tiistai 28. kesäkuuta 2011

Luen.
Kirjoittaminen on kuuntelemista.

Kuuntelen muistoja.

Ainekirjoitusvihkoissa oli kannet keltaista ja oranssia,
jonkinlaisia vähä kerrassaan muuttuvia geometrisia kuvioita.

Muistan, mitä ajattelin, kun luin Runotyttöä. Oli itselleni aika armoton. Vedin ennenaikaisia johtopäätöksiä, vaikka osuinkin oikeaan. Ei minusta tullut runoilijaa.

Jostain syystä muistan sen, kun tapasin ehkä ensimmäistä kertaa oikean kirjailijan. Sen hämmästyksen, että tuo, ihan oikea ihminen, herttainen pikku mummo, jonka sukujuuret ulottuivat tänne lähelle, oli kirjoittanut kirjan. Myöhemmin sain hänen kirjansa lahjaksi. Olen pitänyt sen, vaikka tämä oli kaukana, kauan sitten.

Olen ajatellut alkaa kirjoittaa. Ei sillä, että olisin koskaan lopettanut, mutta vähän tietoisemmin.

Olin käymässä lapsuudenkodissani.
Siivosin nuoruuteni aikaisia mappeja, jotka isäni oli kaivanut varaston perukoilta.
Olen ollut aina sama.
En usko, että tulen enää olennaisesti muuksi
- vaikka kyllä minä yritän - ajoittain.
Olin hämmästynyt. Luulin vuosien, koulutuksen, lasten, työelämän... tämän kaiken muuttaneen minua, mutta näin nuoruuteni papereissa
nämä samat ainekset, saman intensiteetin,
samat tulvat, samat patorakennelmat, saman järjestelemällisyyden,
saman haparoinnin, keskenjättämisen, rohkeuden puutteenkin ehkä. Saman jaon hyväksyttävään julkiseen sekä yksityiseen nimettömään.

Vähän aikaa sitten löysin papereita kymmenen vuoden takaa.
Niissäkin olin sama,
melkein pelottavalla tavalla sama.
Ikäänkuin ihmisellä olisi kutsumus tai luonto, jota kohti hän kuroo itseään kerta toisensa jälkeen.
Lähietäisyydeltä on vaikeaa nähdä mitään; tuntuu, että on uusia polkuja, muutosta, vaihtelua, häilymistä, epäselvyyttä, monituisuutta.
Kun onkin vain sitä samaa.

Siihen, kun osaisin asettua
ja tehdä siitä jotakin.

Asettua itseeni. Kuunnella pitkäjänteisesti.

7 kommenttia:

Liisa kirjoitti...

Samana pysymistä olen minäkin ihmtellyt. Ja iloinnut siitä että kaikki ei silti pysy ihan samallaan.

Kun vain jaksaisi kuunnella ja kuunnella sitä samaa, luulen että siitä löytyisi kaikki mitä tietää tarvitsee.

Ellinoora kirjoitti...

Niin. Alussa on jo kaikki aiheet. Kyllä, ne ovat. Perusitseä kuljetan mukana kehdosta hautaan. Mutta muuttumattomuuteen en usko.

Marikki kirjoitti...

Liisa: Kaikki ei tosiaankaan pysy samana. Joskus kun katson kaikkea ulkoista, kiinnostuksen kohteita ja sellaista, luulen, että olen muuttunut paljon ja ratkaisevasti.
Jotain olennaista samaa on kuitenkin niin vakaasti minussa. Lasten myötä olen alkanut epäillä, että se on ollut jo aivan alusta, joku taipumus, tapa suhtautua, niiden asioiden luonne, jotka sykähdyttävät ja innostavat...

Ellinoora: Perusitse on hyvä sana :-). Ehkä jotain sellaista on, vaikka se tosiaan tuntuu kätkeytyvän välillä. Luulen, että toiset näkevät sen helpommin, että tuollainen tuo aina on ollut... Joskus yllätyn itse itsessäni sellaisesta, joka ei tunnu yllättävän ketään toista.

Linnea kirjoitti...

Oi, ihania, huimaavia oivalluksi. Kirjoita ihmeessä! :-)

onnenpäivänen kirjoitti...

Nuoruuden päiväkirjoihin on hurja heittäytyä. Todellakin -se sama tyttö.
Kirjoita. Ihan ehdottomasti.

mm kirjoitti...

Kirjoittamiseesi aikoinaan koukutuin. Sanomisiisi. Siihen mitä ja miten. Sinuun. Työhösi ja perheeseesi.

Perusitseyden Peikko muuttuu jossain vaiheessa samuuden Tutuksi Turvallisuudeksi. Ei tarvitse niin paljon yrittää. Ammentaa vain. Sieltä sitä löytyy. Aina ja aina uudestaan. Aina ja aina uutta löytäen. Ei se lopu.

Kirjoita...

Marikki kirjoitti...

Tervehdys ja kiitos rohkaisusta teille. Olen ollut vähän aikaa poissa sanoista ja arjen rutiineista. Toivon, että sanoille löytyy kohta taas sijaa.