keskiviikko 24. lokakuuta 2012

Kysyn, mistä kyyneleet tulevat

Jos välitän muista,
herkistyn herkästi heidän asioistaan
(heidän kanssaan tai joskus melkein kuin heidän puolestaan).

Itken tietysti muutenkin herkästi;
kirjoja, elokuvia, omia juttuja.

Minusta olisi tullut kelpo itkijänainen.

Nyt olen kai lähinnä nolo ja epäcool.

Vaihtoehdot ovat vaikeat:
Joko en välitä
tai en välitä välittämistäni
tai en välitä kyynelistä.

Jotenkin en pysty aivan vapaasti antamaan itsestäni lämpöä muille
- välissä on tämä itkemisen muuri,
josta en yhtään ymmärrä, mistä se rakentuu tai mihin sitä tarvitaan.

Elän helposti vähän etäisesti.

Itkenkö viimekädessä itseäni?
Sitä, että olen kaikesta suojautumisesta huolimatta kuitenkin lämmin ja välittävä?
Itkenkö itseäni - sitä, että sanon sanat, jotka olisin itse aikoinani tarvinnut kuulla?
Itkenkö mitä tahansa tärkeää, mitä tahansa, jolla on merkitystä?

Onko edes mitään tällaista syytä, ylipäätään mitään syytä?

Olenko vain väärässä ajassa
ja väärässä paikassa,
jossa kyynelille ei enää ole käyttöä eikä tilaa?

Aika pitkään vältin kyyneleitä.
Nyt olen ollut välittämättä niistä, mutta pelkään saavani vinksahtaneen maineen.
Haluaisin osata sanoa tärkeitä asioita ilman kyyneleitä.

Kerran tapasin naisen, joka oli vähän samanlainen,
itkijänainen, jonka kyyneleet kuvittivat tapahtunutta ja sen merkityksiä.
Muuten minusta tuntuu, ettei kukaan muu itke tilanteissa, joihin kyyneleet eivät kuulu.

Onko pakko olla vähän kova, ettei olisi liian pehmeä?




7 kommenttia:

Jukka kirjoitti...

Mutta,
voiko olla
mitään syytä
vältellä kyyneleitä?

Marikki kirjoitti...

Nolous, Jukka, nolous. Ja epäammatillisuus. Joskus sekin, että en haluaisi huomiota itseeni...
Ovatko nämä hyviä syitä, siitä en ole kokonaan varma...

Jukka kirjoitti...

Nolous on ymmärrettävä syy. Olen tosin ymmärtänyt sen niin, että kun tiedostamme mistä nolous aiheutuu, voimme päästää siitä irti ja olla sitä mitä oikeasti olemme. Tuntevia, inhimillisiä ihmisiä.

On varmaan joitain tilanteita, jossa olemme sellaisessa roolissa, jossa ensisijainen velvollisuus on olla tukena jollekulle. Vahvana selkänojana. Mutta ... silloinkin...eikö vahvuutta osoita myös kyky olla inhimillinen toiselle? Surunkin hetkellä?

Marikki kirjoitti...

Niin, sitä minäkin mietin, että onko se nyt oikeasti ihan niin kauheaa, jos olen herkkä ja että se näkyy, että sanojeni takana on vahvoja tunteita... Tähän asti itse tilanteissa ei ole tuntunut siltä, että se haittaisi... vaikka ehkä vähän ihmetyttää, jos toinen ei tunne herkkyttäni tässä suhteessa. Aika paljon on varmaan kiinni siitä, osaako itse kuitenkin olla luontevasti ja sopivasti itsensä kanssa. Sitä etsin. Ja ehkä vähän jotain estoa myös noille kyynelille - ihan rauhassa en tämän piirteen kanssa vielä osaa olla.

Elina Koivisto kirjoitti...

Olen jo useampaa postaustai lukiessa miettinyt, että sinulle voisi tehdä hyvää enneagrammi-teoriaan tutustuminen. Voisin kuvitella (vaikka periaatteessa toist ei saa analysoida), että olet luonteeltasi romantikko, individualisti, joka elää hyvin voimakkaasti tunteiden kautta. Suoittelen Seija Taivaisen kirjaa Mistä on hyvät tyypit tehty? Ehkä sieltä avautuisi aioita, jotka auttaiivat sinua itsesi hyväksymisen tiellä. Iloa, valoa ja siunausta syksyyn!

Jukka kirjoitti...

Minäkin suosittelen enneagrammiin tutustumista. Lämpimästi!

Marikki kirjoitti...

Mielenkiintoista... Elina: mitä hyötyä ajattelisit enneagrammeista voivan olla? Entä Jukka?