Älä koskaan istu alas kirjoittamaan, jos et tiedä, mitä aiot kirjoittaa.
- Kenneth Atchity teoksessa A Writer's Time
Aikominen on unelmoinnista seuraava askel.
Aikomukset, jotka toteutuvat ovat suunnitelmia.
Jos aion sen, minkä teen,
aikominen itsessään voi olla tekemisen palveluksessa.
Aikominen luo mielessä valmiuden tekemiseen
ja huomaamattani virityn siihen, mitä tulisi tehdä.
Jokin minussa valmistelee ja kuplii,
raivaa risuja polulta
niin, että aloittaminen muuttuu helpommaksi.
Atchity ehdottaa, että kirjoittajan pitäisi aina lopettaa kirjoittaminen luomalla aikomus siitä, mitä hän seuraavan kerran kirjoittaessaan aikoo tehdä. Näin hänen mielensä saa mahdollisuuden valmistautumiseen, luovien ideoiden keräämiseen ja ongelmien ratkaisemiseen. Kun aikomisen ja tekemisen välillä on aikaa, huonoimmat ideat ehtivät nousta ja lakastua. Tietoisen tekemisen vaiheessa on sitten mahdollista tarttua niihin vähän lupaavampiin ratkaisuihin.
En ole koskaan käyttänyt aikomista Atchityn kuvaamaan tapaan - hyvin tietoisesti.
Petyn, jos en tee aikomaani. Niinpä olen joskus myös ajatellut, että paras tapa tehdä asioita olisi aikomatta, ajan virrassa purjehtien, tarttuen siihen, mikä kulloinkin käsille tarjoutuu, sitomatta itseään ennalta mihinkään suunnitelmaan, luottaen, että kaikki välttämätön tulee kuitenkin viimekädessä tehdyksi.
Toisaalta ajan hallinta ja suunnittelu on työssäni keskeistä. Suunnittelen työkseni toisten aikaa. Siinä yhteydessä näen, että on oltava rakenteita, tehtäviä, määräpäiviä; airoja, jotka työntävät veneen liikkeeseen ja oikeaan suuntaan.
Tavoitteellisuus edellyttää aikomista.
Sopiva määrä tavoitteellisuutta virittää liikettä ja tuo elämäniloa.
Minulle ei tee hyvää aikoa paljon ja tehdä vähän.
Olisi ymmärrettävä aikoa sopivasti.
Ehkä siihenkin kätkeytyy taito, jota voin opetella.
Ajatella tekevänsä ensisijaisti sen, minkä haluaakin tehdä ja silloin, kun on sille sopiva aika.
Aion opetella aikomista
(ja olla lempeä, jos en heti osaa).
