Mokako eli lukematon (luku)vuosi

Päätin elokuussa, että en lue tänä lukuvuonna yhtään opettamista käsittelevää kirjaa.
Ajattelin, että rauhoitun. Opin kokemuksista. Siirrän itseni syrjään jatkuvan ja ristiriitaisen kehittymisen paineesta.

Se oli hyvä päätös.
Olen rauhoittunut.
Olen kokenut paremmin riittäväni.

Yksi kirja piti silti lukea.
Se vain osui kohdalle oikealla hetkellä
ja oli muutenkin oikea.

Nyt repsahdin Amazonissa
ja tilasin uutta opettamisesta (Choice words ja Art of Slow Reading).
En tiedä oliko ihan pakko... Toistamispakko?

Eikö olisi parempi lukea uudelleen se yksi, sisäistää, soveltaa?
Lue vähemän, ajattele enemmän. 


Hyllyssä on onneksi tilaa.
En tiedä vielä, mitä teen, kun kirjat tulevat.
Olen vähän kummallinen.

Lukemispäiväkirja: Odelma

Luin vihdoin tämän:
Katja Kaukonen - Odelma.

Luin pitkään.
Aloitin talvella. Hain kauniin pienen kirjan tuulen ja lumen keskeltä. Se etsi minulle myyjä, joka ei tiennyt ovatko kirjat aakkosissa tekijän vai kirjan nimen mukaan. Hm...

Kirja oli alusta alkaen erityinen, enkä voinut lukea sitä huolettomasti.
Myös teksti tuntui kutsuvan lukemaan rauhassa, maistelemaan sanoja,
muistelemaan jo sanottua.
Silti lyhyissä luvuissa oli myös jotakin keveää, tuuleen tarttuvaa,
jossakin rivien välissä ikäänkuin myös lupa unohtaa ja antaa mennä.

Kävi siis niin, että luin kirjan kahdessa osassa. Alun talvella,
jonka kiireet sitten muurasivat umpeen. Suurimman osan nyt, kun sanoille oli mielessä ja ajassa oma tilansa.

Tulin temmatuksi luontoon, pois ihmisten rakentaman esineistön kuvista, maailmaan jossa ei ole tienvarsimainoksia tai hissimusiikkia. Tapahtumat, tunteet, muuntumiset, siirtymiset - oli kuvattu luonnonelementtien kielellä.
Kirjoittaessani tätä lukemisesta on jo vähän aikaa, mutta on helppo palata, taloon, joen rannalle, pellon reunaan, jossa kettu saattoi hetki sitten vaeltaa. Kirjan maailma kulkee mukana ja tarina puhuu lukemisen jälkeenkin, se antaa ajatella itseään, siirtyä muualle, melkein pois ajasta, melkein pois täältä ja kuitenkin sellaiseen, joka juurtuu omaan maahan, omaan kieleen ja maisemaan.

Kirjan lukeminen tuntui merkitykselliseltä siksikin, että kirjan kirjoittaja ei ollut kokonaan toinen, joku vieras taitaja, tuntematon suuri, vaan ihan tästä läheltä, blogin naapurista :-), Vuorovettä-blogin Katja. Hänen bloginsa kautta olen saanut nähdä vilahduksia siitä maailmasta, jonka keskellä Odelman maailma on hioutunut ehyeksi ja syntynyt kansien väliin. Se tuntuu tärkeältä - ja myös rohkaisevalta.

Samaa, samanlaista

Työntäyteisen viikon vaihtuessa toiseen ajattelen yhtäaikaa kaikkea: kuinka vaatekaappini on vaikea pitää järjestyksessä, kuinka on vääränlaisia hyllyjä ja vääränlaisia vaatteita; kuinka poikani hoivaavat nallea ja lohduttavat sitä, kun se on nähnyt pahaa unta, laulavat unilaulun, peittelevät, heijaavat vaunussa ja aikovat kasvaa isona isiksi; kuinka aikoilen asioita ja tulen niistä levottomiksi, kuinka olisi sovittava kaksi tapaamista, kuinka innostun nyt ja kadun myöhemmin.

Luen amerikkalaista kirjaa, joka on niin samankaltainen kuin monet toiset amerikkalaiset kirjat. Mietin onko piilossa katseilta amerikkalaisten toimitussihteerien armeija, jotka osaavat kirjoittaa sujuvaa amerikkalaista tekstiä ja jotka opettavat ja muokkaavat jokaisen, joka sitä alaa yritää, kuulostamaan niin samalta vaikka ajatukset ja aiheet olisivat erit, sama sointi on aina. Mietin jaksanko sitä, kuulenko takaa muun, kompastunko ja mietin, miten odotin, että kuulisin kirjoittajan ääneen.

