Luen.
Kirjoittaminen on kuuntelemista.

Kuuntelen muistoja.

Ainekirjoitusvihkoissa oli kannet keltaista ja oranssia,
jonkinlaisia vähä kerrassaan muuttuvia geometrisia kuvioita.

Muistan, mitä ajattelin, kun luin Runotyttöä. Oli itselleni aika armoton. Vedin ennenaikaisia johtopäätöksiä, vaikka osuinkin oikeaan. Ei minusta tullut runoilijaa.

Jostain syystä muistan sen, kun tapasin ehkä ensimmäistä kertaa oikean kirjailijan. Sen hämmästyksen, että tuo, ihan oikea ihminen, herttainen pikku mummo, jonka sukujuuret ulottuivat tänne lähelle, oli kirjoittanut kirjan. Myöhemmin sain hänen kirjansa lahjaksi. Olen pitänyt sen, vaikka tämä oli kaukana, kauan sitten.

Olen ajatellut alkaa kirjoittaa. Ei sillä, että olisin koskaan lopettanut, mutta vähän tietoisemmin.

Olin käymässä lapsuudenkodissani.
Siivosin nuoruuteni aikaisia mappeja, jotka isäni oli kaivanut varaston perukoilta.
Olen ollut aina sama.
En usko, että tulen enää olennaisesti muuksi
- vaikka kyllä minä yritän - ajoittain.
Olin hämmästynyt. Luulin vuosien, koulutuksen, lasten, työelämän... tämän kaiken muuttaneen minua, mutta näin nuoruuteni papereissa
nämä samat ainekset, saman intensiteetin,
samat tulvat, samat patorakennelmat, saman järjestelemällisyyden,
saman haparoinnin, keskenjättämisen, rohkeuden puutteenkin ehkä. Saman jaon hyväksyttävään julkiseen sekä yksityiseen nimettömään.

Vähän aikaa sitten löysin papereita kymmenen vuoden takaa.
Niissäkin olin sama,
melkein pelottavalla tavalla sama.
Ikäänkuin ihmisellä olisi kutsumus tai luonto, jota kohti hän kuroo itseään kerta toisensa jälkeen.
Lähietäisyydeltä on vaikeaa nähdä mitään; tuntuu, että on uusia polkuja, muutosta, vaihtelua, häilymistä, epäselvyyttä, monituisuutta.
Kun onkin vain sitä samaa.

Siihen, kun osaisin asettua
ja tehdä siitä jotakin.

Asettua itseeni. Kuunnella pitkäjänteisesti.