sunnuntai 28. helmikuuta 2010

Takaisin kotiin

Kotiin palatessa on mukava tunnelma. Puran kasseja sen verran, ettemme kompastu niihin. Laitamme kauppakassin sisällön talteen. Sitten kaikki uppoutuvat sosiaalisuudesta ja seurallisuudesta väsyneinä omiin juttuihinsa, välillä jutellaan ja ohjastetaan pienimpiä, on kotoinen ja rakas tunnelma, illalle ei ole mitään odotuksia tai vaatimuksia, laskeudumme arkeen, olemme yhdessä ja ikäänkuin vihdoin omassa rauhassa, omilla mailla.

torstai 18. helmikuuta 2010

Ajoitettua

Aamulla herätessä olivat aurat katsetta vastassa,
katsoin niitä
ne minua
ja kummastelin, miksi täällä, kun ei mistään
syystä.

Ajattelin palapelin paloja, kuinka ne eivät saa merkitystään erityisyydestä, erityistaidoista, erottumisesta,
vaan miten niiden merkityksellisyys on niin paljolti siinä,
että ne toisensa kanssa samanlaisina tai erilaisina, miten vain,
sopivat omalle paikalleen,
kantavat niitä värejä, joita niissä on, joita ne on tarkoitettu kantamaan ja täyttävät pinnassa juuri oman kokoisensa aukon.

Pystyin opettamaan, mutta olin huonovointinen.
Läksin pois vähän kesken, hetkellä jolla juuri kukaan muu ei liikkunut parkkipaikalla.
Siellä näin autojen väliin kyyristyneenä pienen ja hätääntyneen,
joka ei ollut saada henkeä.
Jäin siihen, otin kuten itkevä lapsi otetaan, vaikka tämä oli pitkä ja jänteväsäärinen, kuin kauris, kauriinvasa. Olin ja kuljin, puhuin rauhallisia, kuinka asiat järjestyvät ja kadonnet tavarat ovat vain tavaroita, aina korvattavissa, asiat aina selvitettävissä. Saattelin sisälle, etsin yhdessä, hengitettiin.
Ystäväkin löytyi ja hän oli juuri oikea, rauhallinen ja ymmärtävä,
katsoin, että kaikki hyvin,
kaikki jäi hyvin
ja se etsittykin - oli jo löytynyt.

Se tapahtui näin
ja joskus migreenitkin tulevat oikealla ajallaan.
Kotona minua itketti vähän ja väsytti
ja menin lämpimän peiton alle nukkumaan.

tiistai 16. helmikuuta 2010

jonnekkin tekee mieli sanoa,
että aamu alkaa näin:
on pahoinvoiva olo, tumma pilvi, joka enteilee migreeniä,
se oli jo eilen
ja menin lapsen kanssa samaan aikaan nukkumaan, jotta se menisi ohi,
mutta tässä se on vieläkin
leijuu yllä,
ei ole vielä migreeni,
mutta leijuu ilmassa

tekee mieli huokaista
ja tekee mieli suklaata, ei tummaa, jota on, vaan sokerista maitosuklaata, jota ei ole

muistan, että join illalla puoli lasillista punaviiniä
sainko siis siitä migreenin?
en tunne yhteyttä omakohtaisesti, vaikka pitkään vältin, kun kirjassa sanottiin...

ei siis viiniä
ja nyt päivä rauhallisesti,
ihan rauhallisesti

maanantai 15. helmikuuta 2010

Harjoitusta elämän kunnioittamisessa

En toivoisi itselleni tapahtuvan mitään pahaa.
Olen itseni puolella.
Se on yksinkertaista - ei itsestäänselvää.

Mietin askeleita.
Otan askeleita. Eteen - ja taakse.

Aivan yksinkertaisesti en osaa elää.
En osaa olla johdonmukaisesti itseni puolella.
Olen monimutkainen, monimutkaisessa maailmassa,
merkitykset kietoutuvat minuun monin tahoin,
yksittäiset tekonikin kytkeytyvät niin monille suunnille,
hämmennyn, enkä tiedä, ketä kulloinkin kuulisin,
tai mitä minussa,
mitä niistä monista äänistä. On hälyä
ja jossain on yksinkertaisuutta.

(Siellä on myös pelkoa,
surua, jotain tummaa.
Sinnekö minä olen menossa? Eikö valoisaa, kirkasta, kuulasta? Tämmöisissä rämeissäkö minun pitäisi, vaikka hyvän perässä olen matkalla?)

Mutta siis, mikä on selvää:
olen itseni puolella
ja haluan kunnioittaa elämää itsessäni,
itseni tähden ja
lasteni tähden ja
elämän tähden. Se on hyvää.

