tiistai 15. joulukuuta 2015

Muutto, vihdoinkin!

Nyt me sitten olemme muuttaneet.

Viime viikon loppupuoli meni niin tehokkaasti ja intensiivisesti muuttoasioissa, etten ehtinyt enää kirjata asioita ylös, saati laskea laatikoita :-).

Kävin melkein joka päivä etukäteen toimittamassa jotakin uudessa kodissa.

Perjantaina teimme kaupat ja saimme talon virallisesti haltuumme.
Perjantai oli tiivis ja rankkakin päivä. Vaikka mielestäni aloitin pakkaamisen ajoissa, kävi kuitenkin niin, että torstaina ja perjantaina oli todella kiire. Siinä vaiheessa pakkaamista ei enää mietitty, mitä tarvitaan ja mitä ei, tai edes aina sitä, onko tätä ja tätä järkevää pakata samaan laatikkoon. En nyt arvellutkaan, että muutto sujuisi loppuun asti "hallitusti". Jossain vaiheessa perjantaina oli sitten vaan viisainta mennä nukkumaan, vaikka se tarkoittikin sitä, että esim. keittiössä oli vielä pakkaamatonta tavaraa. Aamulla vaan ajoissa ylös ja pakkaamaan...

Lauantaina muuttomiehet tulivat puoli tuntia etuajassa, joten pakkailin loppuja miesten jo kantaessa tavaraa ulos. Muuttofirma toimi tehokkaasti ja lisäksi oli tuttujakin apuna, joten tavaroiden siirtäminen sujui. Jopa rakas musta kirjahyllyni (painava ja herkkäpintainen) nousi alakerrasta uuden talon olohuoneeseen naarmuitta ja kommelluksitta.

Ja kaikki 130 mustaa muovista muuttolaatikkoa, 50 pahvista muuttolaatikkoa ja pienemmät säilytyslaatikot (joiden määrää en tiedä) kulkivat nekin enimmäkseen oikeille paikoilleen. Aika pieni prosentti alakerran laatikoista on yläkerrassa ja päinvastoin, mutta niitäkin löytyy.

Tietyssä mielessä muuttaminen jatkuu edelleen.
Olen purkanut noin 50 mustaa muuttolaatikkoa, mutta tosiaan ne 80 on vielä jäljellä. Ja nuo muut vielä lisäksi.

Vanhalla kodilla täytyy vielä käydä irrottamassa lamppuja, hoitamassa joitakin pihan juttuja tänne tai kokonaan pois jne. Onneksi saimme miehen vanhemmilta vanhan kodin loppusiivouksen tupaantuliaislahjaksi! Korvaamattoman osuva lahja, koska olemme nyt tehneet hommia aivan täysillä koko ajan ja ilman loppusiivouksiakin edelleen on kiirettä ja tekemisen pakottavuutta ilmassa.

Mutta se suurin juttu tietysti on se, että olemme nyt uudessa kodissa. Huonekalut ovat (yläkerrassa) paikallaan ja tavarat etsivät omia paikkojaan. Mutta me olemme täällä. Me emme etsi enää paikkaa. Tämä tuntuu kodilta.

tiistai 8. joulukuuta 2015

Talolla taas

Tänään vein taas yhden pikkuautollisen tavaraa uuteen kotiin.
Samalla, kun edellinen asukas vielä tekee lähtöä, me täytämme joitakin nurkkia omilla tavaroillamme. Hän on avulias ja neuvoo, miten talossa eri asiat toimivat ja mitä on hyvä muistaa.

Odotan aika kiihkeästi sitä, että talo on vihdoin yksin meidän
ja pääsemme sinne tutkimaan ja tuntemaan sitä, millaiseen syliinsä se meidät sulkee sitten, kun tämä toinen ihminen on luopunut ja jatkanut matkaansa.

Vein tänään taulut, peilit, huonekasvit, kanervat ulkoa.
Tämä asunto alkaa näyttää jo riisutulta,
se asettuu hieman etäämmäksi kuin ennen,
ikäänkuin seinät vetäytyisivät ja varautuisivat siihen, että ne kohta jätetään.

Kolme päivää tämän jälkeen.
Yksi etätöissä kotona.
Yksi kokoustöissä muualla.
Yksi kaupantekopäivä.
Ja sitten se hurja muuttopäivä,
josta kaikki alkaa uudelleen (purkaminen, järjesteleminen, rakentaminen, kokoaminen, asettuminen, etsiminen, ahkeroiminen ja väsyminen).

En pakannut tänään mitään.

maanantai 7. joulukuuta 2015

Viides ilta ennen...

119        Keittiön laitteita (monitoimikone ym.) 
120-127  Marikin kirjoja (työhyllyyn)
128-130  Mintun huoneen tavaroita

Tänään on tuntunut aikaansaamattomalta vähän joka rintamalla ja samalla asiat ovat pienesti edenneet joka rintamalla. Muutto on jo niin lähellä, että melkein kaiken voisi pakata, mutta en ole kuitenkaan osannut tarttua siihen, mitä vielä on jäljellä. Tosin tänään on vielä tarkoitus pakata auto täyteen kamaa huomista talolla käyntiä varten.

Huomenna mies hakee Ikeasta pakettiautolla vaatekaappien rungot ynnä muut isot osat ja käymme viemässä ne uuden talon autotalliin odottamaan.
Samalla on tarkoitus omalla autolla kuljettaa toinen lasti muuttompäivänä hankalammin kulkevia juttuja talolle.

Haikeus tästä paikasta luopumisesta on nyt jäänyt taka-alalle ja innostus uudesta on vallannut tilaa. Ihan kohta olemme siellä! Kaikki mikä on nyt pakattu, järjestetään siellä paikalleen ja se tulee vaatimaan aikaa ja kärsivällisyyttäkin, mutta silti aivan pian olemme oikeasti siellä ja se mikä nyt on "talo" on oikeasti meidän kotimme. Valot pilkottavat kodin ikkunasta, asetamme kanervat omille portaille ja tuo tuossa on Pajun oma huone... ja tuota tietä, siitä käännytään meille... 

***
Nyt pakatuista muutolaatikoista noin 40 on kirjoja.
Yhteensä ehkä 45 laatikoa tulee kirjoista.
Meitä on kaksi tiedonjanoista, kirjoja rakastavaa ja itsekin kirjoittavaa.
Ei meillä muuten ole mitenkään käsittämättömän paljon tavaraa :-).

Illan päätteeksi pidin kuplamuovitalkoita ja suojasin pari taulua, yhden kaapin lasiovet ja makuuhuonen peilit. Paloittelin vaatetankoja osiin ja yritin päästä eroon muutamasta pölypallerosta. Irrottelin ja kasasin hyllylevyjä. Etsin joillekin eksyneille asioille paikkoja ja roskille tien roskikseen.
Iltaspurtin jälkeen on hyvä käydä sopivasti väsyneenä nukkumaan.


sunnuntai 6. joulukuuta 2015

Piipahdus tulevassa

Eilen ja tänään kävimme viemässä ensimmäisiä tavaroita uuteen kotiin.
Se ei ole vielä meidän, mutta sovimme, että voimme tuoda joitain tavaroitamme varastoon ja yläkerran jo tyhjillään olevaan huoneeseen.
Vietiin eilen Ikean ostoksia ja tänään sellaisia vaikeasti pakattavia sekalaisia tavaroita.
Olemme siis vallanneet pienen nurkan uudesta talosta jo itsellemme,
meillä on jo taloon avaimet :-) ja lupa käydä viemässä lisää tavaraa tarvittaessa.
Muuten odotamme vielä perjantaita ja loppukauppoja.

Tuntuu hyvältä olla tässä.
Tänään talo tuntui avaralta ja hyvältä ja jo pikkuisen omalta.
Tänään täällä ei tunnu enää aivan niin sekavalta ja kaoottiselta,
koska pakkaamisesta niin suuri osa on jo tehty.
Pystyn melkein jo hahmottamaan sen, mitä vielä pitää tehdä.

109-110 Marikin kirjoja
111-118 Varaston ja alakerran tavaroita, miehen kirjoja... 

Huomenna luen ja kirjoitan ja hahmotan vielä vähän paremmin, mitä vielä tulee tehdä ja milloin se on tehtävissä.


Muuttomyrskyn keskellä...

Lauantai ja vähän sunnuntaitakin... 

Kuten ehkä arvata saattaa, olen menettänyt tuntuman muuttolaatikoihin, kun pakkaaminen on nyt todenteolla käynnistynyt. Mies on ollut ahkerana, joten en tiedä, mitä laatikot tarkalleen sisältävät. Teen kuitenkin itselleni iloksi jotain kirjanpitoa, vaikka se ei ihan tarkkaa olekaan sen enempää laatikoiden määrän kuin sisältöjenkään suhteen. 

61-65  Ulkovarastosta pakattuja laatikoita 
66-70  Vaatehuoneen sisältöä, ns. teknisiä tavaroita
71       Marikin kirjoja 
72-73  Puolison kirjoja...
74-91  Puolison tavaroita...

92       Kirjoja keittiöstä
93       Astioita
94       Rasioita ym. 
95      Särkyvää keittiöstä
96      Kynttilöitä, kynttilänjalkoja ynnä muuta kattamiseen liittyvää
97      Mailoja ja muita sen muotoisia... 
98      Pelejä ja lasten taideteoksia 
99      Palloja :-) 
100    Timotein tavaroita
101     Mintun muistoja
102     Pajun tavaroita
103-107  Marikin kirjoja alakerran kirjastoon
108     Marikin pikkukansioita ja papereita (joita pakatessa tuli vastaan vuoden 1998 ennakonpidätysperusteet ja ziljoona muovitaskua, huh!) 

perjantai 4. joulukuuta 2015

8 päivää


Eilen ja tänään kasattua:

42-45   Laseja, kulhoja, astioita 
46-48   Lasten kirjat suoraan hyllystä laatikoihin. 
49        Käsityötarvikkeita (eri puolilta taloa)
50        Käyttöohjeita ynnä muuta yhteisesti hyödyllistä (kesken) 
51-53   Liinavaatteita (lakanoita) 
54        Marikin kirjoja (näitä tulee tipotellen vielä pitkään)... 
55        Pajun omia tavaroita yhdessä asetelleen ja tutkiskellen
56-60  Miehen kirjoja (koska hänellä on jo lajittelusuunnitelma kirjoilleen)

Muutama lause tunnelmasta:
1. Nyt kaikki tuntuu erittäin todelliselta.
2. Jumitan edelleen kirjoissa, koska en tiedä, millä perusteella lajittelen.
3. Muuten pakkaaminen on kivaa. Etenkin astioiden pakkaaminen oli.
4. Pientä maanvyörymän tunnetta.
5. Lasten kanssa pakkaaminen on mukavaa. Sitä huomenna lisää.

