotenkin.

***
Käytännön kysymyksenä meillä on arvioinnin alla NINTENDO-pelilaite. Jos teillä on kokemuksia - onko iloa tuova ja hyödyllinen vai jääkö vähän päästä käyttämättä hyllyille? Tuoko jotain sellaista, jota ei saa netin ilmaisista peleistä...? Arvostaisin sisäpiiritietoa tästä. "Kaikilla muilla" on tämä laite ja tyttäremme säästää nyt sitä varten. Ja jos siihen osteaan pelejä, mitkä pelit voisivat olla 9 v tytölle niitä kivoimpia? Taipumusta juuttua peleihin liiaksi tytöllä ei ole ollut, joten sitä haittaa emme joudu ostamattomuudella välttämään.

maanantai 14. kesäkuuta 2010

Loma näkyy leikkinä

Pieni havainto ensimmäisen lomaviikon jälkeen: kun lapset ovat kaikki paljon kotona, he löytävät toisensa leikkikavereina paremmin, kuin muualla vietettyjen päivien jälkeisinä, lyhyinä iltoina.

Keskimmäinen ja esikoinen leikkivät, että keskimmäisen jalka oli kipeä. Esikoinen hoivasi häntä tunnollisesti. Potilaan "huone" oli kukkia myöten sisustettu ja tehty mahdollisimman mukavaksi...

Poikasilla on myös löytynyt yhteistä leikkiä. Heidän leikkinsä näyttää möyryämiseltä, nujuamiselta ja riehumiselta. Tärkeintä lienee, että on hauskaa. Jonkinlainen legorakenteluleikkikin oli tänään vireillä.

Aluksi pelkäsin, että lomasta tulee pelkkää riitelyä, kun poikasilla sosiaaliset taidot jo riittävät myös toinen toistensa ärsyttämiseen. Onneksi näköjään myös leikkin ja yhteiseen hauskanpitoon.

Esikoinen oli tänään vanhan kodin kaverin luona kylässä. Tuntuu hyvältä, että yhteys on säilynyt, vaikka tapaamisia on harvemmin.

Kirottu aloituskynnys!

Olen potenut pitkään ihan mieltöntä aloituskynnystä tehtävään tarttumisessa, ahdistunut ja melkein jumittunut, joskus aloittanut mutta vältellyt henkisesti ja siirtynyt nopeasti pois...

... asiassa, joka nyt kun sitä teen, on melkein jopa kivaa, eikä ollenkaan niin vaikeaa ja johon ei edes kulu mielettömästi aikaa.

Olisin voinut tehdä tämän aikapäivää sitten sen sijaan, että olen kuukausi/viikkotolkulla potenut sen tekemättömyyttä ja aloittamisen ahdistavuutta.
MIKSI siis en vain tee asioita silloin kun ne ovat kohdalla?

Onhan siihen tietysti syitä,
jotkut aika hyviäkin, ainakin joskus.
Kummallista ja turhaa kuitenkin tämä ylimitoitettu takkuaminen tällä kertaa.

Ehkä olen tehnyt asiaa jotenkin väärin: Varannut sille erityismerkittyjä aikoja kalenterista: SILLOIN minä teen SITÄ, nyt ei tarvitse. Ja sitten kun SILLOIN on tullut, en ole pystynyt tekemään. Paljon olennaisempaa kuin pitkät työajat on tehdä säännöllisesti, edes ihan vähän, jotain pientä, seuraava asia, joka on tarpeen... Silloin mieli ehtii väliaikoina kipittää tekemisen kintereille. Tällainen kertakaikkinen tässä nyt tätä suurta -tekeminen - se on liian vaativaa ja uhkaavaa. Minun pitää tehdä vähän siellä vähän täällä vähän itseltäkin huomaamatta. Ehkä se ahdistuskin silloin jakaantuu tasaisemmin ja jää melkein kokematta.

