Sata päätöstä

Teen sata päätöstä päivässä. 

a) Mitä syödään. Mitä pitää syödä. Mitä saa syödä. Mitä pitää ainakin maistaa. 

Mitä on ruokana? Miksi meillä on aina pahaa ruokaa? 

Miksi on parsakaalia, kun mä en tykkää siitä, mutta toi tykkää ja se on EPPÄÄ!

Pitääkö syödä loppuun? Pitääkö maistaa? Onko nuolaiseminen maistamista? 

Saataisko keksit / jäätelöt / karkkia? Miksei saada lisää keksiä / jäätelöä / karkkia? 

b) Mitä tehdään. Mitä saa tehdä. Mitä pitää tehdä. Mitä voi valita ihan itse. 

Saako pelata tietokoneella? 

Pitääkö mennä ulos? 

Mennäänkö kauppaan? Pysähdytäänkö tässä?

Tehdäänkö yhden vai toisen vai kolmannen mielihalun mukaan?  

Äiti laula iltalaulu. En mää tätä laulua halunnu. Sä et kysyny multa! 

c) Mitä ostetaan. 

Toi on ihana! Mä haluun ton! Osta mulle tää!

Miks ei koskaan osteta mitään? 

Miks toi sai, mutta mä en!

Miks toi sai ton, mutta mä vaan tän! 

d) Kuka ensin. Kuka sitten. Keneltä kysytään?  

Kenelle annetaan ensin lautanen / ruokaa / ketsuppia. 

Kenen hampaat pestään ensin. Kuka pääsee tietokoneelle ensin.

Kenen juttua kuunnellaan, kun kaikki puhuvat yhtäaikaa. 

Kenen pitäisi tällä kertaa joustaa, kun leikit on jumissa? 

Otentaanko äitikin huomioon? 

Alan olla vähän uupunut. 

Pelkkiä kysymyksiä on liikaa. Ratkaisuvaihtoehtoja on vielä enemmän.

Useimpiin ei ole oikeaa vastausta. 

On kilpailevia näkökohtia. Voi luovia. 

Pitää päättää sekin, missä ollaan tiukkoja ja johdonmukaisia, missä sitten on neuvottelun varaa. 

Kasvavien lasten mielipiteitäkin on hyvä kuulla ja antaa tilaa miettiä itse. 

Mielipiteitä kuuluu ja kuulen. Kuormitun, kun tiedän ja yritän ottaa kaiken huomioon.

Protesteja nousee. 

Joku kopsuttelee yläkertaa kiukkuisin kantapäin. Epäoikeudenmukaisuuden tunnetta podetaan tiuhasti, koska koko ajan on käynnissä vertailu ja kilpailu.

Onko lapsille vaivihkaa päässyt tavaksi valittaa vähän kaikesta? 

Siihen sitten sisäiset ristiidat päälle: olenko liian tiukka vai liiaan epämääräinen; mikä on tärkeää, tärkeämpää, tärkeintä; tiedänkö itsekään, miksi teen niinkuin teen; saanko jostain tukea, olenko tässä ihan yksin? 

Miten pitäisi? Onnistunko? Voiko kasvatuksessa onnistua? 

(Juuri nyt pienin kiukkukantapää parkuu, koska selitin hänelle lämpimästi, että pidän tällä kertaa omaa tietokonettani käytössäni sen ajan, että saan tämän teksin valmiiksi - ja vasta sitten hän pääsee pelaamaan omaa peliaikaansa...) 

Naalinpoikasia nukuttaessa

Nukutan naalinpoikasia siskon huoneen lattialle.

Nukkumisen sijasta ne riitelevät tai parkuvat.
Tai hyppivät toistensa päälle.

Miten oikeat naalit tästä selviävät?
Nukuttavatko eläimet poikasiaan?

Naalinpoikasten unirytmit ovat kateissa
ja omista sängyistä karkoitettuna ilmeisesti kaikki nukahtamisrutiinit myös.

Mummi sitten muistelee, miten ennen vanhaan oli tärkeää, että lapset laitettiin aina samaan aikaan nukkumaan, eikä siitä lipsuttu, oltiin säntillisiä siinä.
Että sellainen oli toiminut minun ja siskoni kohdalla.

Mutisen jotain siitä, että meilläkinhän näitä napakettuja kyllä "laitetaan nukkumaan" ihan säännöllisesti, mutta kun...
Ja selittelen, että kun ne pitäisi myös sitten herättää kuudelta, eikä viitsitä, kun ei siis vaan millään viitsitä lomalla herättää kuudelta, että siksi tämä tässä nyt on vähän hankalaa.

Pienin nukahtaa viimeisenä. Ei kumpikaan vielä.
Haluaisin lähteä katsomaan Voimalaa. "Mä haluun isin" sanoo pienempi ja jättää sormensa kaapin oven väliin. "Mä haluun äitin syliin."

(Tänään käytiin kirjastosta.
Kirjasto on IHAN HUIPPUA! Että voikin olla!
Lainattiin varmaan 30 huippulaadukasta lastenkirjaa, ILMAISEKSI.
Ja pienestä sivukirjastosta löytyy paljon ja uutta.)

Nyt huone alkaa hiljentyä, vaikka molemmat ovat vielä hereillä.
Olohuoneen lattialla on monimutkainen junarata. Siinä on korkea, kolmekerroksinen silta.
Hyvää yötä, pikkuketut, hyvää yötä.

Vasussa

Olin keskustelemassa pienimmäisestä päiväkodilla.
Hoitajalla oli hänestä paljon hyvää sanottavaa.
Hän on rauhallinen poika, pohtivainen ja tarkkaileva. Isänsä oloinen.
Hän innostuu yhteisestä toiminnasta ja tekee askartelujaan huolellisesti keskittyen.
Häntä kutsutaan hymypojaksi, kun hän on yleensä aina hyväntuulinen ja nauravainen.
Kovin voimakkaasti hän ei pahaa tuultaan näytä, mutta menee kyllä vakavaksi, jos häntä vähänkin joudutaan ohjaamaan tai hän on jossakin asiassa väärässä.
Poikani haluaa tehdä asiat itsenäisesti ja onkin taitava ja omatoiminen.
Hän rakastaa kirjoja ja jaksaa kuunnella vaikka seitsemän kirjaa perätysten.
Palapelit ja rakentelut ovat hänelle mieluisia.
Parhaan ystävän kanssa lapseni naureskelee ja kikattaa ja keksii vitsejä ja höpsötyksiä.
Päiväkotipäivän aikana hän keskittyy tekemisiinsä niin, ettei näytä siltä, että hänellä olisi kovasti ikävä kotiin. Vapaapäivät ovat kuitenkin tärkeitä ja leikit veljen kanssa rakkaita.
Hän ei innostu nopeista muutoksista, vaan tekee mielellään asioita osaamallaan, hyväksi havaitulla tavalla.
Syö milloin sattuu olemaan sillä tuulella. Nukkuu tunnin tai vähän päälle.

Emme asettaneet erityisiä kasvastutavoitteita.
Esikoinen taisi sanoa pienenä näin: "Ei minua tarvitse kasvattaa. Minä kasvan ihan ruualla!"