Menemme huomenna ostamaan ne vaatekaapit, joita aiemmin suunnittelin.
Viemme ne valmiiksi uuden kodin autotalliin odottamaan muuttoa.
Onneksi edeltävälle asukkaalle sopii, niin saamme kaapit jo ennen joulua pystyyn (ehkä).
Huominen saa olla ahkera päivä.
Pakkaaminen on siitä kivaa, että edistyksen näkee yhdessä suunnassa nopeasti kohoavina muuttolaatikkopinoina ja toisessa tyhjenevinä hyllyinä. Tosin muuttolaatikkopinoille ei ole oikein sopivia paikkoja. Aika pian elämme kai jonkinlaisessa labyrintissä.

Viikon päästä meillä on uuden kotimme avaimet.
Viikot menevät niin hujauksessa, että se melkein on jo.
:-)

keskiviikko 2. joulukuuta 2015

10 päivää


31-32 Keittokirjoja
33-36 Pelejä, jotka kasattiin nyt yhteen eri puolelta taloa. Pakattiin yhdessä Timotein kanssa ja oli mukavaa. 
36-38 Juhla-astiastoa ja vähän muitakin astioita (väleissä keittiöpyyheitä ja pari pehmoleluakin :-)) 
39      Valokuva-albumit 
40-41 Mintun huoneen tavaroita 

Muuta: 
Suunnitelma Pajun huoneen ison kaapiston sisällöstä. 
Jumittamista, koska en tiedä, millä perusteella lajittelen kirjat eri paikkoihin. 

Siellä täällä on jo tyhjiä hyllyjä
ja ovia, joiden takaa ei löydy mitään.
Ruokakomero näyttää mukavan paljaalta,
mutta pakastimet ovat liian täysiä.
Toinen pitää sulattaa vielä ennen muuttoa.

Kompostori tuotiin pihaan muuttorekan kokoisella autolla.

Kävi ilmi, että samana päivänä, kun teemme loppukaupat,
on toinenkin käänne, asioiden sulkeutuminen,
valmiiksi saattaminen,
irti päästäminen.
Se ei näy ulospäin,
mutta minä tiedän ja kannan sen mukanani.

Tänään en tiedä, mihin tartun huomenna.




tiistai 1. joulukuuta 2015

Onko tavaraa liikaa?

Olemme tilanneet muovisia muuttolaatikoita ja ne tulivat tänään.
Tällä firmalla on könttätarjous 21 päivää, joten laatikot tulevat ajoissa
ja lähtevät sopivalla viiveellä.
Kannoimme lasten kanssa laatikoita niille varattuihin nurkkiin olohuoneessa.
Mustat laatikot muuttivat hetkessä huoneen tunnelman.

Laatikot 18-20  Minttu pakkasi hetkessä kolme laatikkoa omassa huoneessaan.

Laatikot 21-23  Kartastoja ja tietosanakirjasarja. 
Laatikot 24-25  Laulukirjoja ja nuotteja, klarinetti ja sekalaisia soittimia. 
Laatikot 26-28  Filosofiaa ja kaunokirjallisuutta olohuoneen kirjahyllyyn. 
Laatikko 29      Verhoja (jatkoin alasajoa), muutama kaitaliina ja tyynyntäytemateriaalia. 
Laatikko 30      Marikin nostalgialaatikko asioille, joita ei tarvitse, mutta joita ei voi heittää pois. 
                         (tämä on kesken ja päätyy sitten varastoon). 

Timotei pakkasi sähköautoradan sen omaan laatikkoon.


On mukavaa olla nyt tässä konkreettisessa vaiheessa. Asioihin voi tarttua ja vain tehdä seuraavan asian ja seuraavan asian. Tietenkään ihan kaikkea ei voi pakata, mutta paljon on sellaista, mitä emme lähipäivien aikana tarvitse. 


Näin monen muuttolaatikon keskellä löytää itsensä ajattelemasta jotenkin ajanhengessä, että "tavaraa on liikaa". Kevyissä keskusteluissa sitä helposti sanoo ja ajatteleekin, että onpa meillä paljon tavaraa, voi, voi, voi... Muuttoon toki kuuluu ajatus siitä, että kun kaiken tavaran käy läpi ja käsittelee kahteen kertaan, ensin pakatessa ja sitten purkaessa, niin samalla on hyvä arvioida ovatko tavarat vielä tarpeellisia. Näin teenkin. Ja iloitsen kierräyskasseista ja tuttaville lahjoitetuista tavaroista. 


Tänään kuitenkin ajattelin olla kiitollinen siitä, että meillä on nämä tavarat. Eivät ne ole ongelma tai osoitus ongelmasta. Ne kertovat eletystä, monista vaiheista ja lahjoista, joita elämä on antanut. On ollut mahdollisuus ympäröidä itsensä rikastuttavilla ajatuksilla ja kuvilla ja siksi meillä on paljon kirjoja. Nuo astiat on saatu häälahjaksi, tuo vaasi vanhemmilta, kynttilänjalat, pelit... 


Vaikka olen jossain mielessä "yksinkertaistaja" ja pidän vähintäänkin vaatimattomuuden ajatuksesta, haluan olla myös kiitollinen ja arvostava ja nähdä, että minulla on asioita, joista aiemmin itsekin lähinnä unelmoin (esim. kirjoista opiskeluaikanani) ja asioita, joiden puutteesta moni tässä maailmassa oikeasti kärsii. En halua tehdä siitä ongelmaa. 


Ehkä myös yksinkertaistaminen näkyy jo niin, ettei sitä rajoittamattoman tavaravirran ongelmaa ole, vaikka tavaraa on paljon. Se on kuitenkin kohtuullisen harkittua, iloa tuovaa ja/tai tarpeellista tavaraa. 

Onhan se niinkin, että meitä on aika monta. 

Kiitollisuus tänäänkin päällimäisenä. 

Erityisesti kiitos kirjoista, niin monta tärkeää, elämää rakentavaa, ruokkivaa ja hoivaavaa, ajattelua uudistavaa, minut minuksi tehnyttä teosta kohtasin tänään tässä lähellä, omassa kirjahyllyssäni. 
Kiitos! 

maanantai 30. marraskuuta 2015

12 päivää

Kuuntelen joulumusiikia.
Alakerrassa asuva tonttu on hiipinyt olohuoneeseen
ja täytän sen taskuja runoilla, herkuilla ja milloin milläkin.
Katson tätä olohuonetta ja keittiötä, tätä kaikkea tuttua ja hyvää
ja olen kiitollinen, kovin kiitollinen tästä kodista ja näistä vuosista.

Tulimme tänne silloin, kun Paju oli vain muutaman kuukauden ikäinen
ja nyt hän on kahdeksan.
Sis kahdeksan vuotta tässä kodissa,
aluksi vieraassa, nyt rakkaaksi käyneessä.

Tänään taittelin alas olohuoneen verhot.
Muuttolaatikkomies soitti, pahoitteli, pesuri on rikki, toimitus viivästyy.
Posti tuo kirjeen, jossa on uuden tilin kortti.

Muuten oli vähän hapuileva päivä,
aamulla rajut aurat ja pitkin päivää haperoista oloa.
Toivottavasti huomenna taas kirkkaampaa,
sisällä ja ulkona.




sunnuntai 29. marraskuuta 2015

13 päivää muuttoon...

Tänään edistimme muuttoasioita yhteisvoimin ja se näkyy lopputuloksessa. Melkein kaikki pahviset muuttolaatikot on täytetty tai varattu jotakin tarkoitusta varten. Tässä tämän päivän listaa:

10. muuttolaatikko: luistimia
11. muuttolaatikko: luistimia ja kypäriä
12. muuttolaatikko: monoja, luistimet ym. 
13. muuttolaatikko: kesäkenkiä
14. muuttolaatikko: lasten kesäkenkiä ja juhlakenkiä 
15. muuttolaatikko: vauvan vaatteita (lähinnä äitini neulomia, joita haluan säästää)
15. muuttolaatikko: kenkiä ja monoja
16. muuttolaatikko: Timotein pehmoja puolillaan, muuta Timotein tavaraa tulossa
17. muuttolaatikko: Marikin vaatteita, joita ei juuri nyt tarvita
lisäksi on pakattu Pajun pehmoja sängynaluslaatikkoon ja Mintun tavaroita pienempiin säilytyslaatikohin. 

Lisäksi on setvitty suksia, mailoja.
Yhdet sukset sain lahjoitettua uudelle omistajalle.
Tiedämme nyt, että jokaiselle lapsista on luistimet, kypärät, monot ja sukset sitten, kun talvi joskus tulee ja yhtäkkiä on koululiikunnassa hiihtoa tai luistelua.

(Erinäiset pallot ja pyöräilykypärät jäivät vielä setviämättä.)

Lähetin muuttofirmalle viestin kelmusta ja kuplamuovista. 
Tilasin taloon kompostorin, kun siellä ei vielä sellaista ollut. 
Laskimme jo maksettuja ja tulevia summia ja kaikki näytti siltä, miltä pitikin. 
Siirsimme rahaa tilille, josta osa talon maksusta on tarkoitus nostaa. 
Peruimme toisen pankin maksupalveluun ohjelmoituja maksuja. 
Ilmoitin muuttuvasta tilinumerosta Kelaan. 

