tiistai 21. elokuuta 2012

Flunssaisen (työ)nurinoita

Siirtymä kesälomasta arkeen
on ollut kuin askeltaisin kärpäspaperissa.
Ei rajuja liikkeitä, eikä energianpurkauksia
niinkuin viime elokuussa.
Ensimmäinen viikko meni jotenkin hermot pinnassa (teknologia ei toiminut ja pääkin vaati säätämistä),
toinen viikkoa alkoi myönteisemmin, mutta töiden jälkeen kaaduin tautisena sohvaan,
jossa hyhmin tänään koko päivän. Aamu näyttää, mitä huomenna teen.
Viime vuonnakin tuskailin heti alkuun sitä, että jouduin olemaan poissa töistä.
Silloin lapset olivat kipeänä.
Sen olen mielestäni jo ajatellut läpi. Osaan jotenkin olla sen kanssa.

Mutta nyt näyttää siltä, että jos lapset säilyvät lähestulkoon terveinä, niin vähintään minä sitten suoritan kaikki nämä päiväkodissa / koulussa tarjolla olevat infektiotaudit. Ei tunnu reilulle.
Luulin, että tarpeeksi monen kierroksen jälkeen saavuttaisin jonkinlaisen vastustuskyvytason,
jollaisesta jotkut opet ovat kertoneet. Tämä ei näköjään vielä ole se vuosi minun kohdallani.
Aiempina vuosina olen ollut lasten kanssa yhtäaikaa kipeä ja siis poissa lastenhoidon vuoksi.
Tuntuu tosi kummalliselta joutua vetämään rajaa siinä, milloin itse olen tarpeeksi kipeä ollakseni poissa töistä / terve palaamaan töihin. On aina vähän epämukavaa soittaa, että minä täällä nyt olen kipeä, enkä tule töihin...

Ja sitten on niitä epäselviä tilanteita, kuten nyt ehkä huominen. Olen ollut koko päivän levossa (ruokkimistoimia lukuunottamatta), on pikkuisen parempi olo, ei ole kuumetta. Aivan varmasti tekisi paranemisen kannalta hyvää olla levossa vielä yksi vuorokausi. Toisaalta myöskin varmaan jo jotenkin selviäisin opetustunneista, eikä sikäli olisi ihan pakko saada olla kotona... Jos jään kotiin poden huonoa omaa tuntoa ja jos menen töihin, tunnen ehkä kärsiväni vääryyttä. Ei kovin levollista. Tarvitsisin äidin, joka sanoisi, että nyt lapsi teet näin ja näin...

Ei ole helppoa olla se äitikään. Keskimmäinen yski rajusti aamulla. Sai jäädä pois koulusta. Oli aika pirteä koko päivän ja lopetti yskimisen kunnolla herättyään. Äsken vähän sattui mahaan.

***

Kaiken kaikkiaan on sellainen olo, että työhön pitää löytää uusi asenne.

Joku raja.

Että ei menisi niin kuin maanantaina, että kipeänä koko iltapäivän ja illan miettii seuraavan päivän tunteja, että saako niitä ollenkaan suunniteltua ja jos ei saa ja onkin aamulla terveempi, niin mitä sitten tehdään... eikä sitten rentoudu ja lepää, niinkuin voisi ja pitäisi, koska taka-alalla painaa tämä.

Joku raja.

Että jotain jäisi taakse, eikä kulkisi koko ajan mukana, koko ajan edessä.
Vieritän työtä edessäni, ennakoin koko ajan, koko ajan jotakin.

Joku raja.

Että se on tärkeää ja arvokasta, mutta ei yli muun. Että se on tärkeää ja arvokasta, mutta että riittää, ihan tavallinen riittää, ei aina enemmän ja parempaa.

Minulle on sovittu lyhennetty työaika tälle vuodelle.
Se ei vielä oikeastaan näy työajassa, kun työt jakautuvat vuodelle epätasaisesti.

Asenteessa se saisi jo näkyä
joku raja.




3 kommenttia:

Elina Koivisto kirjoitti...

Hyvä, että yrität laittaa jotain rajaa. Opettaja-lehdessä oli joskus artikkeli siitä, miten seiskan taso riittää opettajalle vallan mainiosti. Seiskan taso riittää ammatissa kuin ammatissa, varsinkin silloin, kun elää lapsiperheessä ruuhkavuosia. Viisautta rajanvetoon ja siunausta kaikkeen!

Marikki kirjoitti...

Niinpä :-). Minun realiteettini on tämä, että olen välillä poissa töistä. Ei vaan voi mitään: lapset on kipeänä ja itsekin sairastan näitä infektioita. Vaikka yritän kyllä pitää vastustuskykyä yllä, se vaan ei tunnu riittävästi onnistuvan.

Ainakin tämä opettaa taas tiettyä nöyryyttä suhteessa omiin suunnitelmiin. Suunnitelmat voi aina muuttaa, mikään ei ole niin kovin vakavaa (vaikka harmittaakin).
Sekin kyllä rasittaa, että helposti suunnittelen saman asian kolmeen tai neljään kertaa, kun aina uuden sairaspäivän jälkeen järjestelen asiat uudelleen...

Katja kirjoitti...

Tuo Elinan kommentti on Lohdullinen. Sillä huomautuksella voitaisiin aloittaa aina uusi lukukausi ja joku voisi pitkin lukuvuotta käydä muistuttamassa, kun itse kuitenkin unohtaa. Itse on aina itsensä pahin orjapiiskuri. Nuo puolikuntoisena töihin menemiset olivat minullekin tosi tuttuja opevuosina, mietin että tuplatyö jos jään pois (sijaisten saaminen vaikeaa, hommia ei luultavasti hoidettaisi kuten pitäisi, tuli myös tuntiharha, ajatteli että kuitenkin on neljä viisi oppituntia, eivätköhän ne jotenkin onnistu jne). Selviydyin tunneista, en tajunnut ajatella, montako tartutin... tai miten surkeasti hoitelin ne tunnit ja suunnittelin seuraavat. Terveenä olisi hoitunut paremmin. (Odotetaanko urheilijalta pulikuntoisena nappisuorituksia?) Noista ajatuskuvioista on tosi vaikea irrottautua!

Toivottasvasti siellä voidaan paremmin!

P.S. Jätin sinulle haasteen blogiini. http://vuorovetta.blogspot.fi/2012/08/hyvantuulen-kirjoja.html