Tarvitsen arkisia askeleita,
harjoitusta,
valintoja, oikeita tai edes niitä oikeansuuntaisia.

perjantai 12. helmikuuta 2010

Perusliikkeitä

Tänään istun kolme tuntia paikallani tekemättä mitään.
Nyt minulla olisi aikaa tehdä jotakin, mutta en tiedä, mihin tarttuisin. Istun tässä.
Välillä seison. Ja kävelen.
Sellaisia ovat kehoni liikkeet tänä päivänä.
Yöksi siirryn makuulle.
Tämmöisissä olomuodoissa minä oleskelen tässä maailmassa.
Hyvin yksinkertaiselta se vaikuttaa. Muutamia askeleita. Käsien liikkeitä. Istumista.

Vaan kun olen psykologisesti hyvin monimutkainen olio. Tämän kaiken yksinkertaisuuden minä täytän moninaisin merkityksin ja kyselen itseltäni, miten mahdan tästä kaikesta selvitä, vaikka osaanhan minä istua
ja ottaa ne askeleet.

keskiviikko 10. helmikuuta 2010

Uusi blogipohja

Talvi on ihana.
Mutta en jotenkin jaksaisi sitä enää.
Olisin jo valmis luopumaan.
Kun ei ole jouluakaan mitä odottaa.

Kevennän kaikkialla.
Otan rennommat askeleet ja mietin vähemmän.
Synkät värit sysään välillä syrjään,
eivät ne pahastu, eivätkä varjot jätä.

Joskus vielä - talven kansa
- tulee kesä!

PS. Elegialle kiitos pohjasta.
Tuli vastaan tällainen runo, josta pidin.

KUN OLEN KUOLLUT

Kun aika loppuu, minun täytyy mennä.
Jokainen katsoo pilveenpiirrettyjä vuorollaan
Ja samaa ääntä avaruuden kummat huudot
samaa kuin katujen onnettomat täällä parahtaa

Poikani, on turha säikkyä ja jäädä pelkäämään
Me kaikki aikuiset, me uhmasimme kuolemaa
ja teimme sen ja sen ja vielä sen
kuin omaa heikkoutta herjaten
me tungeksimme tänne olemaan

Pyjamassani voit nukkua nyt, pikkuinen
ja aamulla saat itse täyttää
syvän lautasen


Ilpo Tiihonen (kokoelamsta Eros: lemmenlyriikkaa.)

tiistai 9. helmikuuta 2010

Tavallinen tiistai

Yöllä kasvojeni vieressä oli yhtäkkiä toiset kasvot. Ne olivat täynnä maailman valloittavinta hymyä. Voikohan aikuinen edes olla niin vapautuneen onnellinen? Nukuimme vielä vähän.

Minulla oli opetusta vain yhdelle ryhmälle. He toivoivat, että kurssilla olisi paljon ryhmätöitä ja keskustelua. Ryhmissä he olivat silti aika hiljaisia ja varautuneita toistensa suhteen. Keskustelussa vain muutama esitti mielipiteitä. Tuntui silti aika levolliselta. Tästä lähdetään.

Lääkäri ei sanonut juuta tai jaata, mutta kuunteli. Ja oli rauhallinen. Selvitellään. Hän kysyi: oletko kovasti huolestunut tästä? Sanoin, että olen. Pelkkä kysymys kuitenkin palautti vähän suhteellisuudentajua. Ehkei näitä loimilankoja tässä ihan vielä olla päättelemässä.

Kotona kestää melkein tunnin, ennenkuin pääsen töiden ääreen. Tässä koneella kun on niin paljon kaikkea muuta puuhasteltavaa. Aloitimme tyttären kanssa viikonloppuna pienen Farmville-maatalousyrityksen tuolla facebookin puolella. Pitää kiireisenä.
On aika yleellistä että on tunti vaikka tuhlattavaksikin. Syksyn synkät ylityöt korvautuvat nyt.

