maanantai 31. toukokuuta 2010

Lukemispäiväkirja III

Olen aloittanut kolmen kirjan lukemista.
Se on ilmeisesti liikaa. Olen ahnehtinut. En oikein tiedä, mikä niistä minun pitäisi lukea. Jos kerran ajattelen, että alan lukea kirjallisuutta, seuraa siitä loppumattomien mahdollisuuksien ja rajallisen ajan välinen jännite.
Entä jos kanttaisi sittenkin enemmin lukea vielä se joku muu, se josta joku sanoi jotakin tai se jonka näin elokuvana tai se, jota kaikki tuntuvat niin arvostavan...?

Ei ole oikein lupaakaan lukemiselle, kun työasiat uhkaavat rästiytyä.

Lapsena kyllä luin aina montaa kirjaa samaan aikaan.

tiistai 25. toukokuuta 2010

Viimeiset oppitunnit on pidetty ja vallan ilman allamainittuja kirjallisia sentimettejä. Eilen kärsin kirjallisuusvieroitusoireista, kun minulla ei ollut teosta, johon tarttua. Onneksi kirjastoon on tullut varaamani kirja. Sitä ennen täytyy kuitenkin lukea opiskelijoiden tuotantoa. Yritän puhkua itseni hyvään ja tuottavaan arviointiputkeen.

maanantai 24. toukokuuta 2010

Lukemispäiväkirja II

Aloitin uuden kirjan heti edellisen jälkeen. Tällä kertaa luin jo tottuneesti ja tarina veti nopeasti mukaansa. Luin kaikissa sopivissa väleissä ja vähän niissäkin, joissa olisi ollut tarkoitus saada muuta aikaiseksi. Viehätyin siitä, että vaikka kirjassa ei oikeastaan tapahtunut melkein mitään (alkupuolella), kertoja sai minut niin tehokkaasti kiinnostumaan ja jatkamaan lukemista. Henkilöt olivat yhtä aikaa myötätuntoa herättäviä ja hieman ärsyttäviä. Minulla ei ollut kiire loppuratkaisuun. Takakannen tekstin luoma odotus tosin häiritsi lukukokemusta kirjan keskivaiheilla.

Miten lukeminen sitten vaikutti minuun?

Viihdyin sekä lukiessa, että lukemisen herättämissä ajatuksissa.

Olin lukemisen vuoksi poissaoleva tilanteissa, joissa olisin voinut olla läsnäoleva. Viipyilin tilanteissa, joissa olisin voinut olla ripeä. Olin illalla virkeä, kun olisi pitänyt nukkua, koska kirjan herättämät ajatukset herättelivät minua. Pohdin arvioiden kirjallisuusharrastuksen korkeaa statusta vaikkapa tietokonepeliriippuuvuuteen verrattuna.

Minussa syntyi mielikuvia toisista ihmisistä, toisessa ajassa ja paikassa. Kuljin ajatuksissani näissä mielikuvissa ja tarkastelin heitä. Tunsin osan heidän tunteistaan. Ihmettelin, kun he toimivat minusta käsittämättömästi. Mietin, saattaisiko meidänkin olla niin mahdotonta puhua toisillemme totta joissakin sellaisissa asioissa, jotka nykyisin muodostavat erikoisia läpinäkyviä rajapintoja. Ainakin yhtenä iltana kohtelin läheisiäni ärtyisämmin kuin oli tarpeen, koska olin samaistunut kirjan henkilöihin ja heidän välisensä suhteen tunnelmiin ja heijastelin sitä omaan elämääni.

