maanantai 29. lokakuuta 2012

Hiljaisen opettajan mietteitä

- Mitä eroa on opettajalla ja kännykällä? 
- Opettajaa ei saa äänettömälle. 

No, tämän open saa.

Tulin viikko sitten upealta matkalta ja vaikenin.
Ääni ei ole vieläkään palautunut, eivätkä voimat.

Nyt minulla on kaksi päivää sijainen,
viime viikolla olin itse pari päivää töissä tekstaamassa ohjeita opiskelijoille,
muuten ovat olleet etäohjeiden varassa.
Koen turhautumistressiä. 

Syksy on muutenkin käynnistynyt työn suhteen jotenkin vaikeasti,
elosyyskuu oli tietokoneongelmia ja migreeniä,
nyt sitten tällainen.
Tauti ei tunnu yhtään etenevän. Joka päivä ääni on samanlainen.
Luokalle puhumista on täysin turha edes yrittää. 

Juuri nyt on turha yrittää mitään.
On vain oltava virrassa ja katsottava mille mallille asiat asettuvat.
Tässä vaiheessa yleensä ajattelen, että onneksi tässä työssä ei ole kenenkään hengestä kysymys.

Olen niin usein poissa töistä, että joudun jatkuvasti ajattelemaan, että eihän tämä nyt niin tärkeää ole. Olen nähnyt siinä ajatuksessa jonkinlaista suhteellisuudentajua.
Nyt ajattelen, että siinä on myös jotakin, jolla supistan työni arvoa.
Jos se ei ole tärkeää, miksi ponnistelen niin paljon sen eteen?
Ja jos jokin opettamisessa on aidosti tärkeää ja ponnistelemisen arvoista - mitä se tarkemmin ottaen on?

Yritän jotakin, mikä ei (ehkä) toteudu.
Mitä se on?
Onko se aidosti tärkeää ja tämän turhautumisen arvoista -
vai roikunko vain kiinni jossain omissa tunnollisen, työtätekevän ihmisen mielikuvissani? 

Tämä syksy on alkanut jokinlaisella opettamisen kriisillä
ja näin se nyt jatkuu.
Haluaisin jo opettaa.
Ehkä vain itseni takia, vastausten etsimisen takia. 



torstai 25. lokakuuta 2012

Vastuullinen lapsi

Kun olin matkalla ja kotoa poissa,
minua ikävöi eniten esikoinen.
Hänen huolenpitorutiininsa eivät perustu välttämättömyyteen.
Ei niitä tarvitse tehdä.
En ollut älynnyt tehdä niistä listaa.

Niinpä hän jäi vähän yksin varavanhempien hoidossa.
Voiteli omat leipänsä ja haki omat lusikkansa pöytään.
Joku huikkasi ovelta hyvät yöt,
mutta ei tullut viereen juttelemaan,
eikä sitonut hiuksia leteille.
Auttoi kaikessa ja oli osaava,
vastuullinen,
ja ymmärsi.

Se, että osaa
ja että jaksaakin
ei tarkoita, että pitäisi aina tehdä itse.
Vastuullisestakin lapsesta pitää pitää huolta.

Joskus näen näitä vastuullisia nuoria
jotka selviävät kaikesta itse
ja ovat
loputtoman yksinäisiä,
koska ovat kuitenkin vasta matkalla,
melkein lapsia vielä.

Ehkä jossakin on näitä vastuullisia aikuisi,
jotka hekin jäävät monesti
vähän liian yksin.




keskiviikko 24. lokakuuta 2012

Kysyn, mistä kyyneleet tulevat

Jos välitän muista,
herkistyn herkästi heidän asioistaan
(heidän kanssaan tai joskus melkein kuin heidän puolestaan).

Itken tietysti muutenkin herkästi;
kirjoja, elokuvia, omia juttuja.

Minusta olisi tullut kelpo itkijänainen.

Nyt olen kai lähinnä nolo ja epäcool.

Vaihtoehdot ovat vaikeat:
Joko en välitä
tai en välitä välittämistäni
tai en välitä kyynelistä.

Jotenkin en pysty aivan vapaasti antamaan itsestäni lämpöä muille
- välissä on tämä itkemisen muuri,
josta en yhtään ymmärrä, mistä se rakentuu tai mihin sitä tarvitaan.

Elän helposti vähän etäisesti.

Itkenkö viimekädessä itseäni?
Sitä, että olen kaikesta suojautumisesta huolimatta kuitenkin lämmin ja välittävä?
Itkenkö itseäni - sitä, että sanon sanat, jotka olisin itse aikoinani tarvinnut kuulla?
Itkenkö mitä tahansa tärkeää, mitä tahansa, jolla on merkitystä?

Onko edes mitään tällaista syytä, ylipäätään mitään syytä?

Olenko vain väärässä ajassa
ja väärässä paikassa,
jossa kyynelille ei enää ole käyttöä eikä tilaa?

Aika pitkään vältin kyyneleitä.
Nyt olen ollut välittämättä niistä, mutta pelkään saavani vinksahtaneen maineen.
Haluaisin osata sanoa tärkeitä asioita ilman kyyneleitä.

Kerran tapasin naisen, joka oli vähän samanlainen,
itkijänainen, jonka kyyneleet kuvittivat tapahtunutta ja sen merkityksiä.
Muuten minusta tuntuu, ettei kukaan muu itke tilanteissa, joihin kyyneleet eivät kuulu.

Onko pakko olla vähän kova, ettei olisi liian pehmeä?




perjantai 12. lokakuuta 2012

Hämmennys/aitous/pelko/hallinta

Aloin ajatella,
että en ehkä edes tiedä, mitä minulta odotetaan,
enkä sitä, miten ihmiset kokevat erilaisia asioita siinä, mitä teen.