maanantai 8. helmikuuta 2010

Tavallisen päivän asioita

Olin aamulla valvomassa koetta. Muistin unohtuneen asian ja sain sen hoidettua.
Aloitin uudet kurssit. Olin hyvällä mielellä. Ryhmissä oli kiva tunnelma. Sain epäsuoraa myönteistä palautetta.
Sanoin ei asiaan, josta toinen ei ilahtunut. Hän toi selvästi esille, että olen hankala ja että hän ei odottanutkaan minusta hyvää.
Päiväkodilta tullessamme isosisko komensi keskimmäistä olemaan pitämättä kättä pienen pulkassa. Sanoin: "Jos se ei häiritse pientä, niin miksi se häiritsee sinua?". Tästä esikoinen hermostui, juoksi laitoja pitkin ja murjotti. Häntä ei olisi saanut katsoa. Keskimmäinen katsoi silti. Esikoinen huusi hänelle kovaa. Keskimmäinen katsoi silti. Yritin ohjata häntä joustamaan, kun toista niin kovin ärsyttää. Katsominen ei ole rikos, sanoin. Keskimmäinen alkoi itkeä pulkassaan. Hetken päästä hän tönäisi viereisessä pulkassa kulkevaa pikkuista, joka alkoi siitä itkeä lohduttomasti. Vedin kahta huutavaa lasta, yksi seuraili murjottaen perässä, yritin pitää hermot kasassa kotiin saakka. "Kotona äitin syliin!" itki pienin pulkassaan. Ja keskimmäinen jotain muuta. Minullakin oli sellainen olo, että nyt ei ole ihan reilua. En itkenyt, enkä huutanut, yritin saada kaikilta vaatteet pois ja ruokaa lautaselle. Jossain vaihessa kaikki tasaantui.
Illalla luimme esikoisen kanssa satua Pieni kirjava kana ääneen keskimmäiselle. Minä luin kertojan osan, esikoinen vuorosanat. Keskimmäinen haluaa aina tämän saman sadun. Olemme lukeneet sen monta kertaa. Kirjassa on ihanat kuvat. Satuhetkessä oli hyvä tunnelma.
Nukutustoimien jälkeen en jaksa kovin paljoa enää jutella miehen kanssa. Päivän sosiaalisuus vie veronsa. Jännitän vähän huomista lääkäriä. Ehkä siksikin haluan vähän vetäytyä kuulolle itseni suuntaan.

perjantai 5. helmikuuta 2010

Yhteyttä, erillisyyttä ja kylkiäinen

Minulla on opiskeluajoista lähtien ollut oma tietokone.
Muistan sen ensimmäisen, joka kannettiin valtavissa laatikoissa opiskeluasunnon eteiseen. Laatikoista verhoilimme muuten eteiseen kätevän puhelinpöydän...
Viime vuodet minun tietokoneeni on ollut meillä ainoa verkossa oleva kone.
Mies ei ole kokenut tarpeelliseksi yhdistää kannettavaansa nettiin,
vaan on käynyt vilkaisemassa uutisia sun muuta tältä minun koneeltani.
Ja onhan se minulle sopinut, ihan sovussa tässä on oltu.

Kunnes eräänä päivänä mies keksi alkaa blogin pitämisen. No, sepäs vasta onkin koukuttavaa hommaa se! Niinpä tässä koneella on ollut aika-ajoin tunkua ja olemme hätistelleet toinen toistamme lempeästi rakentavampiin puuhiin...

Minusta alkoi vähitellen tuntua, että omista omin koloseni tässä pikku pesäpuussa oli vallattu turhan tiiviisti. Tilannetta kruunasivat työpöydälle sattumalta silloin tällöin jääneet banaaninkuoret, viinirypäleen rangat sekä purkkapallerot.
Aloin puhua langattoman yhteyden hankkimisesta.

Sellainen sitten hankittiin.
Ja tänään asensin sen. Se toimii ihan hyvin minun koneellani, mutta ei miehen koneella. Miehen työpöytä ei ole aivan modeemin vieressä, joten nyt hän surffailee tässä vieressäni modeemikaapelin varassa, läppäri rikki menneen sähköpianon päällä.
Toivottavasti se wlan yhteyskin saadaan vielä toimimaan.

Niin tai näin
pidän tätä jonkinlaisena itsellisyyden palautumisen hetkenä.
Naisella kun pitäisi tässä elämässä olla myös se oma huone, vaikka sitten tietokoneen näyttöruudun muodossa.

Uudesta yhteydestä syntyi nyt myös selvä kylkiäisongelma (lähes Kätevä emäntä sarjan tyyliin). Markkinointineiti kauppasi meille liittymän, johon kuuluu myös sata vuorokautta ohjelmatilaa sisältävä digiboxi. Meillähän ei ole telkkaria samassa huoneessa tietokoneen, modeemin saati puhelinpistokkeen kanssa, joten emme nyt sitten tiedä, miten saisimme tämän netin kautta matkoillakin kätevästi ohjelmoitavan ihmeen käyttöömme. Nettiyhteys oli kuitenkin kylkiäisineen halvempi, kuin olisi ollut ilman sitä. Kylkiäinen makaa käyttämättömänä laatikossaan. Ei sekään tunnu ihan mukavalta. Ihan hyvään tarkoitukseenhan se on jossakin valmistettu ja tehty... mitä me nyt sille teemme? Löydänköhän edes mitään kaapinnurkkaan jonne voisin sen lykätä pölyä keräilemään?

Rakkautta tarjolla!

Kun riisun pienintä päiväkotilaistani kotiin tullessa, hän toteaa: "'inä 'ykkään äitistä. Ja äiti 'ykkää musta."