Arkisempana haasteena siivosimme poikien kanssa heidän huoneensa lattian näkyviin erinäisten projektien alta ja sain huoneen imuroitua. Pojat haluavat vielä kerran rakentaa sähköautoradan tämän kodin lattialle.

Päivä oli ahkera ja työntäyteinen, kun vielä tein parit ruuat ja näitä muita tavallisia asioita.

Timotein kanssa oli illan päätteeksi suloinen nauruhetki, kun mietimme, että odotettavissa on pikkulasten riemunpäivä: 10 metriä kuplamuovia :-).
Muutenkin oli mukavaa; oma perhe, tämä oma koti vielä hetken tunnelmallisena ja kauniina, ajatukset uudesta, lempeä syysilma ulkona, astutut askeleet, lukuisat naapuruston jouluvalot, pieni rupatteluhetki naapurin kanssa, hyvän ystävän puhelu...

Ensi viikolla on kiire, vaikka kalenteri on melkein tyhjä.

torstai 26. marraskuuta 2015

Iltasikermä

1.
Perjantai on taas käsillä.
Taas yksi viikko.
Enää kaksi.

Muutossa on jotakin kovin kertakaikkista
ja lopullista.
Sitten tätä kotia ei enää ole.

2.
Aika loikkinut ja matanut, molempia.
On ollut niitä aamuyön tunteja,
joina on murehdittava murehduttavia
(ihan muuhun liittyviä, todellisia vai turhia, kun en tiedä).

3.
Meillä on huomenna pikkujoulut,
mutta ne ovat yleensä vähän jäykät ja vähän tylsät,
yritän luottaa, että ehkä joku keskustelu, ehkä joku tilanne, joku ihminen
tekee illasta saapumisen arvoisen.

4.
Toivon, että en ensi yönä herää kysymään mitään.
Jos asiat ratkeavat, ne ratkeavat päivällä.
Haluaisin olla yöllä kuin sylissä,
lämpimissä, hoivaavissa, luottavissa ajatuksissa.

Haluaisin elämään vähän enemmän leikkiä ja keveyttä.

Olen menossa hautajaisiin lauantaina. Se ei ole leikin tai keveyden hetki,
mutta muistuttaa minua niistä, elämisen väreistä ja siitä, ettei mikään ole aivan niin vakavaa, kuin luulen.

5.
Jos saisin toivoa,
heräisin aamulla rauhallisena ja toiveikkaana,
minussa olisi joitakin harvoja sanoja
ja pieni ojentautuminen yläselän alueella.
Säksätys olisi poissa,
liikkuisin vaivattomasti.
Jos saisin toivoa,
olisin höyryävä teemuki, jota kannatellaan kaksin käsin,
joka puolelta, yksinkertaista ja hyvää juomaa,
ei selittelyjä, anteeksipyyntöä, ei varmistelua, ei hämmennystä.
Aistimus siitä, kun lämpö leviää käsiin.
Aistimus teestä suussa, kurkussa, ruokatorvessa.
Näihin ajatuksiin ei liity mitään pyyteellistä.
Tee on yksinkertaista, teen lämpö, teen tuoksu,
ei selittämistä.


sunnuntai 22. marraskuuta 2015

Pihakuusen ikävä

Tällä viikolla olen ajatellut enimmäkseen muita asioita ja huomaamattani muuttopäivä on loikkinut taas viikon verran lähemmäksi.

Tein sähkösopimuksen. 
Ostimme lumikolan. 
Tilattiin ovi. 

Lauantaina ahkeroin taas pienempien pahvilaatikoiden kimpussa.
Pakkasin
- cd-levyjä (vaikka kuuntelemme näitä harvoin, en osannut karsia) 
- lasten piirrustuksia (onneksi näitä on tallessa, vaikka päivämääriä tai muuta tarkentavaa ei olekaan) 
- 9. muutolaatikko: näytelmärekvisiittaa ja vauvan makuupussi

Lumi muistutti talvikengistä ja talvitakeista. Samalla sain siivottua kaapeista  mm. kulahtaneita haalaripukuja roskikseen. Koululaiseni eivät niitä enää kaipaa. Poikien muistia juhlakenkiä löytyi kokoa 32, 34, 35 ja 36. (Kiitos ystävät!) Paju käyttää nyt noita 32 kokoisia, joten juhlat eivät meitä vähään aikaan pääse yllättämään tässä suhteessa.

Mies vein neljä kassillista tavaraa kierrätyskeskukseen. 
Pieneksi jääneitä vaatteita, leluja ja muuta sellaista. 

Lauantaina oli hetki, jolloin surin yhtä kuusta.
jonka olen oppinut tuntemaan ja jonka joudun nyt jättämään tuohon pihaan.
Se on niin rauhallinen ja ehyt. Pitää hyvästellä.

keskiviikko 18. marraskuuta 2015

Vihreää ikkunaan

Uuden kotimme keittiössä on väljä ruokailutila.
Siitä on kahteen suuntaan mukavat maisemat, mutta "paraatisuuntaan" edessä on oman pienen pihaosuuden jälkeen naapuritalon lähes ikkunaton seinä.
Tämä lienee talon heikoin kohta
(ja ehkä syy miksi taloa ei myyty nenämme edestä meille liian kovaan hintaan).

Nykyisellä asukkaalla on enimmäkseen kai ollut sälekaihtimet siihen suuntaan kiinni.
Verhot minullekin tuli ensimmäisenä mieleen. Äitini muisteli kuultokudoksia, joita hän on tehnyt joskus kauan sitten. Mietin ikkunalle roikkuvaa kynttiläsettiä, mutta nyt parhainta suosiota nauttii eräänlainen viherseinäidea.

Jos ostaisi ikkunalaudan... ja siihen kasveja... ja sitten amppeleita tai vastaavia, joihin laittaisi huonekasveja ja miksei yrttejäkin kasvamaan... Jotain helppohoitoisia ja valosta pitäviä, ehkä ylhäällä keveämpiä ja runsaita ja alhaalla juurevampia ja tummia...

Jos kasvit olisivat yhdessä paikassa ja aina silmissä, varmaan muistaisin hoitaa ja kastella niitä.

Sellainen seinä voisi tuoda keittiöön ihanaa vihreää, sallia ikkunan pitäimisen avoimena (ilman verhoja), mutta kuitenkin maastouttaa muuten aika dominoivaa naapurin seinää.
Olen aika innoissani. Tästä tulee mukavaa.

tiistai 17. marraskuuta 2015

Taite

Taas on taite,
melkein vain pieni ryppy,
siirtymä töissä, yhdet takana ja toiset edessä.

Lasken jouluun,
päivät, yöt, nämä työt ja nuo nuo muut
(ne laskemattomat).

Tunteet pettävät,
mutta herkästi silti arvioin fiilisten mukaan.

Onneksi jostain rientää
sähköpostiviestillinen suhteellisuudentajua
(palautetta; kiitos..., tulisin vieläkin miellään kurssille...,
täällä kuivemmin..., eivät tiedä, miten innostavaa...).

Päätän, että on muutakin kuin tunne,
ei se yksin riitä perusteeksi.
Vaikka sitä kyllä ihmettelen, miksi niin sitkeästi
aina sama tyytymättömyys ja puuttellisuus,
vaikka jos ihan objektiivisesti nyt tässä tai subjektiivisesti tai miten vaan...

Eilen luin hyvää tekstiä
ja miten se sitten pystyikään ravitsemaan,
tekemään olon eläväksi ja luottavaikseksi,
juurtuneeksi jopa.
Eikä tämä ollut edes kaunokirjallisuutta.

Read more, surf less. 





sunnuntai 15. marraskuuta 2015

Vauvamuistoja laatikossa

Minulla on kolme mustaa laatikkoa, joihin on kirjoitettu lasteni nimet. 
Laatikoihin olen sujauttaunut heihin liittyviä asioita, 
syntymätodistuksen, neuvolakortin, piirrustuksia, kortteja... mitä milloinkin. 
Tänään lajittelin laatikohin vähän lisää tavaraa ja tyhjensin toisen, vähän samantapaisen säilön. 
Pakkasin lapsuuskirjoja, minun, miehen ja meidän lasten. 
Löysin allergia-ajan ruokapäiväkirjoja, jotka ehkä aion säilyttää. Dokumenttina. Todistusaineistona. Että ainakin itse muistan, mitä se oli. 

Löysin ultraäänikuvan lapsesta, jota en koskaan saanut. 
Tuntui hyvältä katsoa sitä ja ajatella pientä alkua, joka jäi pieneksi ja näkymättömäksi. 
Laitoin neuvolakortin väliin kortin, jolla olimme kertoneet Mintulle vauvasta. 
Vauvasta, joka ei sitten jaksanutkaan kasvaa --- niin jouduimme hänelle vähän myöhemmin selittämään. 

Onneksi laatikot ovat myös täynnä muistoja niistä vauvoista, jotka sain pitää ja joista on kasvanut ympärilleni moninainen, ihana perhe. 
Löysin ihania kummilahjoja, jotka olin aivan unohtanut. 
Siirsin hopealusikat muiden hopealusikoiden seuraan. 

Tiedän, että talossa on vielä yksi tähän sarjaan kuuluva todella sekava hylly, joka on täynnä lasten piirrustuksia ja muuta muistokamaa. Sitä en tänään jaksanut käydä läpi. Ehkä huomenna. 

Kohtasin vähän arkeakin. Tulevaa viikkoa ja menneeltä viikolta edellä siirrettyjä. 
Ihan hyvä mieli siitä. Nyt on tarkoitus tarttua taas siihen, mihin tarttua pitää. 
Huomasin myös tehneeni aikatauluvirheen, koska olin merkinnyt kalenteriin asioita väärin. Keksin vaihtoehtoisen toimintatavan, mutta ei se kovin tyylikäs ole. Lähetin viestin asianosaisille, vaan en ole ylpeä itsestäni. Aina joskus jossain näkyy, että on (liian) paljon kaikkea. 

