Mokako eli lukematon (luku)vuosi

Päätin elokuussa, että en lue tänä lukuvuonna yhtään opettamista käsittelevää kirjaa.
Ajattelin, että rauhoitun. Opin kokemuksista. Siirrän itseni syrjään jatkuvan ja ristiriitaisen kehittymisen paineesta.

Se oli hyvä päätös.
Olen rauhoittunut.
Olen kokenut paremmin riittäväni.

Yksi kirja piti silti lukea.
Se vain osui kohdalle oikealla hetkellä
ja oli muutenkin oikea.

Nyt repsahdin Amazonissa
ja tilasin uutta opettamisesta (Choice words ja Art of Slow Reading).
En tiedä oliko ihan pakko... Toistamispakko?

Eikö olisi parempi lukea uudelleen se yksi, sisäistää, soveltaa?
Lue vähemän, ajattele enemmän. 


Hyllyssä on onneksi tilaa.
En tiedä vielä, mitä teen, kun kirjat tulevat.
Olen vähän kummallinen.

Kiukkuinen äksy osittaisella hoitovapaalla? (tai Pelkoja työetiikkapohdintojen taustalla)

Kun on kiire, voi sanoa: aion tehdä, mutta kun ei ole aikaa.
Jos aikaa on, eikä siltikään tee, aikailee.
Ja aikailemistaan peitelläkseen keksii ehkä jotakin muuta.

On hiukan pelottavaa ostaa aikaa.
Jos ajan on myynyt valmiiksi, velvoittanut ja valjastanut itsensä,
tietää sentään pysyvänsä ainakin sen ajan osalta poissa pahanteosta, kuten sanonta kuuluu.

Entä jos ajan ostaa itselleen,
eikä osaa käyttää sitä?
Kasailee mielikuvia etukäteen ja takakäteen
ja ne jäävätkin toteutumatta?
Entä jos aika vain valuu käsistä, eikä muutu miksikään sellaiseksi, joksi se oli aiottu?

Entä jos kiireetön äiti on yhtä kiukkuinen kuin kiireinenkin? Entä jos unelmat jäävät toteuttamatta, mansikat poimimatta? Joku sata teekupillista on ehkä juotu ja sen lisäksi enimmäkseen katsottu keskitasoisia brittiäisiä sarjoja ja pyöritty nurkissa päätä kääntämässä? Entä jos stressi ei vähene, kun ihminen alkaa stressailla sitten vaan niistä pienistä ja keskisuurista asioista?

Entä jos aika,
silloin kun sitä on "omana",
asettaakin ihmisen ikävällä tavalla vastakkain itsensä kanssa?
Kiireisyys ja tehokkuus on joskus aika mukavaa, silleen selkeän yksiarvoista (voin olla muuten mitä vaan ja tuli tuossa vähän turhaan huudettua lapsille, mutta ainakin oon tehokas).
Mitäs sitten, kun huutaa niille lapsille keskellä levollista selkeää ja kaunista kevätpäivää?
Tai jos tuli kyllä tilaisuus toteuttaa omia unelmia, mutta en toteuttanu - tai ei niistä nyt sitten vaan tullu mitään, oli varmaan väärät unelmat?
Kyllä olisi varminta pysyä töissä 
tekemässä yhteiskunnallisesti hyväksyttyjä, oikeita asioita.

Huh, huh.
Tällaista on mielessä.
Aion silti jäädä sille hoitovapaalle.  :-)

Muutama merkintä ajasta

"You'll need to identify your concentration span for each activity you undertake. This is only way to find the exact, productive compartment of time for particular projects."
Kenneth Atchity

Olen kokeillut erilaisille puuhilleni erilaisia paikkoja ja erilaisia aikoja.
Viime syksynä kärsin ajankäytön suunnittelun sokeista pisteistä.
Nyt olen oivaltanut pieniä, mutta tärkeitä asioita siitä, millaista aikaa millekin toimille kannattaisi varata.

