Jättänyt itseni sivuun

Luin Siri Hustvedtin kirjaa Vapiseva nainen ja minun tuli ikävä sanoja.
Olemme olleet melkein viikon vanhempieni luona.
En ole kirjoittanut sanaakaan,
enkä lukenutkaan melkein mitään.

Olen valmistanut ruokaa. Se on minun tapani helpottaa talon suruisuutta,
yhdestä suunnasta intensiivistä ja toisesta suunnasta pysähtynyttä.

En ihan vielä osaa olla täällä kokonaan onnellinen.
Ehkä sitä ei voisi odottaakaan.
Lapset värittävät kuitenkin tämänkin maiseman, tekevät kaiken eläväksi ja pulppuavaksi,
säkenöivät ja suunnittelevat.
Pieni iso poikani alkoi itkeä, kun kuuli, että lähdemme huomenna kotiin.

Ajattelen, että minun pitäisi yrittää muistaa, kuka äitini oli ennen,
kirjoittaa ylös, mitä muistan hänestä.
Juuri nyt minun on melkein mahdotonta ymmärtää mitään uutta siitä, mistä olen tullut:
hämärä piirtää rajan,
en näe taaksepäin.
Enkä oikein osaa olla sen kanssa, mitä on nyt.

Olen valmistanut ruokaa ja menettänyt hermoni kerran,
päästänyt hermoni harkinnan edelle,
hätistänyt isäni pois.

Täällä olen yksin, mutta en kuitenkaan rauhassa.
Rakastettu, mutta en läheinen, tunnettu.
Tuosta ensimmäisestä ymmärrän olla kiitollinen. En kirjoita tätä valittaakseni,
vain katsoakseni, mikä on totta.

Kun menen kotiin, kaikki mitä olen, ympäröi minua.
Täällä olen itsekin jättänyt itseni sivuun.

Perhe, josta tulin, tulee minuun

Äiti ja isä olivat meillä yhdessä vähän yli pari vuorokautta.
Isä on hyväntahtoinen ja hyvä, mutta hänen läsnäolonsa värittää kaiken hänen sävyillään.

Painoin oven kiinni heidän jälkeensä
ja huokasin
surusta, huolesta, yksinäisyydestä, helpotuksesta...
Olen heille kiitollinen ja silti koen heidän painonsa
ja menetykset,
niiden painoa en uskalla kokea kuin harvoin,
kun ne pakottavat itsensä esiin muiden surujen alta.

Miten voi surra äitiä,
jonka on menettänyt, mutta joka kuitenkin on*?
Muistanko edes enää kunnolla, millainen äiti minulla oli?
Toisaalta, olisiko hyvä olla muistamatta, miten asiat voisivat vielä olla?

Isäni on kiinnostunut tietokoneestani
ja auttaa kaikessa, mihin näkee tilaisuuden,
mutta kun hän ei edelleenkään näe minua, 
jään hänen kaikesta hyväntahtoisuudestaan huolimatta jotenkin yksin,
vaikka aikuisena ymmärrän olla surematta sitä liikaa,
ymmärrän rajallisuutta paremmin,
ymmärrän, että hyvä on hyvää, siltikin.

Siis olen kiitollinen ja samalla yksin.

Siskoni on saanut pysyvän työkyvyttömyyseläkkeen.
Soittaa siitä minulle, vaikkei yleensä juuri puhu minulle asioistaan.
On helpottunut,
kai minäkin.
Aikoo olla joulun yksin, kuten ennenkin.
Sanoo, ettei osteta joululahjoja.

Laitoin silti karkkipussin kauniiseen rasiaan.

Yritän painaa oven kiinni
ja jatkaa tätä omaa elämääni.
Huokaan heidän peräänsä.
Kasvoin heidän kanssaan
ja nyt suren heitä jokaista,
suren etäisyyksiä ja tottumattomuuksia,
vastakohtaisuuksia joita ei osata mitenkään kohdata
(on helpompi olla näkemättä, olla toisessa huoneessa).

Minun lapsuudenperheeni. Kuka olisi uskonut?
Ilman äitiä, mikään ei pysy samana.
Ja ilman häntä alan unohtaa, alan unohtaa, mistä olen tullut, alan nähdä itseni isäni kautta, enkä tiedä enää, mitä uskoisin.
Haluaisin paremman peilin, kaukoputken menneeseen, haluaisin nähdä vielä äidin minun ikäisenäni, kuulla mitä hän ajatteli ja tietää, mitä hänelle tapahtui.
Hän muistaa kyllä, mutta hän muistaa aivosumun läpi, merkitykset ja tunteet eivät piirry tarkasti.
Eikä hänkään enää pysty näkemään minua.