Kirjailija sai minut uskomaan olemattomien ihmisten elämään. Hän esitti todellisuuden oman tulkintansa mukaan, itsevaltaisesti ja ehdottomasti, ja minä uskoin häntä, koska halusin uskoa häntä ja tulla tarinan kantamaksi. Kävellessäni tiellä omissa ajatuksissani, huomasin kuulostelevani, millaisin sanoin kirjailija kuvaisi minua ja elämäni tapahtumia. Kuvittelin, kuinka pelkillä sanoilla minusta luonnehdittaisiin tietynlainen hahmo, kuinka sanojen osoittamat piirteet tarkentuisivat ja piirtyisivät terävinä ja kaikki muu jäisi sumeaksi taustaksi sille, minkä yksinvaltijaan poimimat sanat onnistuisivat kantamaan mukanaan. Aloin nähdä elämääni eteenpäin romaanihahmon elämänä. Mietin, kuinka tulen huomenna kotiin lukuvuoden viimeisen opetustunnin jälkeen ja kuinka kirjailija kuvaisi tilanteen:
"Hän alkoi yllättäen itkeä, ikäänkuin se, mitä hän oli tehnyt ja joka nyt oli takana, olisi ollut raskasta ja vastenmielistä ja helpotus kesäloman alkaessa äärimmäisen tervetullut, melkein kuin pelastusrengas hukkuvalle - vaikka tehdessään sitä kaikkea hän oli tehnyt sen kummemmin rasittumatta ja melkein huomaamatta, että viimekädessä halusi jokaisena päivänä ja jokaisena tuntina ensisijaisesti paeta ja päästä pois ihmisten silmien edestä."
Minä en ole romaanihenkilö, eikä elämäni siksi ole yhtä siistiä ja sanoin kuvattavaa. Kuvittelemani sanat ovat siis kuvitelmia. En luonnollisestikaan tiedä, mitä tunnen huomenna, kun tulen kotiin. Siksi tämä kuvitelma herättää minussa levottomuutta. Muuttaako lukemisen luoma taipumus mieltää sanoiksi tällä tavalla myös kokemustani? Eikö olisi oikeastaan varsin houkuttelevaa uskoa omaksi itsekseen hyvää tarinaa, kipunoivia, sykkiviä sanoja ennemmin kuin sitä epämääräistä ja häilyvää, jota kokemukseni arkisena tiistaina kotiin tullessa mitä todennäköisimmin on?

Aion jatkaa lukemista (ja myös sen pohtimista).
Minulla on yksi pokkari ostettuna. Siitä kirjoitetut arviot viittaavat siihen, ettei sitä pitäisi aloittaa ennen kuin saan tekemättömät työt kohtuulliselle mallille. Minulla ei ole varaa koukuttua nyt uuteen tarinaan, joka on neljäsataasivuinen ja painettu tiheästi pienellä kirjasinkoolla.

***
Lukemani kirja oli Yatesin: Revolutionary Road, suomennos.

tiistai 18. toukokuuta 2010

Itkua parkua...

Pieneni itki tänään paljon.
Osa siitä johtui minusta.
Olin ajatellut katsoa sivusilmällä elokuvaa samalla, kun laittelen ruokia uuniin ja odottelen niiden valmistumista.
Pienellä oli joku harmi. Ihan tavallinen, teoriassa pieni kaksivuotiaan vastoinkäyminen. Se kuitenkin paisui paisumistaan niin, että lopulta kukaan ei enää tiennyt itkun syytä. Yritin rauhotella ja sylitellä ja selitellä siinä samalla, ruokaa laitellessa, elokuvan pyöriessä taustalla. Kesti kamalan kauan ennen kuin tajusin, ettei elokuvan katsomisesta tosiaankaan tule mitään, että minun pitää luopua siitä ja laittaa vaikka sitten lastenohjelmaa, jotta pieni saisi muuta ajateltavaa itkukierteeseensä.
Samu ja Salla tehosi.

Huokasin sohvanpohjalta: "Onpas vähän rankka ilta."
Johon juuri noin tunnin parkunut kuopus toteaa: "Ei minulla ole!".

Iltatoimissa otettiin sitten vielä toinen äänenavaus.
Varmaan aika tylsää, kun veljeksillä kerrankin olisi niin kamalan hauskaa mutta äidiltä menee hermo.

maanantai 17. toukokuuta 2010

Vajaata joo

Editoin omaan tekstiä. Tai yritän editoida, mutten oikein saa edes ajatuksella luettua koko juttua. Teksti tuntuu niin vajaalta. Lauseet tuntuvat tosi töksähteleviltä, mitään kokonaisuutta ei synny, enkä ihmettele, jos kukaan ei saa siitä käytössä juuri mitään irti.

Samaa vajavaisuutta oli koulussakin vastassa. Opiskelijat eivät ole oppineet eivätkä tehneet hommiaan. Itselläkin on nyt meneillään olevista kursseista himpun lattea mieli. En taas oikein tajua, miten minun pitäisi opettaa. Aika valjusti tänään. Samaa rataa huomenna.

Teen listoja hoidettavista asioista. Siirrän tuon muokattavan tekstin huomiseksi. Tai ehkä ylihuomiseksi. Jos vaikka vain pakotan itseni lukemaan sen tänään läpi. Saisi alitajunta jotain pureskeltavaa.

Huomaan, että olen kauhea inspiraationarkkis. Kirjoittelen tällaisen itsesäälisen virren blogiin heti, kun pitäisi tehdä pelkästään tahdonvoimalla arkista työtä. Haluaisin tehdä kaikkea aina silleen, että on itsellä kivaa ja innostunut mieli :-). Silloin ei tunnu niin olennaiselta, että onnistuuko vähemmän vaajaasti tekemään. Sitä ei muista ja helposti vähän vielä luuleekin liikoja.