Luin hämmentyneenä tätä, jossa viitataan minuun
ja sen ympäriltä viisaita, viisaita sanoja.

Esimerkiksi: "Elämä on kuitenkin niin outoa ja paradoksaalista, että mitä huonommin menee ja mitä enemmän illuusioita ja odotuksia karisee, niin sitä hienompia juttuja ja sitä suurempaa vapautta löytyy."

tai

"Siis minäkin alan nyt tajuta: ennen muuta ihmisen kannattaa karsia kaikki mahdolliset tarpeettomat luulot ja käsitykset ja keskittyä vain siihen mikä on oikeasti totta ja olemassa. On uskomattoman hienoa kun pääsee siihen. On hiuksianostattavaa, kun ymmärtää että toisetkin huomaavat niin tällaisen läsnäolon olemassaolon kuin sen puutteenkin. "

Lainoja siis Liisan blogista Ihana viritys. 

Luulen, että kun tulen hallitsemattomammaksi, tulen samalla sietämättömämmäksi.
Mutta entä, jos se on toisin?

Entä jos pelottomampi ja erehtyvämpi on parempi kuin varautunut mutta hallittu?
Entä jos uskaltautumalla tekemään enemmän yli- ja alilyöntejä, ja ties mitä sotkuista ja epäselvää, lisää aitoutta ja läsnäoloa - ja tulee yhtä aikaa epätäydellisemmäksi ja vaikuttavammaksi?
Entä jos... rajallisena oleminen on rohkeutta,
heikkous voimaa
ja muita paradokseja...?

Hämmennyn.

Sopivasti epäonnistumisen päivän aattona, näköjään.


torstai 11. lokakuuta 2012

Syyspesä

Syyslomalaiset ovat jättäneet minut kotiin yksin.
Minun lomani on sitten myöhemmin.
Talo on tyhjä,
ajattelin siivota vähän ja tehdä tunnelmaa.
Ostin kaupasta erityisiä, joita muut eivät meillä osaa arvostaa.
Aion syödä hyvin,
olla hiljaisessa,
olla keskeytymättä,
virrata omassa rytmissäni,
tehdä sen, mikä on kohdalla, vaikka sitä tuntuu olevan paljon, 
tehdä sen silti levollisesti ja suostuen.
En anna minkään häiritä
sitä, mikä on tässä ja nyt, vaikka se olisi, mitä on, eikä
sen enempää. 
Asetun syyspesääni, poistun työpäiväksi, asetun takaisin,
ympärillä on lämmintä ja valoa,
tilaa.


keskiviikko 10. lokakuuta 2012

Melkein kuin olisin muuttunut (sikermä)

Melkein kuin olisin muuttunut. Ehkä olen,
tai ehkä se on migreeninhuuruinen pääni,
olen nyt kummallisesti tällainen.

Kuormitun ihmisistä, pelkästä heidän taakkojensa tietämisestä,
kaikenlaisen sivuamisesta, asioista, joille en mitään voi.
Suojamuurit ovat minussa alhaalla,
kaikki koskettaa minua,
sellainen jonka joskus olisin vain päästänyt pois.

Jos on epäkohtia, olen niiden kimpussa.

Ajattelen, että elämä on vaikeaa.
Että se on perusasia
ja oletettava niin.
"Be kind for everyone you know is fighting a hard battle." 

Tietysti, jos epäkohtia ilmenee,
en ole mukava, vaan tarkka ja vaativa ja dramaattinen.
Kissamainen. Pieniinkin epäkohtiin on joskus
kiva terottaa kynsiä.
(Ai hävettääkö? No, joo.)

Ajattelen, että elämä on vaikeaa ja että elämä ei ole itsestäänselvyys,
ettei mikään ole
ja olen kiitollinen,
joka päivä kiitollinen
ja silti vähän väliä ärtynyt ja kriittiinen,
tuskastunut ja kyynelissä.

En näe itseäni kauniina, enkä kauniisti.
Nytkin kirjoitan tämän listan,
enkä mitään toista;
vaikka tänäänkin pinnistin
ja selvisin monesta ja jossain mutkassa
ehkä toteutui jotain hyvääkin.

Kuuntelen itseäni liian vähän ja
hitusen kylmästi
tai sitten vaan rehellisesti,
en tiedä kumpaa tämä on.

Jos mieli olisi auki,
saisin ehkä pidettyä suuni kiinni.
Tai olisiko se edes tarpeen?
Kai minä ajattelen, että ärsytän ihmisiä, jos olen tällainen.
Pidän etäisyyksiä ja oletan, että vieraille ihmisille puhutaan harkitusti.

En voi tuijottaa tätä ruutua.
Aivoni eivät oikein kestä sitä.
Olisi parempi olla sateessa kävelyllä.

keskiviikko 3. lokakuuta 2012

Lintu

Lintu,
joka lensi ikkunaan,
kyyhöttää parvekkeella.
Sen parvi sirkuttaa puissa
meluisina syyskiireissään.


Minä näen,
mutta en voi kantaa.
Minun osani on
kai vain sanoa: "Ei, et sinä lennä
tänä syksynä etelään."

***

Parvekkeen lintu puristaa siipiään yhteen.
Minä näen,
näen sen ja näen tytön, joka nieleskelee kyyneleitä oppitunnilla
ja sen, jonka perhe on juuri hajonnut,ja sen
joka ei usko itseensä, ei sitten yhtään.

Katson,
enkä tiedä, näkeekö silmistäni,
että näen.