sunnuntai 16. syyskuuta 2012

Aivohäiriöitä ja tunnesolmuja

Olen migreenikierteessä.

Viime viikon lopussa olin aivan überstressaantunut töissä,
hyperharmistunut jatkuvista tietokoneongelmista
ja uupunut omista työhön liittyvistä perusteemoistani (jatkuva esiintyminen, riittämättömyys, työnhajanaisuus, ihmissuhdekuormitus - onha niitä).

Ei ole helppoa olla tyyni ja selväpäinen,
jos on jatkuvasti esimigreenissä, migreenissä tai toipumisvaiheen migreenissä.

Migreeni voi tietysti kertoa stressistä,
mutta aivan yhtä hyvin tuo stressaantuminen voi johtua migreenistä.
Jos aivot eivät toimi, lienee aika oletettavaa, että tunteet heittelevät ja ärsyyntymiskynnys alenee?

Kaksi viikonloppua on mennyt migreenipahoinvoinnin kanssa tasapainotellessa.
Viime viikolla olin migreenisenä töissä (auravaiheen mentyä heti aamusta).
Nyt vähän mietin, että onkohan se ihan kohtuullista yrittää tehdä niin monitahoista ja intensiivistä työtä minkäänlaisessa migreenivaiheessa. Ainakaan siitä ei viime viikolla seurannut hyvää.
Solmu siitä tuli.

Ja nyt mietityttää, mitähän ensi viikosta tulee.
Solmun pelko.

Yritän rentouttaa.
Yritän puhua itselleni lempeitä.
Yritän ymmärtää.
(Kaikkea ei voi. Eikä kaikesta ole vastuussa.)






3 kommenttia:

tinttarus kirjoitti...

Osaan tähän vain huokaista, että voimia sinulle sinne. Oma migreeni on pysynyt aisoissa siitä asti, kun olen popsinut sopivaa lääkitystä sekä alentamaan liian korkean verenpaineen että estämään migreenit. Kaksi kärpästä yhdellä pikkupillerillä.

Riittämättömyys on se pihkanan tunne, jota kannan työminässäni. Vaadinko itse liikaa, kyllä. Vaativatko ne vaativimmat vanhemmat kohtuuttomasti. Kyllä.

Ja olen niin vanha, että sinnikkäästi pyristelen vastaan tietokoneellistumistakin vielä.

Sanot ikävätkin asiat virkistävästi. Voisit kirjoitella kirjan. Ajatustesi kirjan.

Päänsärytöntä alkavaa viikkoa totisesti luoksesi toivon!

mm kirjoitti...

Sinulta löydän aina välillä oikeita sanoja oikeaan paikkaan. Selailin noita vanhempiakin juttujasi.

Tämän päivän sanasi minulle:
Ihmissuhdekuormitus
Joku raja

:)

Minulle on todella suuri kynnys edes yrittää myöntää itselleni, että ihmissuhdekuormitusta on olemassa. Kun sen sitten myöntää, uskaltaa itseään lohduttaa ja ajatella, että jokaisella tuossakin suhteessa on joku raja, se oma rajansa. Kun sen sitten myöntää, on taas helpompi ylittää välillä sekin raja - iloiten.

Marikki kirjoitti...

Kiitos teille molemmille näistä lämmittävistä kommenteista. En ole saanut vastatuksia, vaikka olen ajatellut sanojanne paljon.

**
Onkohan riittämättömyys jotenkin ihan välttämätöntäkin opettamisessa? Kun odotuksia ihanteita vaan kerta kaikkiaan on niin paljon --- eikö ole aika luonnollista oikeastaan kokea riittämättömyyttä. En tiedä miten itsensä voisi puhua siitä pois, vaikka haluaisin kyllä. Eräänä yönä mietin omaa työtä ja sitä, että jokaisella tunnilla on aina todella paljon sellaista mikä jää toteutumatta tai toteutuu osittain tai menee kertakaikkiaan pieleen. Sitten ajattelin sitäkin, että jokaisella tunnilla yleensä kuitenkin toteutuu edes jotain niistä arvoista, joita työssä tavoittelen --- ja että minun pitäisi miettiä enemmän sitä osuutta, eikä vain nähdä sitä, mikä sillä kertaa jää toteutumatta. "Jotain hyvää joka tunti" yritän ajatella ja katsoa, mitä se milloinkin olisi voinut olla. Ja sitten vielä muistaa, että kaikkea ei nää itse. On elettävä luottamuksessa, jonkin varassa.

**
Niin... minäkin huomaan vähän ajattelevani, että onkohan minussa jotain "vikaa" kun poden tuota ihmissuhdekuormitusta. Osaan olla seurassa, haluan olla ja viihdyn, mutta jos on vain sitä, akut eivät lataannu tarpeeksi. Joskus harmittaa kun työ vaatii niin suuren seurallisuusreservin, ystävät jäävät huomaamatta vähemmälle, kun joudun varjelemaan yksinoloakin.

Voimia teille molemmille ihanille ihmisille ja myötäeläjille!