Lukemisharjoitus

Luin Marianne Fredrikssonin romaanin Anna, Hanna ja Johanna.
Luen aika kaunokirjallisuutta.
Olen vähän tottumaton.

Muutaman harjoittelukerran jälkeen olen oppinut olemaan harppomatta hitaiden kohtien yli pelkkien avainsanojen varassa.
Olen myös oppinut, ettei loppuun kannata kiiruhtaa liian nopeasti. Tässä lajissa nautinto on matkassa, ei päämäärässä.

Silti luin aluksi ihmetellen, miksi tarina on kirjoitettu ja mihin johtopäätöksiin siinä mahdetaan päätyä. Myöhemmin en enää kysynyt, vaan suostuin tarinan tapahtumien yhdeksi todistajaksi.Loppulehdillä tarina tuntui kuulemisen arvoiselta ja olin lukemisesta jotenkin kiitollinen, vaikka samalla mietin, miten erikoista oikeastaan on, että istun siinä liki itkemässä olemattomien ihmisten elämää.

keskiviikko 12. toukokuuta 2010

Irrallisia ajatuksia helatorstain aattona

Olen vieraantunut kirjoittamisesta ja vierittelen töitä edelläni.

Opettajana toukokuu on paras kuukausi. Aurinko paistaa jo ja ihana pitkä kesä on edessä.

Lapset ovat tulevasta mökkireissusta innoissaan. Jostain syystä he hokevat sängyssä: "Kiva äiti, kiva äiti, kiva äiti..."

Olen tänään toimittanut monta pikkuasiaa. Haravoin vähän lehtiä kukkapenkeistä. Perennat ovat alkaneet nousta maasta.

Sain idean kirjaan, jota en koskaan kirjoita. Se on ihan hyvä idea.

Tytär kävi ystävän kanssa jäätelökioskilla. Pojat eivät olleet uskoa, että ulos voisi mennä ilman haalaria tai edes takkia.

Hiekkalaatikolle ilmeistyi monimutkaisia linnarakennelmia. Keskimmäinen sanoi: sano se runo. Minä taputin ja sanoin: älä tule paha kakku, tule hyvä kakku.

Luin aika paljon. Luen kohta vähän lisää.

maanantai 10. toukokuuta 2010

Syntymäpäivänä toiveet toteutuu

Joskus toiveet toteutuvat.
Vietimme tänään keskimmäiseni suloisia viisivuotissynttäreitä. Tupa oli täynnä kavereita, suloisia pieniä ihmisiä. Tarjottavaa oli mukavasti ja sankari sai itse syödä kaikkea pöytään kannettua, vain maitotuotteet ovat enää vältettävien listalla. Kakkua teimme päivällä kaksin ja se oli tosi mukavaa. Kolmelle muulle allergikolle oli oma yhteinen kakkunsa - hieno ja komea sekin. Esikoinen oli suunnitellut synttäriohjelman ystävänsä kanssa pikkuveljelle yllätykseksi. Hän myös ohjasi leikit ammattimaisella otteella, kuten wanna-be lastentarhanopettajalta voisi hyvin odottaa. Kahdeksanvuotisuus ei siinä tahtia haitannut. Kaikki oli ajateltua ja lasten ikä & tarpeet otettu hyvin huomioon. Pienimmälle päivä oli haastava, kun isoveli sain paljon ihania lahjoja eikä olisi ihan suosiolla antanut niitä suoraan pienimmmän käyttöön. Onneksi hauskuutta mahtui pienimmänkin päivään. Illalla uni tavoitti juhlijat helposti ja minä täytin veroilmoituksen.

sunnuntai 9. toukokuuta 2010

Aitoja

Aamulla pitkäripsinen poikani käpertyi viereeni pieneksi hetkeksi ennen heräämistä.
Siinä me olimme ja hän sanoi: "Äiti, minä rakastan sinua!". Hän sanoi sen koko sydämestään ja sen hetken hyvyydestä. Ei hän vielä muistanut, että on äitienpäivä.
Myöhemmin ihan toisenlaisessa tilanteessa tunsin äkisti pienemmän poikani kädet ympärilläni ja sain häneltäkin rakkaudentunnustuksen.

torstai 6. toukokuuta 2010

Päiväkodin pihalta

Selitinhän minä sitä tilannetta sitten päiväkodissakin.
Sitäkin, että tämä erikoismaitohan on oikeastaan aika pahaa
ja että voi olla, että kun se mukista juotaessa leviää kielelle, se on eri makuista kuin jos sitä liruttelee pullosta selällään liki suoraan nieluun.

