Sata päätöstä

Teen sata päätöstä päivässä. 

a) Mitä syödään. Mitä pitää syödä. Mitä saa syödä. Mitä pitää ainakin maistaa. 

Mitä on ruokana? Miksi meillä on aina pahaa ruokaa? 

Miksi on parsakaalia, kun mä en tykkää siitä, mutta toi tykkää ja se on EPPÄÄ!

Pitääkö syödä loppuun? Pitääkö maistaa? Onko nuolaiseminen maistamista? 

Saataisko keksit / jäätelöt / karkkia? Miksei saada lisää keksiä / jäätelöä / karkkia? 

b) Mitä tehdään. Mitä saa tehdä. Mitä pitää tehdä. Mitä voi valita ihan itse. 

Saako pelata tietokoneella? 

Pitääkö mennä ulos? 

Mennäänkö kauppaan? Pysähdytäänkö tässä?

Tehdäänkö yhden vai toisen vai kolmannen mielihalun mukaan?  

Äiti laula iltalaulu. En mää tätä laulua halunnu. Sä et kysyny multa! 

c) Mitä ostetaan. 

Toi on ihana! Mä haluun ton! Osta mulle tää!

Miks ei koskaan osteta mitään? 

Miks toi sai, mutta mä en!

Miks toi sai ton, mutta mä vaan tän! 

d) Kuka ensin. Kuka sitten. Keneltä kysytään?  

Kenelle annetaan ensin lautanen / ruokaa / ketsuppia. 

Kenen hampaat pestään ensin. Kuka pääsee tietokoneelle ensin.

Kenen juttua kuunnellaan, kun kaikki puhuvat yhtäaikaa. 

Kenen pitäisi tällä kertaa joustaa, kun leikit on jumissa? 

Otentaanko äitikin huomioon? 

Alan olla vähän uupunut. 

Pelkkiä kysymyksiä on liikaa. Ratkaisuvaihtoehtoja on vielä enemmän.

Useimpiin ei ole oikeaa vastausta. 

On kilpailevia näkökohtia. Voi luovia. 

Pitää päättää sekin, missä ollaan tiukkoja ja johdonmukaisia, missä sitten on neuvottelun varaa. 

Kasvavien lasten mielipiteitäkin on hyvä kuulla ja antaa tilaa miettiä itse. 

Mielipiteitä kuuluu ja kuulen. Kuormitun, kun tiedän ja yritän ottaa kaiken huomioon.

Protesteja nousee. 

Joku kopsuttelee yläkertaa kiukkuisin kantapäin. Epäoikeudenmukaisuuden tunnetta podetaan tiuhasti, koska koko ajan on käynnissä vertailu ja kilpailu.

Onko lapsille vaivihkaa päässyt tavaksi valittaa vähän kaikesta? 

Siihen sitten sisäiset ristiidat päälle: olenko liian tiukka vai liiaan epämääräinen; mikä on tärkeää, tärkeämpää, tärkeintä; tiedänkö itsekään, miksi teen niinkuin teen; saanko jostain tukea, olenko tässä ihan yksin? 

Miten pitäisi? Onnistunko? Voiko kasvatuksessa onnistua? 

(Juuri nyt pienin kiukkukantapää parkuu, koska selitin hänelle lämpimästi, että pidän tällä kertaa omaa tietokonettani käytössäni sen ajan, että saan tämän teksin valmiiksi - ja vasta sitten hän pääsee pelaamaan omaa peliaikaansa...) 

Kiukkuinen äksy osittaisella hoitovapaalla? (tai Pelkoja työetiikkapohdintojen taustalla)

Kun on kiire, voi sanoa: aion tehdä, mutta kun ei ole aikaa.
Jos aikaa on, eikä siltikään tee, aikailee.
Ja aikailemistaan peitelläkseen keksii ehkä jotakin muuta.

On hiukan pelottavaa ostaa aikaa.
Jos ajan on myynyt valmiiksi, velvoittanut ja valjastanut itsensä,
tietää sentään pysyvänsä ainakin sen ajan osalta poissa pahanteosta, kuten sanonta kuuluu.

