keskiviikko 30. maaliskuuta 2011

Keikahdan hetkeksi kantapäille

Jätin taakse
paksun pinon virallisia, tärkeitä, punakynällä merkittyjä,
tiedostokaupalla toisia sana sanalta tarkastettuja,
tänään pienen nipun muita, tavallisempia, käsin kommentoituja.

Huomennakin olen taitteessa:
pienet hyvästit, siirtymä kohti seuraavaa.

Välissä sammalpäiviä, vihreä huopa,
niityn laidalla oranssinpunaisia unikoita.

en jaksa virrata
haluan olla sammalen peittämä kivi

tiistai 22. maaliskuuta 2011

pisaroi
mietin alusta uudelleen,
ajattelu pysähtyy ruutuun
tarvitsen kumisaappaat
ojennan virkailijalle paperin
hän tallentaa tiedot tietojenkäsittelyjärjestelmään
poukkoilen ihmisiä vasten
kimpoan
pintaani piirtyy mustavalkoisia sanoja
katson peiliin
olen hätäinen ja vieras
minulle puhutaan, puhun
tyhjäksi
pisarasta heijastuvat kaikki värit

maanantai 21. maaliskuuta 2011

tututututututututu
tititititititititi
ototototototototot

mo mo

ettedee
ettedee

iido

perjantai 18. maaliskuuta 2011

sen pukemista kieleen,
mikä ei ole kieltä

keskiviikko 16. maaliskuuta 2011

Olen uponnut monta kertaa

On kiireitä ja siirtymiä,
rallikilpailuja olohuoneen lattialla,
joka aamu aika-ajot,
lukemisia, oikolukemisia, käsialoja,
rivien välissä pettymisiä ja väärinkäsityksiä,
kalenteri täynnä tekemisiä ja täynnä epätekemisiä
(kalenterissa lukee: tällä kellonlyömällä
menet sinne ja olet paikallasi mitään tekemättä).

On odotuksia ja on latteita otsikoita,
on (tai oli) kadonnut lohikäärme,
jonka katse seuraa ohi kulkevaa,
on syöksyjä moottoritiellä, ajo vuoren läpi valaistussa putkessa
toive, että radiosta tulisi seuraavaksi joku kiva kappale,
jossa voisi keinua ja unohtaa jotakin, olla vähemmän irrallaan,
olla osa jotakin, liueta ja riittää, muistaa ja unohtua.

On sanattomuutta
paljon puhetta, kirjoitettuja lauseita, heijastettuja lauseita,
puhetta, joka ei suju, vaikka sanoja on paljon
Haluaisin kävellä järven rannalla, haluaisin kuunnella lintuja
olla kuistilla, olla auringossa, nukkua hetken,
vaieta ja jättää sanomatta: olen sanaväsynyt,
lauseuupunut -
kirjoitetut ovat hiljaisia, mutta puhutut
ovat minulle välillä liikaa,
puhetyöläinen ei voi vaieta , vaikka se olisi kultaa,
vaikka se kasvaisi kukkasia.

maanantai 14. maaliskuuta 2011

tänään olen ollut paikalla
ja ollut sivussa,
ollut tyhjä,
kaikunut ontosti,
tehnyt eleen ilman sisältöä,
merkinnyt muistiin, mitä muistan muutenkin

sunnuntai 13. maaliskuuta 2011

Ensimmäinen päivä

Herättyään Paju pyysi maitopulloa
ja itki, kun muisti, ettei maitoa enää ole.
Sen jälkeen maitoikävää ei tullut koko päivänä.
Rankan olkkarisählyottelun jälkeen sankari
nukahti sohvatyynylle kaikkensa antaneena.
Hyvää yötä suloinen!

lauantai 12. maaliskuuta 2011

Avaruusmaidolle hei!

