sunnuntai 3. kesäkuuta 2012

Irti päästämisestä ja pedagogisesta rakkaudesta

Eilen jäin lomalle
ja itkin.

Kesken ylioppilasjuhlan (ehkä juhlallisuuksiin liittyvän dramaallisuuden kannattelemana)
otin vastaan sen, minkä yleensä sivuutan ja rationalisoin,
... kuinka olen vuodesta toiseen rakastamisen ja menettämisen aallokossa,
kuinka rakastan ja luovun,
rakastan ja päästän menemään.
Kiinnyn, olen hänen puolellaan, teen jotakin hänen eteensä -
eikä meillä silti ole henkilökohtaista, aidosti vastavuoroista suhdetta -
koska minun tehtäväni on antaa pedagogista rakkautta vaatimatta takaisin muuta kuin ripauksen arvostusta.
En osaa pysyä tarpeeksi etäällä ollakseni suojassa. Sekään ei tuntuisi oikealta, enkä osaisikaan.

Niinpä minä olen läsnä ja rakastan tavallani
ja vuosi toisensa jälkeen suvivirren ja juhlallisuuksien saattelemana menetän ne, joista on tullut minulle tärkeitä.
Minun työtäni on kestää se ja aloittaa aina uudestaan, ja uudestaan.
Joskus ihmettelen, ettei kukaan tunnu puhuvan tästä. Sen jälkeen kun olen tiedostanut sen, mitä tapahtuu (pienessä muodossa jokaisen kurssin päättyessä), näen tämän aivan selvästi.
En usko, että olisin ainoa.
Enkä minä ole tyyppinä sellainen, joka tekisi tätä hommaa jotenkin erityisen tunteella. (Pikemminkin en - suojaan itseäni kuitenkin edes vähän.)

Puhallan haituvaiset siemenet lentoon kämmeneltäni.
Päästän menemään.
Itken. Ja jatkan.

5 kommenttia:

Liisa kirjoitti...

Kiitos Marikki. Minä näin useammankin pedagogisen rakkauden kyyneleen kun meidän esikoisestamme tuli lauantaina ylioppilas. Rehtorin olemuksesta erityisesti välittyi sellainen inhimillisyys ja aitous että se ei hetkeen unohdu.

Kiitos teille kaikille, joille meidän lapsistamme tulee tärkeitä. Kyynelehditään yhdessä, sillä tätä samaa rakastamisen ja luopumisen työtä me täällä kodeissakin teemme.

Marikki kirjoitti...

Onnea ylioppilaasta, Liisa!

Vanhemmilla onkin paljon syytä ylpeyteen ja haikeuteen. Omani ovat onneksi vielä pitkään pesässä - en tarvitse vielä miettiä heidän lähtöään samassa yhteydessä.

mm kirjoitti...

Aika tutulta tuntuu tuo tunteesi. Vanhempani olivat aikoinaan alakoulun opettajia, ainoa veljeni yläkoulun ja lukion. Minusta tuntui, että jokainen oppilas jäi heidän sydämeensä tavalla tai toisella.

Joskus jälkeenpäin se tunne oli myös molemminpuolinen. Ykkös-kakkosen opettaja kutsuttiin ylioppilasjuhliin jne...

Katja kirjoitti...

Tuttua, Marikki. Kiinnyin! Syksyllä koulu tuntui toiselta, kun sieltä puutuivat ne isoimmat. Tilalle tuli toki sitten vastaavasti uusia pienempiä, ei ollut sama silti. Minun luonteelle oli jotenkin liikaa se "jatkuva menettäminen".

Minäkään en ole koskaan ennen kenenkään kuullut mainitsevan tästä.

Marikki kirjoitti...

Katja, minustakin joskus tuntuu siltä, että se on liikaa. Jossain pintamielessä "unohdan" nopeasti ja siirryn, mutta ne siirtymät, jatkuvat siirtymät, jatkuvat aloittamiset ja luopumiset vaativat ja "syövät" minusta jotakin.
Tämän tiedostaminen on helpottanut, mutta myös jollain tavalla pahentanut asiaa... Ehkä tuo kevätjuhla oli kertomus siitäkin; että tietoiseksi tulleelle ei ole niin helposti enää puolustuskeinoa eikä suojaa.
En tosin edes ymmärrä, miten voisin suojata itseni tältä, muuttumatta toiseksi. Ehkä löydän keinot, ehkä...