Tytär katsoi illan elokuvaa 50-luvulta. Tämä on ihan samanlainen kuin Maija Poppanen, hän sanoi. Aika näkyy kuvasta ja amerikkalaisten elokuvantekijöiden salainen sopimus: näin tehdään, näin on hyvä. Ihan niinkuin nyt kirjoissa, ihan niin.

Tytär kuuntelee iltasaduksi opperaa, sopraanoa ja viulua. Olen yllättynyt, että hän kiinnostuu ja siitä miten lepäsin musiikissa, en tiedä pidinkö muuten, mutta lepäsin.

Ääni tarvisee reunat,
muodon jossa kaikua.
Etsin ääntä,
etsin muotoa.
En tiedä, kumpi ensin.

Lukemispäiväkirja VII

Kaunokirjallisuudenlukemisharjoitteluni on edennyt seitsemänteen teokseen.
Ystävän suosituksesta lukupöydälle valikoitui Muriel Barberyn Siilin eleganssi.

Varasin sen kirjastosta ja odotin.
Aloitin lukemisen silloin, kun oli aikaa, mutta en ollut nopea.
Kirjasto pyysi omansa pois. Olin lukenut vasta noin kolmasosan.
Pelkoni toteutui: juuri näin epäilin käyvän, jos yrittäisin arjen keskellä lukea kirjastosta lainattavaa suosittua kirjaa. Palautin kirjan ja murisin hetken pettymystäni.

Sitten tajusin, että tietysti varaan kirjan itselleni uudestaan. Ja että kirjastolaitos omistaa enemmän kuin yhden niteen. Kirjan palautumiseen ei todennäköisesti kuluisi yli neljää viikkoa.
Ei kulunutkaan. Sain uuden kappaleen ja aloitin keskeltä.

Taaskin luin vähitellen.
Puoleen väliin mennessä kirjassa ei ole tapahtunut mitään.

Ei kirjassa tarvitse tapahtua mitään.
Luen enimmäkseen kirjoja, joissa ei tapahdu mitään.
Siilin eleganssi murtaa noviisikäsitystäni siitä, että kaunokirjallisuudessa olisi nimenomaan kyse tarinankuljettamisesta, juonenkäänteistä ja tapahtumista. Loppua kohti tarinnallisuus lisääntyy, olen kosketettu, mutta myös vähän tyytymätön. Kirjoittaja ehkä haluaakin minun olevan hieman tyytymätön, miettimään annetun selityksen uskottavuutta tai sitä ymmärränkö sitä.

Kirja puhuu kauneudesta ja toisen ihmisen kohtaamisesta.
Nämä teemat tuntuivat tutuilta ja niiden taitavalle kiteytykselle oli helppo nyökytellä.
Tässä suhteessa kirja oli sielua vahvistavaa luettavaa.

Epäilen, että ymmärrykseni ranskalaisen yhteiskunnan luokkaeroista on niin huteraa, etten ymmärrä kaikkea, mitä kirja haluaa siitä sanoa. Toisaalta jo pelkkä asetelma, jossa oma elämäntapa otetaan itsestäänselvyytenä ja ihmiset, jotka kuuluvat itselle tutun piirin ulkopuolelle muuttuvat jotenkin yksinkertaistetuiksi ja näkymättömiksi, on kiinnostava ja siihen löydän liittymäkohtia.

Lukemisvuosi 2010 päättyy siis valoisissa tunnelmissa.
Olen monen, monen vuoden tauon jälkeen avannut oven kaunokirjallisuuteen.
Lukemani kirjat ovat olleet vaatimansa ajan arvoisia. (Niiden lisäksi aloitin muutamia, jotka eivät sitten kuitenkaan vieneet mukanaan.)
Lukemisessa on jopa ollut jotakin yleellistä, ikäänkuin mahdollisuus lukemiseen minun tilanteessani kertoisi siitä, että aivan pahimmat pikkulapsiperheruuhkavuodet olisivat hitusen hellittämässä.
Niiden kirjojen lista, jotka saattaisin haluta lukea, on jo venynyt pitkäksi.
Sain joululahjaksi kirjan. Ehkä luen sen seuraavaksi.

Iso musta

Minulla on uusi musta kirjakaappi.
Asettelen siihen kirjoja ja ymmärrän, että en tarvitse niitä kaikkia enää.
Vien osan kirjoista kirjaston kierrätyslaatikkoon
ja koen vähän syyllisyyttä siitä, että noin vain luovun jostakin, jonka kerran olen omakseni ottanut.

Neljä hyllyä on jo järjestyksessä:
yksi tunteita,
yksi tulevia,
yksi olevia,
yksi niitä, jotka ovat tuoneet minut tähän.

Siirrän ihan hyviä kirjoja kierrätyspinoon.
En jaksa kantaa kaikkea mukanani.
Pohja tuntuu hauraalta,
suunnat epävarmoilta.
On parasta valikoida sanoja,
ottaa vain teräksiset kantavat palkit,
rakentaa muu uusiksi
luopua
ja rakentaa.