Menen silti ihan hyvällä mielellä nukkumaan. Huomenna on täysi työpäivä, mutta jotenkin on sellainen olo, että voin suostua arkeen. 

***
Pakattu: Neljä pienempää laatikkoa lasten vauvamuistoja. 

lauantai 14. marraskuuta 2015

Vaatekaappi ja pari muuta asiaa...

Tämä viikko on kulunut siivillä.

Uudessa kodissa rakennamme yhden väliseinän.
Olemme suunnitelleet sitä.

Lisäksi tarvitsemme kaksi isohkoa vaatekaappia huoneisiin,
joissa vaatekaappia ei ole valmiiksi.
Tällä viikolla aikaa on kulunut vaatekaappien etsimiseen ja sisusten suunnitteluun.
Aluksi en tiennyt yhtään mitä haluan, mutta haarukointi ja miettiminen kai sitten vähän selkeyttää asioita. Luulen, että käsissäni on suunnitelma, jonka myös haluan toteuttaa.
Toinen kaapeista tulee aikuisten makuuhuoneeseen ja toinen tyttären huoneeseen.
Molemmat kaapit ovat nyt paperilla, budjetin raameissa ja toimivan tuntuisia.
Aikaa kului älyttömän paljon, mutta nyt olen ihan tyytyväinen.

Muuta muuttopuuhaa:

  • Tein muuttoilmoituksen. Ei kiireellinen asia, mutta taas yksi asia pois hoidettavien listalta.
  • Sovin ajan pankkiin tilien ja lainan valmistelua varten.
  • Pakkasin 8. laatikon: joitakin tyhjiä hyväkuntoisia mappeja ja muuta vastaavaa toimistotavaraa. 
  • Pakkasin ja setvin ns. lääkekaapin sisällön. Vanhat lääkket, tyhjät pakkaukset ym. tarpeettomat raivailin pois. Loput isohkon kaapin sisällöstä jaoin ja pakkasin sellaisiin pieniin kannellisiin muovilaatikoihin, joissa niitä voidaan todennäköisesti säilyttää myös muuton jälkeen. Laatikot on helppo pakata muutolaatikkoon sitten, kun sen aina on. Lääkkeiden säilytykseen käytetty isohko kaappi siirtyy uudessa kodissa keittiöön. Suunnittelen sen päälle huonekasveja ja sisällöksi lasisen oven taakse minulle tärkeimpiä keittokirjoja, joille ei ole muuten keittiössä sopivaa paikkaa. 
Eilen käytiin taas talossa ottamassa jotain mittoja ja säätämässä muuta tarpeellista. Edellisestä kerrasta on sen verran aikaa, että mielikuvat olivat jo vähän ehtineen vääristyä. Melkein kaikki oli mielessäni kutistunut: eteinen, portaat, keittiö... kaikki olivat avarampia, kuin ajatuksissani. Olin nyt ensimmäistä kertaa paikalla pimeään aikaan ja sekin oli kiinnostavaa; miltä pihavalot näyttävät, miltä sisäänkäynti ja portaat, miltä lämpimien valojen kutsu ikkunoista... Talo muuttuu mielessä koko ajan enemmän omaksi.








keskiviikko 11. marraskuuta 2015

31. päivää

Leikin Ikean Pax-järjestelmän suunnittelutyökalulla, joka jumittaa säännöllisin väliajoin.
En tiedä haluanko päätyä Ikeaan. Ylipäätään olen huono tällaisessa. Yritän puhua miehen kanssa kaapista, mutta se vähän jää ja jää uudelleenkin.

Illalla ulkoilen patiolla ja siivoan puutarhajuttuja. Piilokuvasta löytyy yllättäen seitsemän muovipussillista poiskannettavaa tavaraa, monia muualta eksyneitä juttuja ja kaksi vajaata laatikollista mukaan pääseviä asioita.

6. laatikko: altakasteluruukkuja ja joitain koristeruukkuja. (Ruukuista päätellen aika monta huonekasvia on lakastunut. Kolme on jäljellä ja optimistina säilytän ruukut.) 
7. laatikko: sekalaista puutarhan hoitoon liittyvää tavaraa


tiistai 10. marraskuuta 2015

Tänään mietitään väliseinää ja liukuovea,
kysytään tarjousta vaatekaapeista,
mietitään, mitä tyttären huoneeseen tarvitaan
ja paljonko kaikki maksaa.

Työmatkalla saan pikkuisen puhua talosta
ja siitä tulee lämmin tunne,
tauolla kuuntelen toisen asuntounelmia
ja siitäkin tulee lämmin, tuttu tunne.
"Tähän on mennyt kauhesti energiaa, meiltä molemmilta."
Se ja moni muut asia tuntuu niin tutulta ja tuntuu jakamiselta.

Alkaa olla aika kauan siitä, kun olen käynyt talossa.
Osa mielikuvista alkaa haihtua,
kaikki tuntuu hitusen epätodelliselta.

Huomenna olen enemmän kotona kuin tänään.
Ehkä pakkaan illalla puutarhan tavaroita tai perkaan jotakin jonnekin unohtunutta laatikkoa...

maanantai 9. marraskuuta 2015

Maanantai, maanantai...

I
Aivastuksia.
Vähän nuhaa.
Kymmenen keskustelua.
Yhdet selittämättömät kyyneleet
ja niistä avuton, raskas olo.
Kadonneita papereita ja
myöhemmin löydettyjä papereita,
joihin en jaksaisi tarttua.
Tukkoinen, jäykkä pää,
matelevia ajatuksia,
ärtymystä, joka osuu väärään kohteeseen.

II
Haave siitä, että koti olisi lämmin ja suojaisa,
yhdessä olemisen ja itsenä olemisen paikka.
Pieni hetki tunnelmaa iltapalapöydässä,
hassuttelua ja muisteluja jostain koulun kirjasta,
jossa selitetään ensin kissojen lisääntyminen
ja sitten, vink, vink, ihminenkin on nisäkäs.
Yritän selittää kakkosluokkalaiselle, mitä
tarkoittaa seksikäs. Synttäriporukkaa sana nauratti
ihan kamalasti.





sunnuntai 8. marraskuuta 2015

Viisi ensimmäistä laatikkoa

1. Liinavaateita: liinoja ja verhoja vanhoista asunnoista.
2. Leluja, joiden ohi lapset ovat kasvaneet, mutta joista emme halua luopua. Hakka. Pudottelukuutio. Klovni. Rakkaimmat vauvatavarat tötterössä, joka otetaan aina esille, kun saamme vauvavieraita.
3. Jatkoa edelliseen. Taaperoleikkeihin ruokailusetti ja ihania saksankummin lahjoittamia puisia ruoka-aineksia. Vauvanukke ja nuken vaatteet, jotka äitini neuloi tyttärelleni ennen sairastumistaan.
4. Kirjoituksia. Opiskeluaikaisia töitä, graduja, kirjeenvaihtoa, tulostamiani blogitekstejä aiemmilta vuosilta.
5. Naamiais- ja pukeutumispäivälaatikko. Naamareita, puuhkia, rooliasuja.

34 päivää muuttoon

Nämä vajaat viisi viikkoa muuttoon tuntuvat nyt pitkiltä.
Mielessä on tiettyä levottomuutta, jota en ihan saa kanavoitua nyt toimintaan. 
Selvittelemme yhtä sun toista, hankintoja, muuttomiehiä, kompostoria. 
Joitakin alavarastoon meneviä laatikoitakin olen jo pakannut. 

On silti vielä aika pitkä aika siihen, kun saamme uuden kodin avaimet. 

Tiedän, että se menee nopeasti, 
mutta tässä levottomuudessa aika tuntuu pitkältä. 
Ja olisi niin paljon mukavampi miettiä muuttoa kuin vaikkapa työasioita. 

Haluaisin täyttää monta kierrätyskeskuskassia. 
Uudessa kodissa tavarat saavat uusia osoitteita, 
kaapit vaihtavavat huoneita ja käyttötarkoitusta. 
Kirjat eroavat tutuista seuralaisistaan ja toiset matkustavat alas, toiset ylös. 

Makuuhuoneeseen pitäisi ostaa jokin vaatesäilystysjärjestelmä,
mutta en oikein tiedä, mitä haluan tai tarvitsen. 

En vie mukaan rikkinäisiä tai epämieluisia tavaroita. Jos mahdollista. 
Siitä mistä olisi jo pitänyt luopua aiemmin, luovun nyt. 

Muutto vie näihin käytännöllisiin, tavarantäyteisiin ajatuksiin, 
mutta eivät ne silti ole kaiken ytimessä.
Silti se, että pääsisin käsillä tekemään jotakin, joka edistää muuttoa,
tuntuisi auttavan vähän kaikkeen.
Mutta nyt vaatii vähän keksimistä tehdä sellaista, mikä ei haittaa arkea, mutta edistää muuttoa.
Ehkä se vanhojen lempivaatteiden kassi, josta en koskaan ole käyttänyt tai kaivannut mitään?
Ehkä tuo eteisen ala-laatikko, johon kertyy sekavia papereita, esitteitä ja lehtiä?
Ehkä jokin poikien huoneen hyllyistä?

perjantai 6. marraskuuta 2015

Tänään pakkasin vanhoja sanoja
ja tilasin muuttolaatikoita.




tiistai 3. marraskuuta 2015

Päätösväsymystä

Olen iltaisin väsynyt
ja ikäänkuin koko ajan vähän pyörällä päästäni
ja kuormittunut,
vaikka kuorma ei aina ole niin selkeä ja näkyvä:
vaikka tapahtuukin hyvää, tapahtuu samalla niin paljon ja niin suuren tuntuista,
on päätöksiä ja vastuuta ja toimihenkilöitä, kauppiaita, rakennusmiehiä.
Samaan aikaan toisaalla on sielläkin päätöksiä ja vastuuta,
ratkaisemattomia asioita vyörymässä - minulle ratkaistavaksi.