Lämmittää. Lämmittää!

tiistai 2. helmikuuta 2010

Yön ajatus

Jos istun pimeässä, mutta näen valon,
minä katson siihen valoon,
en unohdaa pimeää, en tarvitse siitä muistutusta,
mutta katson - ja saan katsoa valoon,
olla myös valossa,
pelkkä pimeys ei voi minua estää.

Muistin

Muistin kuinka lasta kantaessani valmistauduin syntymän kipuun. Opettelin olemaan taistelematta kipua vastaan, kääntämään toiseksi opitun tai luonnollisen tavan lihaksia jännittäen taistella vastaan. Sain sopivasti tilaa harjoitella, sopivasti kipua. Minä opin. Ja kuinka hyvä, että muistin nyt, kuinka hyvä.

maanantai 1. helmikuuta 2010

Esineistä

Tekee mieli kirjoittaa jostakin ihan muusta,
esineistä vaikka,
miten ne ovat käyneet niin rakkaiksi,
enkä halua niiden tilalle mitään,
haluan että ne kestävät minulla elämäniän.
Ehkä se on, että haluaisin jotakin pysyvää,
vaikka vain posliinimukit, jossa on lampaita niityllä
ja jonka ostin opiskeluaikana vaikka ne olivat silloin minulle kallis ostos,
jota mietin ja ihmettelin vähän itsekin.

Yhdessä mukissa on pieni särö
se vaivaa minua
Älkää lähtekö. Ette te voi noin vain jättää minua tänne.
Aina ei voi ajatella,
että tuleehan sitä uusia mukeja,
että mukejahan ovat kaupan hyllyt täynnään:
elettyä elämää ei kaupan hyllyiltä saa,
pala minua on näissä kaikissa.

En halua ostaa mitään
haluan säilyttää ja luopua
sopivassa suhteessa
vaalia sitä, mikä on vaalimisen arvoista.
Uskolliset kupit,
yksikään ei ole mennyt rikki näinä vuosina
tämän elämäksi kutsutun maanvyöryn keskellä ne ovat olleet paikalle ehjinä
toimittaen omaan tehtäväänsä
ei sellaista voi hylätä
minä en halua

olen kiintynyt esineisiin, kuppeihin, arkkuun, muutaman kirjaan, pannuun, keltasävyiseen pieneen uunipeltiin, joka on kulkeutunut kotoani
ja jolla olen paistanut leivät pojilleni,
leivät pienille, pienille pojille, joita suloisempia ei maa ole kantanut.

En halua ostaa mitään
haluan kaiken tällaisena, vähän kuluneenakin
haluan pitää samat verhot keittiön ikkunassa
ja alakerran makuuhuoneeseen laitan ne, jotka alunperikin olin ajatellut ja jotka jo olivat pitkään, haluan ne taas
uutta en halua,
en mitään
merkityksettömän haluan pois,
sen joka on jäänyt käyttämättä
ja käyttöön muun, verhot ikkunaan, kannuun teetä vaikka kansi on vähän haljennut,
haluan että kaikki on yksinkertaista
en halua enempää astioita, haluan muistaa kaiken, että kaikella on tarina, haluan, että sama lamppu valaisee lapseni koko lapsuuden ja katsoo uskollisesti kuinka hän kasvaa nuoreksi naiseksi, kuuntelee keskustelumme ja muistaa

en haluan vieraita esineitä
en mitään vierasta
uskollista ja läsnäolevaa minä etsin
on niin harmaata ja kylmä viima:
missä on minun huivini - se joka minulla on aina ollut?

Oi näitä

Maanantain myötä on syytä laskeutua taas arkeen.
Ensitöikseni tilasin sen lääkärin. Kai näitä asioita on vaan lähdettävä kohtaamaan, vaikka masentaa ja tuntuu, että matto on vedetty alta.
(Ei tässä mitään akuuttia hätää kuitenkaan ole.)

Koulutyössä on vuorossa koeviikko. Työtehtävinä siis kokeen valvontaa, tuotosten arviointia ja tulevien kurssien suunnittelua. Introverttiminäni huokaisee syvään ja lepäilee luokan edessä esiintymisestä.

Yritin siirtää pienimmän nukkumaan koko yöksi omaan sänkyynsä. Kun hän herää yöllä, yritän ensisijaisesti rauhoittaa hänet takaisin omaan sänkyyn. Aamuyöstä saatan kutsua viereenkin, jotta pääsen itse nopeammin uneen. Niin hetkinä pieni on niin onnellinen, nauraa ja hekottelee siinä vieressä, kunnes nukahtaa nopeasti. Eipä siitä tavan lopettamisesta taida mitään tulla, kun hän on niin hellyyttävä...

Puut vain jaksavat kantaa lumitaakkaansa ja aina vain on niin kaunista. On paljon hyvää. Tämäkin on elämisen arvoinen päivä.