keskiviikko 31. maaliskuuta 2010

Yhden arki-illan iltamiete

Tänään tein yhtä asiaa yhdessä paikassa koko työpäivän ajan.
Sitten kävelin päiväkodille poikieni luo.

Olen harvoin paikallani.
Miltähän tuntuisi, jos työ olisi aina tällaista?

Soitin ystävälle, joka tekee samaa työtä, puhuakseni työasiasta.
Puhuimme matkalla päiväkodista kotiin ja vielä oven ulkopuolellakin
ja minulla oli harvinainen, hyvä tunne, hänessä oli tilaa ja hän pystyi selittämään minulle jotakin sellaista työstäni, mitä en ollut ajatellut,
kun yleensä selitän itse muille, joilla on toinen näkökulma.

Voisin olla enemmän yhteydessä myös sellaisiin ihmisiin, jotka eivät ilmene minulle vain teksteinä.

Tytär tekee kouluun elämänsä ensimmäistä esitelmää. He kävivät tänään ystävän kanssa kirjastossa hakemassa kirjallisuutta. Esitelmän aiheen he ovat saaneet itse valita: Kotikissa. Luonnospaperissa on hoito-ohjeita ja terveen kissan tuntomerkkejä. Tytär on innostunut ja pätevänoloinen.

Illalla hän ilmoittaa olevansa pääsiäislomalla ihan pieni. Häntä pitää kohdella siten, ei saa odottaa liikaa, että hän tekee itse. Pitää päästä äidin lataukseen.
Myöhemmin hän toivoo, että pääsisi äidin kanssa konserttiin tai jonnekin. Mutta ei mitään herra Heinämäkeä, vaan jotain isompien juttuja. Chisu kolahtaa.

Huokaisen.
Pitäisi mennä nukkumaan, jotta huomenna jaksaisi taas.
Olen taas paikallani, mutta tehtävää on jo vähän vähemmän.

Myötäelämistä

Lapset katsoivat nauhalta aamun Ruohonjuuritasolla ohjelmaa.
He eläytyivät omenamatojen erilleen joutumiseen ja toistensa uudelleen löytämiseen katsomalla ohjelman kolmeen kertaan.
Isompi pojista totesi ohjelman lopussa: "Tämä on niin hieno ohjelma, että minua meinaa ihan itkettää." Siihen itkikin pienet itkut.
Pienillä pojilla on suuria tunteita.
Kasvanee kunnon mieheksi.

maanantai 22. maaliskuuta 2010

Opetustunnit olivat intensiivisiä.
Olen voipunut. En jaksa puhua kenellekään.

sunnuntai 21. maaliskuuta 2010

Huoneista - osa II

Kirjoitinkin joskus dominopelistä, joka meillä on odottanut sopivan palikan kaatumista. Perjantaina olin töissä väsynyt ja sain vielä migreeninkin kotiin lähtiessä tuliaisiksi. Sitten sain vielä naapurissa allergisen reaktion heidän kissoistaan (kerta se on ensimmäinenkin!). Perjantaista katsoen näyttää siis epätodennäköiseltä, että lauantaina puoli kahdeksalta käynnistäisin dominorivin ensimmäisen palikan, mutta juuri niin kuitenkin kävi. Kannoin tietokoneen alakertaan ja testasin, toimiiko nettiyhteys. Alkoi tuntua turhalta kantaa sitä enää yläkertaan (pöytäkone siis), joten aloimme siirrellä sängynpaikkoja ja kannella sille vähän huonekaluja seuraksi ja sitä rataa. Poikasten sänkyjä seuraavaksi oikeaan koloseensa ja viimeiseksi tyttären huonetta vähän vielä mallilleen...

Tavarat ovat vielä vähän missä sattuu ja pientä laittamista on siellä täällä, mutta muuten tuntuu, että asiat ovat loksahtaneet paikalleen. Sekä poikien huoneesta että alakerrasta tuli hauskemmat, kuin mitä osasin ennakoida. Täällä onkin ihan viihtyisää :-).

Pieni nukkui ensimmäisen yönsä* isoveljen kanssa varsin hyvin. Aamuyöstä hän kaipasi äitiä. Kun menin paikalle sormesta pitäminen riitti. Sänkyyn oli ilmestynyt viereisellä pöydällä olleet kirjat - lieneenkö hän yrittänyt viihdyttää itseään aluksi niiden avulla. Illalla nukahtaminen kesti aika pitkään ja sormestani pidettiin tiukasti kiinni vielä unimaan rajan tuolla puolellakin...

Esikoinen on siivonnut ja laittanut omaa huonettaan kaverin kanssa koko päivän. Vaatekaappi on mallikelpoisessa järjestyksessä ja pienet tai muuten turhat vaatekappaleet pusseissa matkalla seuraavaan osoitteeseen. (Tyttärellä taisi olla kaapissaan lähemmä lyhythihaista 20 teepaitaa, useimmat jostain saatuja.)

Minun pitäisi ostaa omille työtavaroilleni ja kirjoilleni vielä jonkin sortin hylly tai kaappi, mutta en tiedä millainen ratkaisu sopisi tilaan ja mielenlaatuuni. Ja minulla on muutosvastarinta. En halua mitään uutta vierasta kaappia, johon en ole kiintynyt. Mur! Kasaan kirjoja kirjaston kierrätyskoriin vietäväksi - jos vaikka kaikelle löytyisi paikka ilman vaikeita päätöksiä ja uusia kaappiröntyksiä. Lienee irrationaalia ajattelua. Kirjapinoja on nyt joka pinnalla ja poikien huoneen kaapeissa lisää.