Ajattelin, että jos jostakin
pientä suojaa ja levähdyspaikkaa
ja jotakin joka virtaa minuun päin.

Ajattelin, että jos jostakin
pitkä puhelu tai vaikka tuntikausia
kuuntelevaa läsnäoloa, teetä tai
joku, joka tekisi minulle ruokaa.

On näet vastuuväsymystä ja päätösväsymystä ja pankkitoimihenkilöväsymystä
ja tarjouskilpailuväsymystä ja vieläyksinäkökulmatähänväsymystä,
on irtipäästämisen ja valmiiksisanomisen odotusta ja samalla uuden aloittelemista ja vapautta ja epävarmuutta.. On vaikutelmia ja läikähdyksiä ja värinöitä, on lauseiden etsimistä ja oletuksia, virheitä, epätarkkuuksia, häiriintyneitä yöunia, kiinni ottamista, tarttumista, varmistamista, tarkastamista, epäonnistumisen pelkoa, vastuun pelkoa, ylipäätään tekemisen pelkoa, epävarmuutta ja ylimielisyyttä, kai sitäkin välillä kompensaatioksi sille muulle.

Kirjoitan: esiintymisjännitys, sosiaalisten tilanteiden pelko, ujous.

Menen huomenna luennolle, koulutukseen.
Kolmeen tai neljään tuntiin en päätä mitään, en vaikuta mihinkään, en ole mistään vastuussa.

Nukkuminen on osa selviytymissuunnitelmaa.
Tänään kävelin auringonlaskussa. Sekin on hyvä idea.


tiistai 27. lokakuuta 2015

Se suurin askel

"Se tunne, kun asiat loksahtavat kohdalleen."
Näin lukee mainoksessa pankin seinällä,
me istumme pöydän ympärillä, talon myyjä, kiinteistövälittäjä, mieheni ja minä.
Me puhelemme talosta, sen rakentamisesta, sepeleistä ja lämmitysjärjestelmästä,
kaapeista ja muuttolaatikoista... On lämmintä ja riemullista ja vähän haikeaakin ilmassa.
Kauppakirjat on allekirjoitettu ja kaikki ovat helpottuneita ja iloisia.

Minä olen kai niin pessimisti, että tuntuu todella hämmästyttävälle, että asiat ovat loksahtaneet kohdalleen. Eikä se itsestään selvää olekaan. On niin monenlaisia asunnonmyyntitarinoita ja talonostotarinoita puhumattakaan talon rakentamistarinoista.

Nyt meillä on oikeasti seitsemän viikkoa muuttoon.
On valmisteluaikaa, mutta ei aivan kohtuutonta odotusta.

Edellisellä kerralla muutimme alle viikko kaupanteosta,
jossa välissä oli joulu ja minulla oli alle kaksikuukautinen vauva.
Selvisimme siitä, mutta sellaista muuttoa en halua uudelleen.

Nyt on paljon parempi.
On aikaa ajatella ja karsia.
Ensimmäinen kierrätyskassi on jo valmis.

Talo on aivan erilainen kuin tämä, joten sellaista mukavaa miettimistä on paljon tiedossa.
Nyt meillä on kaksi vaatekaappia, mutta siellä ei yhtään. Toisaalta siellä on kodinhoitotila, jollaista täällä ei ole.
Nyt meillä on pieni ulkovarasto, siellä paljon lämmintä varastointitilaa.
Pojat asettuvat erilleen, vaikka heillä on hyvin pitkälle yhteiset tavarat.
Keittiökin on erilainen ja vaatii miettimistä.
Nyt minulla on purkkeja ja kulhoja kaappien päällä, siellä vastaavaa tilaa ei ole ollenkaan.

Ihania, pieniä, uutta odottavan ongelmia.

En olisi uskonut, en olleenkaan, että tämä on mahdollista.
Ja nyt se on. Hämmentynyt ja kiitollinen ja hämästynyt ja kiitollinen ja tyytyväinen ja innostunut ja mitä vielä olenkin. Mutta en peloissani. Koska kaikki tuntuu olevan nyt niin hyvin kohdallaan.





keskiviikko 21. lokakuuta 2015

Marikki ostaa talon

Me ostamme sen talon, josta kirjoitin edellisellä kerralla.
Sen hyvän ja järkevän --- ja meille sopivaan hintaan.

Syysloma oli intensiivinen ja jännittävä.
Oma asunto myytiin viikossa ja ennen virallista ensiesittelyä.
Samaan syssyyn neuvoteltiin tämän uuden kauppa.
Joka päivä oli joku käänne ja kokonaisuuden onnistuminen oli sitten lopulta melkein minuuteista kiinni. Mies oli työmatkalla, mikä toi neuvotteluun omat sävynsä.

Eilen tehtiin kuntokartoitus.
"Juuri näin talot pitää rakentaa." 
"En ole pitkiin nähnyt näin kuivaa kellaria..." 
Mielikuvamme siitä, että olemme ostamassa oikein hyvin rakennettua taloa, sai vahvistusta, eikä mitään yllättävää löytynyt.

Olen ollut pessimistinen. Sekä oman myymisestä että uuden löytämisestä.
Ylipäätään pessimistinen ja ihan valmistautunut asumaan tässä vielä pitkään.

Mutta nyt me ostamme talon.
Enpä koskaan edes ajatellut, että meille olisi mahdollista ostaa omakotitalo pääkaupunkiseudulta.
Tuntuu hämmentävältä ja onnekkaalta. Kuntokartoituksen jälkeen aivan erityisen onnekkaalta, kun kaikki oli niin hyvin ja ylipäätään oleilu talossa yllätti myönteisesti. Huoneet olivat isompia kuin muistin, lattian väri parempi, paras maisema oli ilta-auringossa kaunis ja rauhoittava. Ne puolet, joihin olin suhtautunut kriittisesti, tuntuivat nyt pienemmiltä ja kaikkeen muuhun ihanuuteen suhteutettuna merkityksettömiltä. Pihaan tuntui kuitenkin mahtuvan tarpeeksi kaikkea ja yhden toisen talon läheisyys ei ehkä sittenkään ole niin hankalaa...

Kauppoja ei ole vielä allekirjoitettu, joten en vielä uskalla puhua asiasta julkisesti vaikka kamalasti tekisi mieli pulputtaa taloinnostustaan jonnekin...

Nyt on niin paljon mukavia asioita,
poikien huoneita,
siivouskomeroita,
tarpeeksi keittiön kaappitilaa,
ihana ulko-ovi,
askarteluhuoneessa tilaa mille tahansa, ihan mille tahansa...

On avaria ikkunoita ja pengerryksiä,
paikkoja perennoille ja tiesi mille,
on varaava takka ja siinä pieni uuni,
on siisti sauna,
on kivitasot keittiössä ja paljon isompi jääkaappi.

Tiedän, että tämä ei ole välttämättömyyttä,
vaan vähän enemmän,
ei itsestäänselvää vaan armoa ja yleellisyyttä ja sellaista, mitä en ole uskaltanut odottaa tai elämältä vaatia. Tämä on sitä, mistä ajattelin luopuvani, kun muutin muualta ruuhkasuomeen.
Ja vähän sitä mitä olen kadehtinut, kun ystävät ovat ostaneet isoja taloja muualta, meidän vanhan rivitalon päädyn hinnalla.

Saamme odottaa muuttoa ja loppukauppoja joulukuulle.
Haluaisin tietysti heti ja välittömästi,
mutta se ei ole meistä kiinni.
Ehkä on hyväkin niin, sielu ehtii mukaan.





sunnuntai 26. heinäkuuta 2015

Siirtymämiete

Huomenna on taite,
jatkan sitä, mikä on ollut tauolla
ja otan muutenkin näkymättömiä, mutta kenties ratkaisevia askelia.

Olen ollut nämä väliviikot niin lomalla,
että en ole suorittanut edes lomaa.
En ole odottanut itseltäni mitään, en lomatunnelmaa tai hehkutusta,
vaan ihan tavallisia päiviä, joihin ei ole pakkautunut mitään erityistä,
mutta ei myöskään mitään velvoittavaa.
Ihan sopiva, sellainen vähän alle kahdenkymmenen asteen loma,
niinkuin tämä kesä muutoinkin.

Huomenna odotan itseltäni jo aika paljon.
Siinä mielessä loma loppuu,
vaikka koulun ovet avautuvatkin vasta kahden viikon päästä.

Olemme taas katsoneet taloa,
toista kuin siinä aiemmin.
Se on oikein hyvä ja riittävän hyvä, mutta ei sellainen jalat alta ihastuttava, vaan sellainen oikein järkevä ja sopiva talo, sopiva muuten, muttei hinnan puolesta ihan.
Niinpä siitä mietitään vähän kuin varan vuoksi tarjota jotakin, jos vaikka hinnassa olisi liikkumavaraa nyt tai myöhemmin.

Nyt on aika rauhallinen olo.
Siinä on rajoituksensa, mutta tarpeeksi asioita, joita arvostamme ja tarvitsemme.
Luulen tosin, että myyjä ei hyväksy tarjousta
ja omakin pitäisi onnistua myymään.
Siinä mielessä kaikki suunnittelu voi olla sellaista ajatteluharjoitusta talon ostamisen varalta.
Ei sekään mene ihan hukkaan. Ei meillä pitäisi olla kiire, ei ole kiire,
ja oikeastaan olisi niin paljon parempiakin hetkiä muuttaa kuin tämä tuleva syksy,
joka on jo valmiiksi täynnä, aivan täynnä, lähes levottomuuteen saakka.

Siis toivon, että ohi, jos on hyvä niin
ja silti toivon, että kohdalle, jos...