Tietysti nyt, kun saanut tiedoston lisäksi ajatuksen auki, voisin ehkä ajatella jatkavani tauotta ja saavani kamalasti aikaan...
Mutta sitä en tänään voi tehdä, koska lähden tästä kuljettamaan jälkikasvua paikasta toiseen.
Tavallaan harmi.
Pelkään että ahdistus palaa ja kynnys kasvaa taas.
Yritän kutsua mieleeni keveyttä... entä jos minä ihan vähän... vaikka tätä pientä vielä... jos tämän ensin ratkaisisin, voisin sitten ehkä tuotakin...
viivyttää sitä
viittyttää tätä tunnelmaa, että asiat ovat tehtävissä ja ettei ruohonjuuritasolla tarvitse kaikkea suurta kantaa samanaikaisesti.

sunnuntai 6. kesäkuuta 2010

Kotiäitiloman alussa

Lomamuistoja viimevuosilta:
Monen lomapäivänä päätteeksi kaadumme miehen kanssa iltaisin rättipoikkisina sänkyyn.


***
Loma ei lapsiperheessä tarkoita ihan sitä, millaisena naistenlehtimielikuvani sen kuvittavat: kiireitön loikoilu riippukeinussa siistin kukkien koristan huvilan pihamaalla ei tule olemaan tämänkään kesän ohjelmassa.

Loma on kuitenkin muutos tekemisen tavassa:
Huomenna emme nouse kellon soittoon.
Olemme enemmän yhdessä.
On kesän valoa ja lämpöä.
En tarvitse kelloa enkä paperipinoja. Ei haittaa jos muistikortti unohtuu kiinni tietokoneeseen. Vieraiden ihmisten virrasta on siitäkin tämä hyvää tekevä tauko.

perjantai 4. kesäkuuta 2010

Verhon löytämisestä

Kirjahyllyn vieressä ennen ikkunaa oli verhoton nurkkaus.
Oli puhuttu, että siihen etsittäisiin jotain uutta.
Minulla on kaapissa käyttämättömiä verhoja,
mutta ei niistä mikään juuri siihen sopinut.
Silti sopivan etsiminen ja valitseminen kaupassa ei sekään tuntunut houkuttelevalta. Minä pidän enemmän siitä, mikä jo on.
Lastenhuoneen vauvatavaroiden joukosta löysin kudotun kantoliinan, joka jäi aikanaan aika vähälle käytölle, kun kannoin trikoisella.
En ole halunnut luopua siitä, koska se on niin kaunis.
Kokeilin saisinko sen ripustettua verhoksi.
Pienellä taittelemisella kantoliinan raidat koristavat nyt hyllyn pielustaa.
Voisihan sen leikata ja ommella helmat sopivaan muotoon,
mutta pidän siitä näin. Ehkä pidän ajatuksesta, että sen voisi milloin tahansa ottaa alas ja kietoa siihen pienen, jos joku tarvitsisi lämpöä ja syliä.
En osaa selittää, miten hyvältä tuntuu katsoa:
punaista, violettia, vihreää.

tiistai 1. kesäkuuta 2010

Eräänä päivänä

Matkalla päiväkotiin minua vastaan käveli kolme naista lastenvaunujen kanssa. Minä olin yksin, nousin reppu selässä ylämäkeen. Vain lyhyet kuukaudet - vuosiko jo? - erottaa minut heistä. En ole enää mukana lastenvaununaisten armeijassa.

Jo edellisessä korttelissa ennen päiväkodin porttia päiväkodin laajalta pihalta, monesta eri suunnasta alkaa kuulua laulu: "*oo*oo tultiin hakemaan... *oo*oo tultiin hakemaan..." Lapset, joita en tunne, tuntevat minut. Pihan keskivaiheilta juoksee portille sinitakkinen poika ja ottaa minut lämpimästi vastaan.

Illalla matkustan kokouksesta bussilla kotiin. Minulla on takki, josta on nappi irronnut. Bussi pysähtyy koulun kohdalla. Nousen ja huomaan, että toinen nappi irtoaa. Katson kuinka se vierii pimeään bussikuskin tuolin alle. Astun ulos bussista. Takki repsottaa.