Atchity (s. 35) kiinnittää huomion tekemiselle varatun ajan pituuteen.
Hänen mukaansa on ratkaisevan tärkeää tietää, milloin lopettaa tiettyyn tehtävään keskittyminen.

Jos tekemiselle varattu aika on liian pitkä sitä ei pysty täysin käyttämään hyödykseen. Liian pitkän ajan varaamisesta seuraa vetkuttelua, tyytymättömyyttä, syyllisyyttä, vihaisuutta. Minulla on kokemusta näistä kaikista. Syksyllä varasin tietylle tehtävälle aina pitkän yhtenäisen ajanjakson. En saanut tehdyksi, joten olin epämääräisesti tyytymätön itseeni. Koin lievää syyllisyyttä siitä, mihin sitten olinkin aikani "tuhlannut". Lisäksi olin ärtynyt siitä, että olin "menettänyt" pitkän ihanan yhtenäisen ajan saamatta kunnolla mitään aikaiseksi.

Jos tekemiselle on varattu liian vähän aikaa seurauksena on toisenlaista turhautumista. Asia ei käynnisty, toistuvissa käynnistely-yrityksissä tuhlautuu aikaa ja energiaa. Sitä, minkä saa liikkelle, joutuu seuraavaksi topputtelemaan.

Sopivasti aikaa on varattu silloin, kun tekeminen säilyy eheänä, keskittyminen on mahdollista ja lopettaminen tapahtuu ennen kuin turtuminen ja väsyminen ovat nostaneet päätään liian korkealle. Tekemisestä jää hyvä maku suuhun. Kun tekeminen on lopetettu ennen katkeruutta herättävää uupumista, tehtävän ääreen palaaminen tuntuu seuraavallakin kerralla houkuttelevalta.

Olen nyt oppinnut, että tehtävät, joille ennen varasi pitkiä yhtenäisiä jaksoja, sopivat minulle paljon paremmin lyhyemmissä työskentelyjaksoissa. Alkuun pääsemiseen kuluu jonkin aikaa, joten ensimmäinen työjakso saa olla muita pidempi. Sen jälkeen sopivat esimerkiksi noin tunnin spurtit, jollaisia pystyn tekemään päivässä muutaman. Pidemmät työjaksot uuvuttavat ja puuduttavat ja saavat välttelemään toimeen tarttumista. Lyhyemmissä pätkissä samat tehtävät tuntuvat ihan mukavilta. Jopa nautin siitä, että tehtävässä edistymistä on helppo seurata ja työn tulokset saa näkyviin heti.

Monien tekemisieni kanssa en tunne vielä hyvin niitä aikoja, joita tekemiselle olisi hyvä varata. Olen kuitenkin tehnyt sen verran elämiskokeita, että ymmärrän pikkuisen paremmin mitä ja milloin minun kannattaa työssäni (ja harrastuksissani) tehdä.
Kokeilut - ja Atchityn lukeminen - jatkukoot...

Ajattelin eilen, että kirjoitan aamulla jotakin...

Älä koskaan istu alas kirjoittamaan, jos et tiedä, mitä aiot kirjoittaa.
- Kenneth Atchity teoksessa A Writer's Time

Aikominen on unelmoinnista seuraava askel.

Aikomukset, jotka toteutuvat ovat suunnitelmia.

Jos aion sen, minkä teen,
aikominen itsessään voi olla tekemisen palveluksessa.
Aikominen luo mielessä valmiuden tekemiseen
ja huomaamattani virityn siihen, mitä tulisi tehdä.
Jokin minussa valmistelee ja kuplii,
raivaa risuja polulta
niin, että aloittaminen muuttuu helpommaksi.

