torstai 20. lokakuuta 2011

Ei se riitä

Paju ei halua jalkapalloharjoituksiin
"koska minä voisin hävitä pelissä".

Illalla kerron Pajulle, että jokainen on jossakin taitava, mutta sitten on niitä asioita, joissa ei ole niin taitava. Ja että se on ihan hyvä niin.
"Ei se riitä minulle," toteaa Paju.

Onko kysymys ohimenevästä vaiheesta
vai syvemmin temperamentista, en tiedä.
Sen tiedän, että lapset miettivät aivan samoja
suuria kysymyksiä kuin aikuisetkin,
eikä monilla aikuisillakaan ole näihin kovin
paljoa hienostuneempia ratkaisuja.


3 kommenttia:

Linnea kirjoitti...

Hmm. Tunnistan jotakin Pajun tunteesta. Itselläni se menee niin, että en halua kilpailla, koska koen kilpailut jotenkin turhina ja jollakin tavalla nöyryyttävinä.
Esikoinen ei halunnut pienenä käydä urheilutreeneissä, koska siellä se saanut itse päättää, mitä ja miten tekee. Hän mieluummin juoksi ja leikki omia leikkejään. Pelasi kyllä sittemmin seitsemän vuotta salibandya joukkueessa ja lopetti sen samasta syystä kuin pienenä: että määräiltiin liikaa. :-)

tinttarus kirjoitti...

Pienet opinpolun tallaajat saivat kivan ulkoilupäivän suunnistuksen parissa. KAikki suunnistivat. Kilpaillakin sai. Syyslomalle lähtiessä 20 vakavaa jonossa suuntana koulunsali. Palkintojen jaon hetki. Muutama kysyy arasti, voiko saada palkinnon vaikka etsi rastit kaverin kanssa eikä yksin kilpaa. Mietin hetken ja yritän saada kannustavan sävyn ääneeni, kun kerron, miten jokainen on oikeastaan voittaja. Jokainen juoksi ja etsi ja yritti parhaansa. Voitti itsensä:) Silti muutama hymy hälveni kun toinen kävi niiaamassa sen voittajan kunniakirjan.
Elämä on yhtä kilpailua.
PAjun pohdiskelu kosketti. "Ei se riitä" on omakin tunteeni usein. Kun en riitä. Itse itselleni ja vaatimuksilleni.

Syyspäiviisi valoa!! Ja Pajulle hymynhelmeily♥

Marikki kirjoitti...

Linnea: Paju tykkää palloista, eikä ole vielä käynyt koskaan jalkapallotreeneissä. Ajattelimme, että harrastus saattaisi sopia hänelle ja sanoin siitä ohimennen... Mielipide oli nyt tämä. Joissain muissakin asioissa.

Hän rakastaa kyllä tehdä asioita, joissa varmasti voittaa (esim. äidin muistipelissä). Ja veljen kanssa täytyy tietysti aina kilpailla, mutta pahaa mieltä sitten tulee kun toinen on askeleen edellä.

Valitettavasti tunnistan itsessänikin joillakin alueilla tuota, että on jotakin, mitä en tee, koska voisin epäonnistua, tulla torjutuksi, "hävitä" siis jollakin tavalla.

Ja kuten Tinttarus, tunnistan itsessäni myös tuota "Se ei riitä minulle" tunnetta. Ja mietin sitä...

En usko, että se on pelkästään vain asia, josta pitäisi oppia pois -- se on jotain syvempää ja liittyy tietyssä mielessä omiin taipumuksiin ja ehkä jotenkin omaan "kutsumukseen" jopa.

En pidä itseäni perfektionistina, koska olen monessa asiassa tosi pragmaatikko ja teen vain niin hyvää kuin kulloinkin tarvitaan...

Syvemmällä tasolla saan kuitenkin muistuttaa itselleni: "Minä riitän." Uudelleen ja uudelleen.

Riität sinäkin, Tinttarus! (Halaus!)

Nämä ovat tärkeitä teemoja koulussa myös, niinkuin kerrot. Toivottavasti jokaisella suunnistajalla on kuitenkin hymy huulilla syysloman alkaessa, vaikka vähän kirpaisikin :-).

Linnea: En tiedän viihtyisinkö itsekään missään joukkuevalmennuksessa. Ei ole kokemusta. Keskimmäinen on ehdottomasti niin omaehtoinen tekijä, että hänen harkoissakäymisensä ei tuntunut muutaman kokeilukerran jälkeen mielekkäältä :-).