Entä jos ajan ostaa itselleen,
eikä osaa käyttää sitä?
Kasailee mielikuvia etukäteen ja takakäteen
ja ne jäävätkin toteutumatta?
Entä jos aika vain valuu käsistä, eikä muutu miksikään sellaiseksi, joksi se oli aiottu?

Entä jos kiireetön äiti on yhtä kiukkuinen kuin kiireinenkin? Entä jos unelmat jäävät toteuttamatta, mansikat poimimatta? Joku sata teekupillista on ehkä juotu ja sen lisäksi enimmäkseen katsottu keskitasoisia brittiäisiä sarjoja ja pyöritty nurkissa päätä kääntämässä? Entä jos stressi ei vähene, kun ihminen alkaa stressailla sitten vaan niistä pienistä ja keskisuurista asioista?

Entä jos aika,
silloin kun sitä on "omana",
asettaakin ihmisen ikävällä tavalla vastakkain itsensä kanssa?
Kiireisyys ja tehokkuus on joskus aika mukavaa, silleen selkeän yksiarvoista (voin olla muuten mitä vaan ja tuli tuossa vähän turhaan huudettua lapsille, mutta ainakin oon tehokas).
Mitäs sitten, kun huutaa niille lapsille keskellä levollista selkeää ja kaunista kevätpäivää?
Tai jos tuli kyllä tilaisuus toteuttaa omia unelmia, mutta en toteuttanu - tai ei niistä nyt sitten vaan tullu mitään, oli varmaan väärät unelmat?
Kyllä olisi varminta pysyä töissä 
tekemässä yhteiskunnallisesti hyväksyttyjä, oikeita asioita.

Huh, huh.
Tällaista on mielessä.
Aion silti jäädä sille hoitovapaalle.  :-)

Lapset ovat palanneet
täyttäen elämäni huumorin ja draaman aineksilla.
Tarinoita matkasta,
tarinoita teatterista,
tarinoita tästä hetkestä...
Veljekset, jotka loukkaantuvat, kun toinen ei kuuntele.
Riitaa, joka nousee yhteydenkaipuusta.
Lääkäriaikoja, lääkäripelkoa, voidetta, lääkepurtiloita.
Vitsejä,
syliä,
iltalauluja,
muruja lattialla,
ruokaa, joka ei kelpaa...
Tällaista äidinelämää saan elää ja
olen kyllä kiitollinen :-).

Syys(loma)pyörre

Olen yksin.
Minulla ei ole erityistä syytä tulla nopeasti töistä kotiin. 
Eteinen on yhtä siisti tullessani, kuin se oli lähtiessäni.
Voin katsoa elokuvan keskeytyksettä alusta loppuun.
Kuulen jokaisen sanan.
Mitään ei tapahdu, ellen tee sitä itse.

Siirrän syrjään ajatuksia ja tavaroita.
Olen liian levoton laskeutumaan
ja kuitenkin uppoan. 
En kutsu ketään kylään.
En mene minnekään,
Viritän ääniä ja valoja, pelkään, olen tyhjä.
Varjelen pelkoa, väistän pelkoa, kierrän, käperryn.

Katson itseäni ikkunaruudusta
ja kuvittelen itselleni toisenlaisen elämän
sen, jota joskus pidin todennököisimpänä.

Ikävöin häiriöitä,
takkeja ja kenkiö eteisen lattialla,
murusia keittiön pöydän alla.

Kierros kierrokselta
vähitellen
saavutan itseäni.
Alan kuulla, vaikka on liian hiljaista.
Tulen turvatuksi, vaikka pelkään.

itku

joskus lapsen itku tuntuu epäoikeudenmukaiselta rangaistukselta
joskus lapsi uhkaa alkavansa itkemään

on vedettävä rajoja
vaikka itku tulee
ja vaikka ei heti pysty pettymyksen,
suru, hädän ja yksinäisyyden kuulemiseen

vähitelleen

on tultava puiseksi kupiksi, rosoiseksi ja lämpimäksi,
tilavaksi ja lujaksi
on tultava läpikuultavaksi, on oltava tarttumatta
tuskastumiseen, osattava odottamista

uhmaitkun jälkeen on vuorossa surun ja avuttomuuden ja lohdutuksen itku
tarvitseva nyykytys, painautuminen,
väsymys ja uni

Rakkautta on...