Mutta huomenna herään joka tapauksessa ajoissa
ja tartun työhöni ja tartun omaan arkeeni ja katson, mitä saan itsestäni irti, mitä onnistun ratkaisemaan, mitä tekemään, mitä ajattelemaan,
aloitan arjen pehmeästi,
koskan pidän välillä lapsia sylissä, pidän välillä lapsia mielessä,
kuulen heidän liikkeensä ja äänensä, enkä ole heistä erossa
niinkuin sitten, kun he ovat koulussa, minä työpaikalla...

Tänään katsoin poikiani parvekkeelta, kun he leikkivät tiipiin tukipuissa
ja esittivät olevansa suojassa, vaikka kangas oli otettu pois
ja he olivat niin kauniita ja valoisia ja minä täynnä rakkautta. Kesäillan valo ympärillä ja tyttären äänet sisällä, kaikki rakkaat ympärillä. Siitä en raaskisi luopua.
Joskus minusta tuntuu, että en tarvitsisi ketään vierasta.

Pian on huomenna,
on aika sanoa hyvää yötä.


perjantai 12. kesäkuuta 2015

Asuntoasioita ja tauko

Tempauduimme aikalailla miettimään talon ostamista. 
En ihan teidä, mitä ajattelen tai mitä haluan.
Joudun valitsemaan muidenkin puolesta. Joudun valitsemaan asennetta ja elämäntapaa. 

Tarkastamme yhtä taloa todella perusteellisesti.
Se on ristiirtainen. Yhtä aika ihana ja kamala. 
Siitä saisi hyvän, hienon, 
todennäköisesti. 

Mutta oikeasti olemme vähän pakosalla kaikesta muusta, emmekä taida olla oikeasti valmiita valitsemaan ja siirtymään eteenpäin. 

Asunnon osto on taloudellisesti niin valtavan suuri asia. 
Ja muutenkin. 

Olen yleensä kiintynyt niihin paikkoihin, joissa olen asunut pidempään. 
Olen kiintynyt tähän asuntoon ja tämän asunnon hyviin puoliin. 
Tämä on ollut meille hyvä koti. 
En halua ottaa riskiä ja myydä tätä pois. 

Osaan kyllä kuvitella meidät muuallekin, näköjään. 
Ja haluaisin päästä sisustamaan pojilleni omia huoneita tai edes nurkkauksia. 

Mummi kertoi, että heillä oli kuusi sisarusta, tupa ja makuukamari. 
Hänellä oli isosiskon kanssa sermillä jaettu sänkynurkka, joka oli siis melkein oma huone. 
Veljet nukkuivat tuvassa, vanhemmat makuuhuoneessa. 

Ivailen vanhemmilleni, että he ovat pullamössösukupolvea, koska inflaatio söi lainat (ja työsuhteet olivat vakaita ja turvallisia). Kai ne nauravat tälle. Ovat molemmat syntyneet sodan jälkimaininkeihin. Söivät ehkä pullamössöä, mutta eivät muroja, jugurttia tai karkkia... 

Meillä on niin paljon hyvin. 

On aika suhteellista köyhyyttä, jos on rajoituksia siinä, kun yrittää ostaa omakotitaloa pääkaupunkinseudulta. 
Ehkä mikään ostaminen ei oikein istu minuun. Olen epäkäytännöllinen ja 
pidän pysyvyydestä. 
Nyt haluaisin ostaa talon, jossa asun kymmeniä vuosia. 

Ei ihan pieni ajatus. 
On hyvä levätä välillä. 

Olen vähän huono unelmoimaan, mutta pitäisi opetella. 
Kestää toiveita, jotka eivät toteudu, 
jotta jotkut toteutuisivat. 





torstai 4. kesäkuuta 2015

Omakotitalon ostaminen

on asia, jota en ole erityistesti koskaan ajatellut tulevan omalle kohdalleni.

Olen ihan tyytyväinen rivitalossa.

Mutta nyt olemme käyneet katsomassa omakotitaloa ja vähän mietimme sitä.
On laskettu summia, joihin ei saa otetta koska niitä ei voi oikein verrata mihinkään.
On arvioitu remontteja, joiden hinnoista ei oikeasti saa mitään selvää ennen kuin niitä on itse oikeasti teettämässä.
On luettu tarinoita omakotitalosta työleirinä ja loputtomana rahareikänä. On sivuttu homeloukkutarinoita ja pelätty kohtaloa. On arvioitu unelmia ja tarpeita ja mielikuvia...

Pystyisimme iloitsemaan suuremmasta tilasta, kuin mitä meillä on nyt.
Meitä on viisi, joista kolme kasvaa koko ajan.
Kaksi asuu yhteisessä huoneessa joka on niin pieni, ettei heille voi järjestää oikein mitään omaa nurkkaa. Nukkuvat päällekäin ja jokainen uusi säilytettävä tavara vaatii järjestelyjä.
Kun lapset kasvavat mm. heidän vaatteensa eivät enää mahdu samaan lipastoon, jota tähän asti on käytetty.

Olen luopumisen kannalla ja sillä kannalla, ettei ole mitään todellista kriteeriä, jonka nojalla lapsella "pitää olla" oma huone tai meillä niin ja niin paljon asuinneliöitä. Olemme globaalisti rikkaita joka tapauksessa ja kenenkään kehitys ei ole vaarassa, vaikka leikkisi miljoonilla legoillaan vähän ahtaalla lattialla veljen kanssa samassa huoneessa.

Mutta olen käynyt katsomassa omakotitaloa,
koska vaikka asioita voi tehdä pienessäkin, niin olisihan se mukavaa ja helpompaa, jos tilaa olisi enemmän.
Asumme alueella, jossa ei ole kerrostaloja ja alueella, jossa ei ole isompia rivitaloasuntoja kuin mitä meillä jo on.

Paljonko asunnosta kannattaa maksaa? (Kaikki mikä ikinä irtoaa ja enemmänkin on mahdollista laittaa taloon.)
Onko mitään oikeasti luotettavaa tapaa varmistua talon kunnosta?
Mikä on tärkeää valinnassa? Sijainti vai neliöt? Valmistumisvuosi? Keittiö? Ulkoasu, tontti ja piha, näköala? Onko 2,5 km liian pitkä koulumatka?

Tämä rivari, jossa asumme on ollut meille todella hyvä koti.
Tässä on paljon sellaista, jota arvostan (piha, maisema metsään, päätyasunto, iso yhteinen tontti, hyvä pohja, kiva keittiöolohuone, parveke jne.), mutta rakennusvuosi ja esim. yhtiövastike eivät ole houkuttelevia monen mielestä.
En ole varma meneenkö tämä kaupaksi nopeasti tai hyvällä hinnalla.

Aika monta asiaa pitää osua kohdalleen, että voi ostaa talon.
Pitäisi olla levollinen zen-mieli, tulee mitä tulee.



maanantai 16. maaliskuuta 2015

Kevättalvi ei osaa päättää

On kiireistä ja on ristiriitaista.

Olen ollut liian monessa vaativassakin sosiaalisessa tilanteessa,
tehnyt liikaa töitä ja ollut yksin liian vähän.

En ole oikein rauhassa itseni kanssa,
loistan ja mokaan peräjälkeen,
en oikein osaa suhtautua.

On vähän sellainen olo, että nyt olisi parasta päästä mökille ja istua laiturinnokassa,
tai mennä metsään ja kuulostella rapsahduksia jalkojen alla,
ja olla olematta kevyesti kenenkään seurassa,
kun sanat tulevat niin helposti outoina, itsellekin käsittämättöminä ja tunnistamattomina.

En usko, että sanani löytävät kotia.

Teen nyt ihan muuta.
Kalenteri tuntuu täydeltä, innostus siivittää silti.




sunnuntai 1. maaliskuuta 2015

Mennen viikon pelastavia sanoja

"Herra on hyvä kaikille,
hän armahtaa kaikkia luotujaan."

Minä saan vetää itseäni suojaavan rajan
tarkoittamatta sillä sitä, että tuomitsen kokonaisvaltaisesti ja lopullisesti,
ei se ole minun asiani,
sama armo langetkoon minun ja hänen päälleen,
ei siitä tarvita mitään mittaamista.

Ja sekin vielä, että selviän. Tottakai selviän! Selviän siksi, että tunnen ja koen ja ajattelen ja menen läpi; ei hänellä ole mitään pysyvää ja todellista valtaa minuun.

keskiviikko 11. helmikuuta 2015

Kevään valoa paossa

I
Föhn-tuuli on tuonut auringon.
Joku avaa sälekaitimet
ja minä kuljen sisälläkin aurinkolaseissa
ja kätkeydyn luokkaan kuin kotiluolan hämärään.

II
Katson Selviytyjiä, nuorelta kuumakallelta
palaa proput, riidellään ja tilanne uhkaa kärjistyä.
Jeff Probst ottaa nuoren miehen lähelleen,
pitää olkapäästä, estää aloittamasta tappelua.
Keskustelun edetessä Jeff alkaa hieroa kiukustuneen
lihaskimpun hartioita aluksi vähän ja sitten
voimakkaammin. Katseeni liimautuu tähän
suunnittelemattomaan, intuitiiviseen eleeseen
ja ihailen sitä,

ja suren, etten minä löytänyt samaa
erään toisen kohdalla, eräässä toisessa keskustelussa,
joka oli vaikea

ja samalla kun suren,
ymmärrän, etten olisi voinut,
en siltä paikalta jossa olin, ja niin armahdan itseäni
ja pääseen eteenpäin.

III
Olen opettanut uudella ilolla ja intensiivisyydellä
ja olen saanut vastaani keskittyneitä katseita ja
hymyjä. Silti olen myös väsynyt.

IV
On myös virallista ja vastuullista
ja sen suhteen olen kuitenkin
aika levollinen.
(Pelokas vain pienesti ja jossakin takavasemmalla.)


tiistai 3. helmikuuta 2015

Kaikki on valkoista


Nyt kaikki on valkoista.
Yritän muistaa katsoa ikkunasta ihmettelevin silmin.
Aura-auto kasasi talon nurkalle huikean pinon lunta,
jossa poikani sitten illalla leikkivät.

