tiistai 7. elokuuta 2012

Tällä viikolla elän seuraavaa

Ajatus työstä on tuntunut kovin vieraalta
ikäänkuin en ollenkaan olisi se, joka opettaa,
ikäänkuin olisin sulkenut kaiken siihen liittyvän niin lujasti ulos
tänä sateisena kesänä,
jolle minulla oli vähän muita suunnitelmia.

Paluumatkalla olen tarvinnut saattajaksi Palmerin Courage to teach -kirjan sanoja,
joiden kautta olen yrittänyt hahmottaa opettamisen tunnekuormaa.

Olen vähitellen väistynyt itseni tieltä
ja muistanut, että olen vain jonkilaisen välittäjän asemassa,
kerron kulttuurimme tarinoita,
raotan ovia.

Ehkä kohta opettaminen on taas
business as usual.

Paperit, kansiot ja tiedostot vyöryvät kohti.
Olisi hyvä osata yksinkertaistaa,
luopua ja luottaa pelkistettyynkin.

Nyt on vielä muutama päivä tässä aarteideni keskellä
hitaissa aamuissa, pienimmäiseni hymyissä, kotipihan juoksukilpailuissa,
suhteellisessa tekemättömyydessä.

2 kommenttia:

Ellinoora kirjoitti...

Jotain samaa koin myös hoitajan tehtävässä silloin, kun siinä vielä olin. Ammatillinen etäisyys on yksi oppimistehtävä työssä, johon on sydämellään antautunut. Ei se merkitse sitä, että lakkaa olemasta ihminen. Rooli on parhaimmillaan myös jonkinlainen suoja, joka estää hulahtamasta toisen elämään niin että tehtävä kärsii. Iloa ja rohkeutta sinulle tehtävässä, joka on antoisa, vaan ei helppo!

Katja kirjoitti...

Hieno kirjoitus, taas kerran. Iloa, voimia ja valoa työhönpaluuseen ja kaikkiin kohtaamisiin.

J.K.
Minä ikävöin lukukausien alkuja. Ihan koko keholla välillä. Oma ajanlaskuni on yhä lukuvuoden mukainen yhä, vaikka ihan muuta nyt teenkin (varmasti nuo omat koululaiset vaikuttavat myös, rytmittävät koulunkäynnillään minulle kirjoittamis- ja hoiva & huolto & läsnäolo -hetkiä).