Kyselin Riihipirtin  Tintaruksen innostamana lapsilta rakkauden kokemisesta.
- Mistä Paju tiedät, että äiti rakastaa sinua?
- Mä oon vaan sen jotenkin arvannu.
- Tekeekö äiti joskus jotain sellaista, josta sulle tulee sellainen olo, että äiti rakastaa sinua?
- Sillon kun mennään päiväkotiin, niin silloin jos saa kattoa aamulla pitkään lastenohjelmia. 

Minttu haluaa myös sanoa omansa:
- Minusta tuntuu vaikka, kun sä haluat, että mä tuun kaverilta aikaseen kotiin, että säkin ehdit olla mun kanssa. Että vaikka se ei oo silleen kivaa, niin siitä tulee sellainen tunne, että sä rakastat mua. Sitä ei rupee silleen yleensä ajattelemaan, mutta varmaan sekin, että saa ruokaa ja sellasta...

Timotei oli väsynyt ja halusi mennä aikaisin nukkumaan. Mieli oli täynnä ensi viikon kummitusjuhlien suunnitelmia. Nuori mies nukahti reilusti ennen tavanomaista uniaikaa eikä päässyt osallistumaan tähän kyselyyn.

Ylivirikkeistetty aikuinen

Kesätauon jälkeen työn kuormittavat tekijät piirtyvät tarkemmin.
Olen liikaa ylivirikkeisissä ja hälyisissä tilanteissa.

Työ edellyttää jatkuvaa tarkkaavaisuuden jakamista.
Työ edellyttää usein intensiivistä ajattelemista JA tarkkaavaisuuden jakamista.



Silloinkin kun teen yksin, teen usein tilassa, jossa on paljon muita ihmisiä,
keskeytyksiä, sananvaihtoja, lyhyitä keskusteluja, uusia ärsykkeitä.
Jos ympärillä on ihmisiä, minä virikkeistyn niistä. En osaa olla sisäänpäin, havainnoimatta muita.

Kotona kolme lasta tarvitsee ruokaa, huomiota, vastauksia, katsetta, ohjausta
samanaikaisesti. Äitiys edellyttää jatkuvaa tarkkaavaisuuden jakamista.

Iltapalapöydässä iskee helposti hieman ylikuormittunut olo.

Poissaoloselvityksiä

Lapsella on illalla kuumetta. Kuume nousee, mutta laskee nopeasti.
Aamulla lapsi on nukkunut hyvin ja vaikuttaa terveeltä.

Mitä teet?

Marikki vie lapsen päivähoitoon.

Päivähoidosta soitetaan puoli kolmelta, että lapsi on kipeä. Mahaan sattuu. Ei vielä tiedetä, onko lapsella kuumetta. Sovitaan, että lapsi haetaan hoidosta mahdollisimman pian.

Mitä päättelet?

Marikki päättelee, että lapsi on sittenkin kipeä.
Marikki ilmoittaa esimiehelleen, että on seuraavan päivän poissa, koska lapsi on kipeä. Marikki järjestää seuraavan päivän opetuksen korvaavilla tehtävillä.
Marikki hakee lapsen päivähoidosta.

Lapsi on pirteä. Mahaan sattuu kotona vähän ja kysyttäessä vähän enemmän. Lapsen ääni on vähän käheä. Lapsi leikkii normaalisti. Lapsi on kyllästynyt lepäämään sohvassa. Lapsi syö tavallisesti ruokaa. Lapsella ei ole kuumetta.

Mitä teet?

Meneekö lapsi seuraavana päivänä päiväkotiin?
Soitetaanko pomolle, että ehei, eihän se lapsi sittenkään ole kipeä? (Niinhän sitä tehtiin viimeksi viime tiistaina, kun toinen lapsi oli illalla kipeä, mutta heräsi älyttömän pirteänä.) Siis soitetaanko, vaikka hävettää sekoilla edestakaisin?
Vai oletetaanko, että lapsi tarvitsee lepoa, vaikkei olekaan petinpohjalle asti kipeä? Että astmalääkityksen tarve, yskä ja pieni vatsakipu ovat riittäviä kotiin jäämisen syitä?
Vai ajatellaanko vaan, että minkä ilmoitin, sen ilmoitin; minkä oletin, sen oletin ja huominen nökötetään poikalapsen kanssa täällä kotinurkissa, ei se nyt niin vakavaa voi olla sekään...