Atchity ehdottaa, että kirjoittajan pitäisi aina lopettaa kirjoittaminen luomalla aikomus siitä, mitä hän seuraavan kerran kirjoittaessaan aikoo tehdä. Näin hänen mielensä saa mahdollisuuden valmistautumiseen, luovien ideoiden keräämiseen ja ongelmien ratkaisemiseen. Kun aikomisen ja tekemisen välillä on aikaa, huonoimmat ideat ehtivät nousta ja lakastua. Tietoisen tekemisen vaiheessa on sitten mahdollista tarttua niihin vähän lupaavampiin ratkaisuihin.

En ole koskaan käyttänyt aikomista Atchityn kuvaamaan tapaan - hyvin tietoisesti.
Petyn, jos en tee aikomaani. Niinpä olen joskus myös ajatellut, että paras tapa tehdä asioita olisi aikomatta, ajan virrassa purjehtien, tarttuen siihen, mikä kulloinkin käsille tarjoutuu, sitomatta itseään ennalta mihinkään suunnitelmaan, luottaen, että kaikki välttämätön tulee kuitenkin viimekädessä tehdyksi.
Toisaalta ajan hallinta ja suunnittelu on työssäni keskeistä. Suunnittelen työkseni toisten aikaa. Siinä yhteydessä näen, että on oltava rakenteita, tehtäviä, määräpäiviä; airoja, jotka työntävät veneen liikkeeseen ja oikeaan suuntaan.

Tavoitteellisuus edellyttää aikomista.
Sopiva määrä tavoitteellisuutta virittää liikettä ja tuo elämäniloa.
Minulle ei tee hyvää aikoa paljon ja tehdä vähän.
Olisi ymmärrettävä aikoa sopivasti.
Ehkä siihenkin kätkeytyy taito, jota voin opetella.
Ajatella tekevänsä ensisijaisti sen, minkä haluaakin tehdä ja silloin, kun on sille sopiva aika.

Aion opetella aikomista
(ja olla lempeä, jos en heti osaa).

Tulevaisuudessa elämisestä

Milloin ihmiseen kehittyy kyky siirtyä mielensä varassa tulevaisuuteen?

Pajulla, joka on kolme, sitä ei juuri näyttäisi olevan.
Hän ei elä tulevassa, mutta muistelee joskus mennyttä. Hän sanoi pitkään kaikesta ajassa taaksepäin olleesta eilen. Nyt hän sanoo kerran. Pajulle ei paljon merkitse, että loma tulee viiden viikon päästä.

Timotei elää jo tulevassa. Hän suunnittelee junaa, jonka aikoo rakentaa päiväkodin jälkeen legoista. Hän suunnittelee labyrinttiä, jonka päiväkodin palikoista saa tehtyä. Hän jännittää eskariin menoa. (Jo nyt!) Pukee kaiken itse päälleen, mutta tarvitsee hanskoissa apua. Kai ne sen verran siellä eskarissa voi auttaa, hän sanoo. Hän suunnittelee kuusivuotissynttäreitään, jotka vietetään toukokuussa. Hän laatii kutsulistan ja miettii, montako vierasta mahtuu pöydän ympärille. Hän varaa oikeuden auttaa kakun tekemisessä. Hän pohtii lahjoja, jotka tulee saamaan. Hän innostuu kruunusta, joka hänelle päiväkodissa annetaan.

Usein sanotaan, että lapset elävät nykyhetkessä. Timotein puheissa on tässä suhteessa lapsuuden viattomuuden menettämisen tuntua.

Minä elän luontevammin tulevassa kuin menneessä.
Olen huono muistelemaan. Voisin tehdä sitä enemmän.
Tulevan ennakointi on osa työtäni ja muutenkin osa minua.
Voisin tehdä sitä vähemmän - nykyhetken, kokemisen ja läsnäolon eduksi.

Iltatoimilla Paju toteaa:
Äiti, sä kuolet.
Ja isi.
Ja kaikki meiän lelut.
Mut ei vielä.
Mekin kuollaan.
Mutta ensin meistä tulee isiä.

Tulevaisuuden ennakointia tämäkin.