Aamulla minulla on aikaa,
mutta olen vähän levoton.
Koulun rytmissä tänään on taas ensimmäinen päivä,
uudet kurssit, uudet opiskelijat, sama minä, aina alussa.

Tähän aamuun olen varannut paksun kirjan,
jossa teksti on melkein liian pientä ja jossa on tärkeitä ajatuksia
niin, että en melkein uskalla lukea; säästelen ja väistän samaan aikaan.
Pöydällä odottavat opiskelijoiden tekstit. Ehkä suostun vielä niihinkin.

Aamun kaksi valkoista tuntia.
Päivän kohtaamiset, väliin musiikkia ja hiljaisuutta.
Illalla lapset ja ilo heistä
ja Gordon Ramsay, koska olen vähän koukussa :-).
Sovitaanko, että tästä tulee ihan tarpeeksi hyvä päivä.




lauantai 31. tammikuuta 2015

Mitä kuuluu, tammikuu?

Ajan läpi harmaan moottoritien päivän valoisimpana hetkenä
ja kaipaan katuvaloja tai jotakin merkkiä;
taivas, vastaantulevat autot, tien pinta, räntäsade -
siinä kiitäessä kaikki samaa väriä.

On tammikuun viimeinen päivä ja olisi hyvä erottaa tie maisemasta.

Tammikuussa olen tehnyt ruokaa.
Käpyvarasto tyhjeni ihan mukavasti, mutta aika nopeasti olen jo taas päätynyt täydentämään perustarpeita. Eniten olen tällä kertaa kuitenkin nauttinut siitä, että olen palannut ruuanlaitossa jonkinlaiseen suunnitelmallisuuteen. Pidän siitä, jos ruokalajit virtaavat toisiinsa Tamar Adler-tyyliin; jääkaapissa on aterian osasia, kaikki tulee aikanaan käytetyksi, ruoka on yksinkertaista ja samalla myös luovaa, arkeen sopivaa ja meidän näköistämme.
Tammikuussa on ollut tällaisia hetkiä.

Tammikuussa palasin töihin,
paloin vähän aikaa ikäänkuin uudella liekillä, mutta vähitellen mukaan on päässyt se jokin jähmeys ja muu, jota syksyllä oli enemmän. En silti sanoisi, että mikään olisi ollut vaikeaa. Tavallista vain ja siinä oma pieni raskautensa, jos ilonsakin.

Tammikuussa on alkanut uuttakin, tähän rinnalle
haastavaa ja kutkuttavaa ja vähän vavisuttavaa ja uutta ja toisaalta vain vanhan jatkumista,
varmaan vielä paljon muutakin.
Palaan siihen, mitä tein niin pitkän aikaa tässä rinnalla ja nyt taas teen
ja voi olla, että se vähän pelastaa minua joltakin.
Ehkä lukeminen on parasta, hyvä seura siinä, uudet ajatukset, oma pienuus, sanat ja oivallukset.

Tammikuu on myös ollut arkea,
vähemmän kohtaamisia ystävien kanssa kuin joulukuussa,
vaan onneksi lapset ovat lähellä ja hellittävinä tässä, olen aina elämän ympäröimänä, jokainen päivä on värillinen, iltaisin pelkkä kotona oleminen on tärkeää.
(Paitsi nyt on ollut kokouksia, liikaa kokouksia.)
Kävin metsässä kävelemässä. Laduilla ei saa kävellä, mutta saako ladun vieressä.
Alan väsyä talveen ja tammikuussa sitä on vielä liikaa edessä, sekin on arkea, arkea...

Hyvästelen tammikuun. Vuosi on vasta alussa, kaikki mahdollista.

keskiviikko 21. tammikuuta 2015

Ennakointia

777 viestiä
yt-neuvottelun tulosten julkistaminen
otteita elokuvista havaintoja varten
odottamista
keskustelua intensiivisen katseen alla
auto, lumi/jää, musiikkia
lapset parasta,
sitten muu

keskiviikko 14. tammikuuta 2015

Härkäviikkoja

Vietän härkäviikkoja käpyvaraston ääressä tänä vuonna sekä maltillisesti että yleellisesti.
Mitään mahdottomia varastoja ei ole kertynyt,
olemme syöneet välillä juhlavasti ja välillä yksinkertaisesti
ja molempi on tuntunut hyvältä.
Ihan kaikkea sisäänostamista en ole välttänyt
ja huomennakin aion ostaa varastoon bastmatiriisiä, kun satun sopivan kaupan lähelle muissa asioissa menemään. Niin ja ostin minä karjalanpiirakoitakin ja muutakin turhaa, esim. pähkinöitä, vaikka edellisiä ei ollut vielä syöty loppuun.
Aika löperö härkäviikkolainen siis olen ollut, mutta ehkä tänä vuonna riittää tämä pieni ajatus ja pienet päivittäiset teot.

Koululaisten kanssa aivan yksinkertainen ruoka on usein riittävää.
Sosekeitto ja leipää.
Pinaattiletut, jotka paistan nykyisin itse.
Paistetut kananmunat.
Possua ja lanttulaatikkoa.
Kaikki tällainen tuntuu jotenkin hyvältä ja palkitsevalta nyt.

Näissä viikoissa on niin paljon muuta
ja sitten myös tyhjiä hetkiä, kuten tänä iltana,
hetkiä, joihin on hyvä löytää joitakin lohdullisia ajatuksia, kotoisia ajatuksia, arkisia ja juurruttavia ajatuksia, sellaisia, että vaikka mikä olisi, niin pakastimesta löytyy liemiainekset ja keittotarpeet,
ja vaikka mikä olisi, niin laitan astioita tiskikoneeseen ja välillä istun tässä tuolissa miettimässä, mitä tarjoan perheelle huomenna ruuaksi.

Pysyvyyttä. Kun on sitä kieputustakin. Niinkuin huomenna.

Joku päivä sitten huomasin, että on mummini nimipäivä.
Olen menettänyt hänet kauan sitten, mutta tuntui hyvältä viettää nimipäivää edes muutaman ajatuksen ja kynttilänliekin verran.
Mummi teki vieraille lähes aina karjalanpaistia, ellei sitten kalakeittoa.
Hänellä oli leivinuuni ja ruokavarasto, josta osa oli lattian tasoa matalammalla viileässä.
Ruisleipää oli aina ja piparminttupastilleja yhden ruokakaapin yläosassa.

Pysyvyyttä. Hänen elämässään kieputus oli toisensorttista, sota-aikaa ja muuta.






Kepeää keskiviikkoa

Tänään kaikki on kohtuullista.
Työn määrä ja laatu,
levon ja ajattelemisen mahdollisuus.

Niinkuin nyt: sinertävä lumi pihamaalla,
talon hiljaisuus,
muutama tunti vailla vaatimuksia.

Tämä päivä on kahden toisenlaisen välissä:
olen vähän pyörällä päästäni kaikesta,
innostunut ja haastettu
(en ehkä oikein uskalla myöntääkään miten innostunut)
ja toisaalta niin pieni ja rajallisuudesta tietoinen,
vaikka sitä on vaikea pitää tietoisuudessa, kun
samalla pitää myös uskaltaa ja luottaa.
(En siis oikein osaa kokea sitäkään, miten paljon hirvittää.)

Tässä on muutamia sanoja ja niihin on hyvä palata,
sanoihin, melkein mihin vain sanoihin, sormien liikkeeseen näppäimistöllä,
sen rauhoittavuuteen ja lohduttavuuteen, siihen ihmeeseen, että ajatukset materialisoituvat ja tulevat konkreettisiksi ja alkavat elää elämää minusta erillään.

Rauhoitun myös uudesta musiikista,
viuluista jotka tuntuvat raastavan sisintä ja hoitavan sen ehjäksi samalla kertaa.
Òlafur Arnalds: Living Room Songs 

keskiviikko 7. tammikuuta 2015

Tässä hetkessä ei ole kiire, vaikka aamu rientää jo kohti

Väsyneet lapset haluavat mennä nukkumaan.

Minäkin olen väsynyt arjen alkamisen jäljiltä.
Illan tunnit tuntuvat lyhyiltä, aamu liian läheiseltä.

Osaisinpa ravita itseäni tässä illan hetkessä,
palauttaa itseeni päivän tapahtumissa valunutta voimaa.

Olen päättänyt nähdän sen, mitä tapahtuu kaunistelematta ja tarkasti
ja siksi huomaan hartioiden kiristymisen ja muut kehon merkit,
huomaan epämukavuuden ja kulumisen,

mutta huomasi myös hyvää,
kauniin eleen, toisen ihmisen,
sen, miten joku yritti ja halusi ajatella,

jos oikein yritän, huomaan senkin, että olin hyväksyvämpi
ja että olin rauhallisempi, nyt, kun olen päättänyt rajata pois
kaiken muun, paitsi tärkeimmän.

Istun olohuonessa, jota valaisee keittiön pöydän lamppu, se josta pidän kaikkein eniten,
ja kaksi kynttilää ja joulukranssi.
On melkein siistiä ja kokonaan tunnelmallista
ja vaikka aamu kiirehtii ulkona luokseni, tässä hetkessä ei ole kiire,
eikä kukaan odota minulta mitään sellaista, mitä en haluaisi antaa.

Yritän ajatella, että riitän huomiseen,
vaikka en ole siitä aivan vakuuttunut.
(Tiedä sitten, kuinka paljon pohjimmiltaan pelkään tunteita,
epämukavuutta, riittämättömyyden tai epäonnistumisen tunnetta,
etenkään, jos se on tuntenaakin vain osittaista ja johtuu lähinnä näkökulmsta, jonka valitsen.)

