Irti päästämisestä ja pedagogisesta rakkaudesta

Eilen jäin lomalle
ja itkin.

Kesken ylioppilasjuhlan (ehkä juhlallisuuksiin liittyvän dramaallisuuden kannattelemana)
otin vastaan sen, minkä yleensä sivuutan ja rationalisoin,
... kuinka olen vuodesta toiseen rakastamisen ja menettämisen aallokossa,
kuinka rakastan ja luovun,
rakastan ja päästän menemään.
Kiinnyn, olen hänen puolellaan, teen jotakin hänen eteensä -
eikä meillä silti ole henkilökohtaista, aidosti vastavuoroista suhdetta -
koska minun tehtäväni on antaa pedagogista rakkautta vaatimatta takaisin muuta kuin ripauksen arvostusta.
En osaa pysyä tarpeeksi etäällä ollakseni suojassa. Sekään ei tuntuisi oikealta, enkä osaisikaan.

Niinpä minä olen läsnä ja rakastan tavallani
ja vuosi toisensa jälkeen suvivirren ja juhlallisuuksien saattelemana menetän ne, joista on tullut minulle tärkeitä.
Minun työtäni on kestää se ja aloittaa aina uudestaan, ja uudestaan.
Joskus ihmettelen, ettei kukaan tunnu puhuvan tästä. Sen jälkeen kun olen tiedostanut sen, mitä tapahtuu (pienessä muodossa jokaisen kurssin päättyessä), näen tämän aivan selvästi.
En usko, että olisin ainoa.
Enkä minä ole tyyppinä sellainen, joka tekisi tätä hommaa jotenkin erityisen tunteella. (Pikemminkin en - suojaan itseäni kuitenkin edes vähän.)

Puhallan haituvaiset siemenet lentoon kämmeneltäni.
Päästän menemään.
Itken. Ja jatkan.

sykli

juuri kun alan kiintyä
joudun luopumaan

se on myös: hylkään
ja tulen hylätyksi

olen hidas
en ehdi enempää

sanon:
tähän me pääsimme

käännän selkäni
aloitan alusta