Tänään jätimme hyvästiä.
Ei enää avaruusmaitoa.
Tölkit, jotka ovat koristaneet keittiön pöytää lähes viimeiset viisi vuotta,
ovat nyt taakse jäänyttä elämää.
Meillä syödään nyt ruokaa.

Helpottuneena - mutta myös kiitollisena - jätän tämän vaiheen taakse.
Olisi mukava ajatella yksioikoisesti, että luonnonmukainen ruoka on aina parasta - mutta minulla on kaksi lasta, jotka ovat tarvinneet avaruusmaitonsa,
joka lienee pilkottuine aminohappoineen ja kymmenine ravintoaineineen jonkinlainen ruokateknologian huipputuote. Ilman sitä allergiat olisivat todennäköisesti vaikuttaneet kasvuun, terveyteen, ties mihin. Mutta nyt tuntuu hyvältä: ihan tavallinen ruoka riittää ja vältettävien ruoka-aineiden listan kanssa tulemme toimeen ihan hyvin.

Avaruusmaito, Pajun "oma maito", on ollut hänelle äärimmäisen tärkeää.
Paju ei ole pitkiin juonut tätä maitoa päiväkodissa ollessaan, mutta muutoin kaikki yritykset vähentää maidon määrää ruokavaliossa ovat olleet tuhoon tuomittuja.
Paju rakastaa maitoaan.

Nyt olemme tyhjentäneet viimeisen purkin.
Kuluneet tuttipullot on heitetty menemään
ja isoksi pojaksi kasvaneelle sankarille on järjestetty juhlat Suuren Siirtymän kunniaksi. (Juhlissa sankari söi kymmenen kettukarkkia ja kaksi palaa kakkua.)

Edessä lienee päiviä, joihin kuuluu maitoikävää.
Yritämme lohduttaa ja keksiä muuta ajattelemisen aihetta...
Urhea Paju! Kyllä sinä selviät!

tiistai 8. maaliskuuta 2011

Pikkuveli saa matkata vaunuissa,
kun isoveljen pitää kävellä.
Epäreilua, ihan kamalan epäreilua!

Timotei romahtaa aamulla tienpenkalle.
Minä kovistelen vähän: ei tähän voida jäädä,
on mentävä, vaikka tuntuisi kurjalta.

Timotei kyhjöttää tien vierustalla.
- Meidän pitää mennä, minä sanon,
miten minä nyt voisin sinua auttaa!?!

- Minua pitäis vähän lohduttaa,
saa hän soperrettua.

Menen viereen, halaan ja puhun,
sovitaan, että pidän kädestä.
Jatketaan matkaa.

lauantai 5. maaliskuuta 2011

Neljä voittoa ja yksi häviö

Opin tänään letittämään pullapitkon neljällä pullalangalla. Teimme Mintun kanssa pullia. Laskiaisen sopii tulla.

Timotei askarteli legoista mäkihyppymäen monttuineen ja parkkipaikkoineen. Siellä järjestettiin legoukkojen maailmanmestaruuskilpailut. Japani voitti.

Paju halusi pelata muuttuvaa labyrinttia. Veljekset olivat kiinnittäneet huomiota siihen, että häviän pelissä huomattavasti useammin kuin Paju, joten he hyvää hyvyyttään alkoivat kehitellä keinoja tasoittaa peliä hyväkseni. Se oli vähän kiusallista, sillä yleensä ongelmana on lähinnä se, kuinka onnistuisin tekemään tarpeeksi huonoja siirtoja peliä tarkkailevan Timotein huomaamatta... Hävisin ensimmäisen tasoitetun pelin ihan reilulla pelillä. Seuraava peli pelattiin ilman tasoitusta ja minä mokoma - edelläkuvatusta tasoittelusta rohkaistuneena - menin ja voitin pelin. Kun Paju tajusi, että minä voitin, hänen olemuksensa lysähti kerrasta, hän kääntyi itkeämään selkä minuun käännettynä ja tiuskaisi vain välillä: "tyhmä äiti!".