Meillä on alakerrassa pieni sininen lamppu. Se pääsee nyt oikeuksiinsa ja on oikein suloinen.

***


Ps. * Minä tietysti heräsin kahdelta odottamaan, jos vaikka joku tarvitsisi äitiä...

keskiviikko 17. maaliskuuta 2010

Materiaa

Talo täyttyy tavaroista.
Elämä on luopumista.


Kerään kassiin niitä viimeksi käytettyjä ja rakkaimpia vauvatavaroita, joita en vain voi säilyttää järjettömästi ja kaiken varalta, enkä edes muistona.
Nyt on jonkun toisen vuoro odottaa uutta elämää,
toisen vuoro ottaa vastaan ja kerätä pesään tarpeellista tai muuten vaan sykähdyttävää,
lämpöä ja keinuttelua.
Minun on aika luopua ja
ihan pikkaisen kirpaisee päästää irti,
yksi elämänvaihe on niin auttamattomasti takana,
ei ole enää minun vuoroni.
Annan kaiken eteenpäin
aivan ehdottomasti en halua myydä, vaikka tavarat ovat arvokkaita,
me saisi kaupaksi kirpputorilla tai netissä,
mutta minä haluan vain antaa ne pois.
Luopuminen ei kysy hintaa,
mitään ei voi antaa takaisin,
vastineena on vain se, mikä nyt on tässä,
minkä olen jo saanut, ei sitä minulle kukaan voi rahalla maksaa.

Meillä on paljon tavaroita ja meitä on aika monta.
Nämä tavarat ovat oma luokkansa,
mutta paljolle muullekin pitäisi laatia luopumissuunnitelma.
Se on minun näkökulmani. Mies notkuu netissä ja katselee suurempia asuntoja.

Itseänsä etsimässä

Keskustelin autossa kahdeksanvuotiaan kanssa tulevaisuudesta. Häntä kiinnosti miettiä, millainen hän olisi vuosien päästä, mitä elämässä olisi ja mielessä liikkuisi, kuinka hän muuttuisi.
- Olenkohan minä sitten ysiluokkalaisena yhtä hullu kun meidän koulun ysiluokkalaiset!!!
Selitin nuoruutta, mitä siihen kuuluu, että se on sellaista itsensä etsimisen aikaa.
- No, sittenhän mä ainakin olen hullu, jos mä rupean itseäni etsimään! nauretaan takapenkillä. Menenkö minä sitten kotiin ja mietin, että olenkohan minä nyt täällä yläkerrassa vai tuolla alakerrassa?
Etupenkilläkin nauretaan.
- Siitähän voi siitä lauseesta vaikka jo ottaa vinkkiä itsen etsimiseen... siis jos sanoo "täällä yläkerrassa" ja "tuolla alakerrassa"..., avittaa takapenkkiläinen.

Itsensä etsiminen ei pidemmälläkään avaamisella oikein kolahtanut itsensä jo paikallistaneeseen koululaiseen. Häntä kyllä kiinnosti tietää, mitä sillä mahdetaan tarkoittaa. Selitän. Hän kuuntelee.
- Ja mitä hyötyä siitä kaikesta itsensä etsimisestä on, kun aikuiset on kuitenkin kaikki niin samanlaisia?

Elämä lasten kanssa on kyllä kovin valaisevaa.
Huomenna sitten koulussa lisää nuoruusiän psykologiaa.

perjantai 12. maaliskuuta 2010

Aamu

Poikani katsovat olohuoneessa lastenohjelmaa.
Sataa hiljaa lunta.
Minä aloitin viikonlopun jo tänään, koska pienimmällä oli eilen kuumetta.
Ajattelin siivota, mutta unohdun helposti tekemään muuta.
Siivoaminen on liian suuri asia,
mutta jotakin pientä sen suuntaista voisin tässä viritellä.
Alakerran kylpyhuone ainakin.
Ja ehkä jopa lastenhuoneen kimppuun...
Paperikaaosta työpöydällä voisin myös vähän ehtiä keventää.

tiistai 2. maaliskuuta 2010

Pahat jutut pelkää äitiä!

Hieroin tyttären jalkoja. Hänellä oli kasvukipuja - jaloissa ja vähän mielessäkin, kun kotona yksinolo koulun jälkeen tuntui pelottavalta. Kipu jaloista hävisi nopeasti, kun asetuimme sohvaan rauhassa järjesteltyämme seuraavan päivän asioita. Kipu kuitenkin palasi iltapalapöydässä.

Tytär ihmetteli, miten pelkkä kosketus voi auttaa niin paljon.
Ja miksi ei auta, että itse hieroo jalkaa.
"Todellakin, kaikki pahat jutut pelkää äitiä!" Hän muisteli minun näin joskus vakuutelleen. Itse en sitä muista - mutta usein onkin vaikea tietää, mikä omissa toimissa on toiselle merkityksellistä.

Onneksi välillä on niin,
näiden pienten kanssa,
että pahat jutut saa puhallettua pois,
suukoteltua sileiksi, puhuttua pumpuliksi.
Aina ei niin ole heidänkään kohdalla ja äidin keinot ovat aikuisen silmin niin kovin rajalliset.
Mutta ainain välillä nyt, kun he ovat pieniä ja sitä tarvitsevat, äidin rauhallisuus, luottamus ja tieto puhaltavat pahoja juttuja kauemmaksi ja kantavat heitä pienen matkan eteenpäin.
On ihmeellistä olla äiti.