Yritän sulkea ovea,
mutta tuuli avaa sen. Sataa.



*Äidiltä leikattiin kasvain aivoista kolme vuotta sitten. Se vei hänestä osan.

Muisteluita äidistä, kokkaamisesta ja kvittenhillosta

Pakastimeni historiallisesti merkittävin tuote on ehdottomasti äitini valmistama kvittenhillo. Yritin löytää netistä tietoa kvittenistä ja törmäsin vain näihin ruotsinkielisiin sivuihin. Mistähän äitini on kvitteniä mahtanut saada? Kasvaakohan kvitteniä suomessa villinä vai puutarhassa? Kaupoissa en ole sitä nähnyt. Sen muistan, että hilloja oli monta rasiallista. Noilla ruotsalaisilla sivuilla todetaan, että hedelmä on vaivoin syömäkelpoinen.

Tämä kyseinen rasia on pyörinyt pakastimessani aikoja, enkä ole uskaltanut ottautua sitä syömään. Kuten muistinkin hillon maku on sen verran erikoinen - makea ja karvas - ettei se uppoa lasten suihin.

Kvittenhillo kuvaa hyvin äidin tyyliä keittiössä. Ennen sairastumistaan hän oli kokeileva kokki. Hän oli nuorena emäntäkoulussa oppinut, ettei taitava emäntä tarvitse keittokirjaa, joten hän teki ruuat enimmäkseen omien ideoidensa ja peruskeittotaitonsa varassa. Meillä syötiin aika harvoin varsinaisesti samaa ruokaa. Ruokiin ilmestyi vaihtelua ja variaatiota. Kerran äiti tarjosi parsana paistettuja voikukanjuuria (vai oliko ne maitohorsmaa). Sillä kertaa lopputulos oli aika karmea, mutta useimmat kokeilut olivat onnistuneita. Mökillä meillä oli enimmäkseen ruokana mustan padan yllätystä, joka oli hyvää - ja aina vähän erilaista.

Anopin tyyli on sitten aivan toinen. Samoja onnistuneita perusruokia tehdään samojen onnistuneiden reseptien mukaan. Mieheni ei siis ole ihan niin kotonaan meikäläisen kokeilukeittiössä, vaikka onkin ihan avaramielinen ruokailija.

Minun osani on ollut olla lapsuudenperheeni keittiötumpelo, mutta pikkuhiljaa olen sieltä noussut. Matkalla opin että keittokirjat ovat ihan hyödyllisiä (ainakin jos emäntäkoulu sattui jäämään väliin). Kantapään kautta olen oppinut myös sen, että joissakin asioissa kannattaa vaan ihan nöyrästi seurata sitä reseptiä ja mitata tarkasti, mutta toisissa asioissa ei ole niin väliä. Viihdyn paremmin näiden jälkimmäisten parissa. Keittokirjoista pidän valtavasti. Annoin itselleni luvan pitää keittokirjoista, jopa vähän keräillä niitä, vaikka en olisikaan hyvä ruuanlaittaja. Keittokirjakokoelmani perusteella voi syntyä vaikutelma, että olisin innokkaampi ja taitavampi ruuanlaittaja kuin olenkaan. Äidiltä mallinnettu rohkeus toimia myös ilman ohjeita on tullut sekin tarpeeseen lasten ruokarajoitusten kanssa puuhatessa. Olen esimerkiksi oppinut, että melkein mitä vain jauhoja, vettä ja öljyä sekoittelemalla syntyy jonkinlaisia syötäviä leipäsiä.

Käpyvarastokatsaus:
Tänään on korkattu kvittenhillo, ujutettu quinoajauhoa leipäkoneleipään, syöty tiistaista papukeittoa jääkaapista. Pakastimesta on kaivettu porkkanalaatikkoa, perunalaatikkoa ja lihapullia. Niiden rinnalla on tarjottu Knorrin kastiketta. Kaupasta haettiin maitoa ja pientä täydennystä tuoretuotteisiin.

Kohokohta

Pidän lasta sylissäni.
Puhelen hänelle
tavallisia lempeitä.
Äitini katsoo meitä.
Olemme hänelle iloksi.