Mintulla on kaveri yökylässä. He katsoivat Miss Suomi -kilpailua ja arvioivat kilpailijoiden pukuja ja hiuksia. Tauolla järjestettiin yöpukukierros ja homman päätteeksi hammaspesukierros. Ilmeet ja eleet olivat autenttisia. Tämän blogin ihannetyttöjä :-) ehdottomasti.

keskiviikko 2. maaliskuuta 2011

Muutama merkintä ajasta

"You'll need to identify your concentration span for each activity you undertake. This is only way to find the exact, productive compartment of time for particular projects."
Kenneth Atchity

Olen kokeillut erilaisille puuhilleni erilaisia paikkoja ja erilaisia aikoja.
Viime syksynä kärsin ajankäytön suunnittelun sokeista pisteistä.
Nyt olen oivaltanut pieniä, mutta tärkeitä asioita siitä, millaista aikaa millekin toimille kannattaisi varata.

Atchity (s. 35) kiinnittää huomion tekemiselle varatun ajan pituuteen.
Hänen mukaansa on ratkaisevan tärkeää tietää, milloin lopettaa tiettyyn tehtävään keskittyminen.

Jos tekemiselle varattu aika on liian pitkä sitä ei pysty täysin käyttämään hyödykseen. Liian pitkän ajan varaamisesta seuraa vetkuttelua, tyytymättömyyttä, syyllisyyttä, vihaisuutta. Minulla on kokemusta näistä kaikista. Syksyllä varasin tietylle tehtävälle aina pitkän yhtenäisen ajanjakson. En saanut tehdyksi, joten olin epämääräisesti tyytymätön itseeni. Koin lievää syyllisyyttä siitä, mihin sitten olinkin aikani "tuhlannut". Lisäksi olin ärtynyt siitä, että olin "menettänyt" pitkän ihanan yhtenäisen ajan saamatta kunnolla mitään aikaiseksi.

Jos tekemiselle on varattu liian vähän aikaa seurauksena on toisenlaista turhautumista. Asia ei käynnisty, toistuvissa käynnistely-yrityksissä tuhlautuu aikaa ja energiaa. Sitä, minkä saa liikkelle, joutuu seuraavaksi topputtelemaan.

Sopivasti aikaa on varattu silloin, kun tekeminen säilyy eheänä, keskittyminen on mahdollista ja lopettaminen tapahtuu ennen kuin turtuminen ja väsyminen ovat nostaneet päätään liian korkealle. Tekemisestä jää hyvä maku suuhun. Kun tekeminen on lopetettu ennen katkeruutta herättävää uupumista, tehtävän ääreen palaaminen tuntuu seuraavallakin kerralla houkuttelevalta.

Olen nyt oppinnut, että tehtävät, joille ennen varasi pitkiä yhtenäisiä jaksoja, sopivat minulle paljon paremmin lyhyemmissä työskentelyjaksoissa. Alkuun pääsemiseen kuluu jonkin aikaa, joten ensimmäinen työjakso saa olla muita pidempi. Sen jälkeen sopivat esimerkiksi noin tunnin spurtit, jollaisia pystyn tekemään päivässä muutaman. Pidemmät työjaksot uuvuttavat ja puuduttavat ja saavat välttelemään toimeen tarttumista. Lyhyemmissä pätkissä samat tehtävät tuntuvat ihan mukavilta. Jopa nautin siitä, että tehtävässä edistymistä on helppo seurata ja työn tulokset saa näkyviin heti.

Monien tekemisieni kanssa en tunne vielä hyvin niitä aikoja, joita tekemiselle olisi hyvä varata. Olen kuitenkin tehnyt sen verran elämiskokeita, että ymmärrän pikkuisen paremmin mitä ja milloin minun kannattaa työssäni (ja harrastuksissani) tehdä.
Kokeilut - ja Atchityn lukeminen - jatkukoot...