Luen vielä hetken ja lepään jonkun toisen ajatuksissa, jonkun toisen tarinassa,
toivon, että tulen muistutetuksi tärkeästä, tärkeimmästä,
että saan suhteellisuudentajua ja jonkin uuden lahjan.

Hyvää yötä,
hyvää yötä.




tiistai 6. tammikuuta 2015

Liukumäen huipulla

Tänään järjestelen ympäristöä ja mieltä arkea varten.

Olemme kuin liukumäen huipulla
ja vähän hirvittää,
mutta toisaalta mäen alla on kevät ja valo.

Kirjoituspöytä kääntyi vähän uuteen kulmaan kuin
uuden alun merkiksi,
että muistaisin tehdä ja ajatella toisin,
tietoisemmin ja hellemmin.

Lapset siivoavat sähköautoradan pois eteisestä,
että arki mahtuu virtaamaan mattojen yli.

Haluaisin katsoa elokuvia ja olla vielä vähän poissa.
Haluaisin ravintoa juurille,
mutta se ei taida olla sama asia.

Jotkut kirjoittavat arkirutiineista ja niiden voimasta.
Minä en ole koskaan ollut kovin rutinoituva,
vastapainoksi voin joustaa.
Mietin silti, auttaisiko aamurutiini ja vastaavasti illan sulkeminen tarpeellisen ja hyvän sopivalla yhdistelmällä rauhoittamaan ja juurruttamaan elämään hyvää ja tilaa hyvälle. Olisiko se muistutus hoivasta, itselle tärkeän hyvän varjelemisesta, siitä ettei mikään tärkeä ja vastuullinen kuitenkaan mene kaiken edelle, on pohja, on jalat maassa, on maa?

En vain tiedä mitä ottaisin rutiiniksi.
Ja sitten, kun meitä on monta.
Ehkä rutiinista on vain haittaa, jos ärsyyntyy sen häiriintymisestä.

maanantai 5. tammikuuta 2015

Käpyvarasto 2015

Olen iloinen siitä, että "käpyvaraston tyhjennys" on tullut osaksi härkäviikkojani jo useampana vuonna.

  • Se muistuttaa huomaamaan arjessa olevan yltäkylläisyyden: minulla ja perheelläni on ruokaa, varastoiksi asti, riittävästi, tarpeeksi, hyvin. 
  • Se varoittaa tarpeettomasta ahneudesta ja haalimisesta. 
  • Se kysyy yksinkertaistamaan ja ehkä jopa luopumaan jostakin totutusta yleellisyydestä, ainakin väliaikaisesti. 
  • Se muistuttaa, että kaikkea hyvää ei tarvitse olla saatavilla samaan aikaan tai tauottomasti. 
  • Se auttaa tuntemaan itseä ja omia tapoja ja kertoo selkeää kieltään siitä, missä arvioin omia tai perheen ruokatottumuksia väärin. 
  • Se innostaa keksimään uutta ja etsimään käyttötapoja, uusia yhdistelmiä ja muuta arkiluovaa, iloa tuovaa.

Käpyvaraston tyhjennyksen perusajatus on tämä:
Siivoan kaapit ja varastot. Tiedän, mitä ruoka-aineita minulta löytyy ja mitä ei. Teen ruokaa ensisijaisesti meillä jo olevista ruoka-aineista ja ostan kaupasta mahdollisimman vähän ruoka-aineita. Riippuen kertyneen varaston koosta tämä kestää pari viikkoa, kuukauden tai esim. talvilomaan saakka. Seuraan ruokakuluja ainakin tammikuun ja pyrin pitämään ne mahdollisimman pieninä. 

Tänä vuonna näyttää siltä, että varastot eivät ole ylenmääräiset.
Pakastimessa on jo nyt mukavasti tilaa, eikä moniakaan yllätyksiä tullut ensimmäisessä katselmuksessa vastaan. Tämä ei välttämättä johdu siitä, että olisin oppinut mitään tahi muuttanut tapojani, vaan siitä, että olimme Saksassa osan vuotta ja tuolloin kaapit tietysti olivat melko tyhjät.

Yhtä sun toista kaapeista löytyy: paljon vihreää teetä, jota olen saanut lahjoina useammasta paikasta; useammanlaisia papuja ja linssejä; vahingossa ostettu ylimääräinen purkki suolakurkkuja; ihania, mutta unohtuneita herkkusieniä ja maa-artisokkaa; purkki marinoituja valkosipulin kynsiä; puurohiutaleita; mysliä; tacokuoria ja tortilloja; jokunen pakastimeen tehty valmisateria; pakastevihanneksia; marjoja; pakastettua juustoraastetta; torttutaikinaa, piparitaikinaa; joitakin mausteita, maustekastikkeita ja hilloja. Pakasteessa on myös vähän kalaa, kanaa ja jauhelihaa. Joulun leivonta-aikeista jäi yli myös viikunoita ja taateleita ja kaurakermaa. Jääkaapissa on kaksi pakkausta fetajuustoa, jota kuvittelin käyttäväni uuteen reseptiin, jota en sitten koskaan tullutkaan tehneeksi.

Sitten on quinoaa ja tattaria sekä liuta gluteenittomia jauhopusseja. Näiden sopivuudesta vatsalleni minulla ei ole ihan täyttä varmuutta, joten niitä käyttelen varmaan käpyvarastoviikoillakin varovaisesti. Tattaria voisin kyllä pitkästä aikaa idättää satsin.

Ihan mielenkiintoista on nähdä, miten tyhjäksi onnistun kaapit kokkailemaan.
Viime vuonna taisin tehdä ennätyksen ruokabudjetin alhaisuudessa, joten tänä vuonna tyydyn ihan vain kohtuullistamaan kuluja.


sunnuntai 4. tammikuuta 2015

Ajattelen arjen aloittamista

On hyvä, että kovin moni ei käy täällä,
on huoneita ajatuksille ja
aikomuksille,
on tilaa.

En ole hän, joka jakaa kaiken.
Haluan puhua, mutta haluan
myös suojaa.

Joskus on hyvä ajatella aivan konkreettista
ja arkista. Sellainen elämä kantaa enemmän, kuin olisi arvattavissa.
Niinpä ajattelen sellaista. Ajattelen arjen aloittamista ja ajattelen ruokaa.
On jotain niin kovin rauhoittavaa siinä, että ajattelee perheen ruokkimista
--- jokapäiväistä välttämättömyyttä ja toisaalta mahdollisuutta olla jollakin hyvin konkreettisella tavalla osa ikiaikaista kiertokulkua.

Pidän joulujälkeisestä ajasta.
Tammikuussa olen yleensä jo jotenkin suostunut talveen: jos on oltava, olkoon.
Tammikuussa voin ainakin joskus istua aamuisin keittiössä ja katsoa kaiken valostumista ikkunasta, tavoitella kynttilöitä ja lämpöä ja sinisiä hetkiä.
On tullut tavaksi katsoa läpi keittiön kaapit ja pakastin
ja viettää härkäviikkoja kiitollisena siitä, mitä on, ennemmin kuin uutta etsien ja haalien.
Tänä vuonna varastoja on sopivasti - ei häpeäksi asti, kuten joskus aiemmin.

On mielenkiintoista, että rajaaminen tuottaa usein innostavamman ja luovemman tilan kuin periaatteessa rajattomat mahdollisuudet.






lauantai 3. tammikuuta 2015

Merkkejä uudella sivulla

Sivu kääntyy,
mutta onneksi ei ihan vielä,
on vielä nämä muutamat rauhalliset päivät,
joissa pinnan alla kuitenkin jo kuplivat uuden haasteet,
innostavat ja mahdottomat, pelottavat ja tavanomaiset...

En tiedä,
minkä tarinan kirjoittaisin syksystä
ja menneestä vuodesta ja etenkään sen
yllättävästä päätösjaksosta, jossa siirryin pois arkisen
pyörityksestä ja levon sijasta päädyin toiseen pyöritykseen,
yllättävään ja intensiiviseen.

En oikein näe,
mitä tapahtui, enkä sitäkään, mitkä löytämistäni ajatuksista
lopulta kantavat, mutta selvää on, että minulla on uusia ajatuksia,
olen kriittisempi ja tarkempi ja myös vihaisempi ja päättäväisempi,
kuin ennen tätä.

Sitä en tiedä,
miten astun vanhaan taas kerran uutena.
Saksan jälkeen en asettunut enää vanhaan muottiini,
enkä tämän jälkeen varmaan sitäkään vähää mahdu tai asetu,
mutta jotenkin minulla on toivo siitäkin,
että löydän oman tapani, mikään ei ole niin kauheaa kuin miltä jostakin näkökulmasta näyttää.

Voin valita vähän viisaammin,
olen jo valinnut vähän viisammin, mutta en aina, en koko aikaa, en pelkästään sitä.

Tietysti on pelottavaa
mennä takaisin töihin, koska en ihan luota itseeni, koska
yllätin itseni niin kovin tuolla aiemmalla reaktiolla ja
mistäpä sitten tiedän, mitä minä seuraavaksi keksin tai mitä minulle tapahtuu,
mutta ajattelen kuitenkin omaa luokkahuonettani lämmöllä ja pöytää ja uutta järjestystä siellä
ja ajattelen, että soitan musiikkia ja rauhoitun ja paljon vähemmän välitän muusta kuin siitä, minkä itse katson tärkeimmäksi.

On tulossa muuta isoa työhön liittyvää,
innostavaa ja tärkeämpää kuin arkinen jokapäiväjokapäivä.
Sekin voi olla väsyttävää ja uuvuttavaa ja vaatii voimia, mutta en minä kieltäydy, sitä en osaa kuvitellakaan. Mutta hullulta se tuntuu ja ristiriitaiselta - minkään työuupumustarinan valoon se ei tunnu asettuvan - mutta ehkä enemmän on kysymys siitä, että löytää tavan olla se, kuka on, eikä kaikkea sitä, mitä voisi olla ja tai kaikkea sitä, mitä joku keksii vaatia ja odottaa.