Oli helppo selittää, kun lastentarhanopettaja aloitti kysymällä, pitäisikö heidän tosiaan vielä vaan antaa sitä maitoa lapselle mukista, vaikkei lapsi sitä suostu juomaan.

Seuraavana päivänä tädit olivat maistaneet maitoa:
"Kukaan aikuinen ei sitä joisi."
"Kamala, metallinen maku."

He olivat siis - jos mahdollista - minuakin vakuuttuneempia siitä, että lapseni kieltäytymiseen on syy ja että on tosiaan ihan vaan viisainta antaa sitä maitoa keinolla, joka pikkuiselle kelpaa.

Yhteisymmärryksessä tilanne todettiin.
Jo oli kivaa.

keskiviikko 5. toukokuuta 2010

Tuttipullofarssi

Neuvolan nettisivuilla sanotaan, että noin yksivuotias vauva on hyvä vierottaa tuttipullosta.

Minun pikkuiseni on 2,5 -vuotias.
Hän sanoo minulle päiväkodin pihalla kuuluvalla äänellä: "Äiti, kotona pullo!"
Hän sanoo näin joka päivä.
Minuun on porautunut pieniä intuitiivisen viisauden haihduttavia reikiä päiväkotihenkilökunnan katseista.

Yritin paikata niitä keskutelussa ravitsemusterapeutin kanssa ja selittää, että pk henkilökunta ei ehkä oikein ymmärrä lapseni erityistilannetta tässä asiassa...
En ehtinyt loppuun, kun ravitsemusterapeutti oli selkeästi ilmaissut kantansa, että kaksi ja puolivuotias ON aivan liian vanha juomaan tuttipullosta.

Onhan se minustakin.

Tiedän, ettei pikkuiseni suostu juomaan maitoaan lasista tai kupista suosiolla, joten ryhdyn järeämpiin toimiin. Maito mukista tai ei mitään.
Hän valitsee ei mitään.
Ei aamulastenohjelmia, jos ei maitoa - edes vähän.
Hän valitsee ei aamulastenohjelmia.
Lahjuksia, houkutuksia, järkipuhetta, emotionaalista vetoamista. Ihan sama,
mutta ei maitoa mukista.
Hän on lahjomaton.
Ja muutaman päivän jälkeen hän näyttää ajattelevan, että mieluummin vaikka ei maitoa ollenkaan. Ollaanhan tässä jo sen verran isoja, että ei tässä enää kuulu tuttipullosta juoda. Äitihän puhuu viisaita!

Tässä vaiheessa hätääntyy äiti. Eihän tässä näin voi käydä!
Kun eihän tämä ole mikään tavallinen kaksi ja puolivuotias,
ja tämä maito ei ole tavallista maitoa, se on hypertärkeä ravintolisä
ja ilman sitä ei tule tarpeeksi proteiinia, ei tarpeeksi kalsiumia, ei tarpeeksi suojaravintoaineita.
Sitä on pakko juoda.
Vaikka sitten pullosta.

Äiti kääntyy kannoillaan:
Kuule pieni, joisit nyt maitoa, äiti antaa tuttipullon!
Joisit nyt. Ole kiltti!

Miten kukaan pieni voi käsittää tällaista epäjohdonmukaisuutta?

Aamulla puoliunessa hän ei kiinnitä siihen huomiota,
vaan hyväksyy vielä pullon.
Olen helpottunut.

Harmittelen, etten usko ja kuuntele itseäni.
Onko kasvatuksessa tärkeämpää asiaa kuin kuunnella ja katsoa lasta,
ja toimia sitten oman parhaan ymmärryksensä mukaan.
Ja hölmökö minä olen, kun kuuntelen "asiantuntijaa" vaikka olen itsekin "asiantuntija" ja ennen kaikkea juuri tämän lapsen tunteva äiti? Halusin kai myös olla avoin uusille näkökulmille ja reflektiivinen niiden omien rakkaiden uskomusteni suhteen. Eihän sitä sopisi ylimielinenkään olla.

Paha moka ja suuri huoli liippasivat siitä syystä aika läheltä.

Meille pullo edustaa turvattua kasvua ja ravitsemustilaa.
Ihan harkittu valita juuri tälle lapselle ja tässä tilanteessa.

Päiväkodin pihalla pientä hakiessa
tekee silti mieli vielä vähän selitellä.