Marikki, joka ei ollut lainkaan valmistautunut siihen, että töihin paluuseen kuuluu heti elokuussa toistuvia poissaoloja lasten sairauksien takia, ei ole tyytyväinen mihinkään vaihtoehtoon. Murjottaa. Haluaa selkeitä lapsia ja suoraviivaisia kuumetauteja, joilla on alku ja loppu (jos tauteja on pakko joka tapauksessa olla).

ps. Marikki päättää jäädä kotiin.
Lapsi niiskuttaa. Lapsen pää on yöllä hiestä märkä. Lapsi saa toipua, vaikka selviäisi varmaan jotenkin hoidossakin. Olkoon niin. Marikki ei kanna huolta töihin, eikä odottele uutta soittoa päivähoidosta.

Vastarakkautta ilmassa

Kun pienin oli kipeänä kömpinyt viereeni yöllä
supattelin hänen korvaansa: Minä rakastan sinua. 
Aivan yllättäen hän vastasi: Niin minäkin sinua, äiti.

Iltaisin laulan hänelle keksimäni yksinkertaisen unilaulun.
Sen sanat menevät näin:

Hyvä yötä O. oma poikani. 
Nuku tänä yönä oikein syvästi. 
Näe kauniita unia. 

Sama toistetaan jokaisen lapsen nimellä täydennettynä.
Ja lopuksi:

Olette te kaikki meille rakkaita
äidin sekä isän kullannuppuja.
Nukkukaan hyvästi. 

Nyt pienin haluaa lopuksi laulaa minulle oman säkeistön
valloittavalla kolmevuotiaan äänellään ja aivan omilla äänenpainoillaan.
Minun säkeistöni menee näin:

Hyvää yötä äiti oma tyttöni
nuku tänä yönä oikein hyvästi.
Nää kauniita unia. 

Ei sen parempia serenadeja kukaan ole minulle laulanut. :-)

Kolmevuotias havainnoi

I
- Sä et näytä enää äidiltä.
Sä näytät ihan mummilta.

II
- Äiti, sä oot jo aika vanha.
Sulla on erilaiset silmät ja kädet ja massu.

Iltabussilla kotiin

Bussissa kokouksen jälkeen
istun muiden kaltaisteni
kanssa
jalat tai mieli väsyneinä
hajamielisesti maisemaa tuijottaen -
meluvalli varmaan valmistuu ennen syksyä.
Tarkistan kännykän, onko viestejä.
Takanani nainen soittaa kotiin:
"Miten on ilta mennyt? Äiti tulee kohta."

Yöllä

Pikkuiseni kitisee.
Nostan hänet viereeni.
Hän painautuu tiukasti minua vasten
ja rauhoittuu.
Puoliunessa ajattelen:
olen saanut stipendin,
parhaan stipendin, mitä kukaan voi saada
ja se on tässä sylissäni.
Olen tyytyväinen ja onnellinen,
äitiys tuntuu vaivan arvoiselta.

Aamulla ajatus hymyilyttää.

Kannustusstipendistä on varmaankin kysymys.
Hymyäitipatsaaseen on näillä ansioilla vielä matkaa.

Äitienpäivä joka päivä :-)

Keskusteluja keittiön pöydän ääressä.

Esikoinen: Äiti on ihana!

Keskimmäinen: Onneks mulla on äiti. Mä en ois pärjänny ilman äitiä! En ois pärjänny. Nyt mä pärjään tässä elämässä.

Esikoinen: Jos sulla ei ois äitiä, sä et ois pärjänny edes elämään... sua ei olis edes olemassa...

Kohokohta

Pidän lasta sylissäni.
Puhelen hänelle
tavallisia lempeitä.
Äitini katsoo meitä.
Olemme hänelle iloksi.