perjantai 27. tammikuuta 2012

Kiukkuinen äksy osittaisella hoitovapaalla? (tai Pelkoja työetiikkapohdintojen taustalla)

Kun on kiire, voi sanoa: aion tehdä, mutta kun ei ole aikaa.
Jos aikaa on, eikä siltikään tee, aikailee.
Ja aikailemistaan peitelläkseen keksii ehkä jotakin muuta.

On hiukan pelottavaa ostaa aikaa.
Jos ajan on myynyt valmiiksi, velvoittanut ja valjastanut itsensä,
tietää sentään pysyvänsä ainakin sen ajan osalta poissa pahanteosta, kuten sanonta kuuluu.

Entä jos ajan ostaa itselleen,
eikä osaa käyttää sitä?
Kasailee mielikuvia etukäteen ja takakäteen
ja ne jäävätkin toteutumatta?
Entä jos aika vain valuu käsistä, eikä muutu miksikään sellaiseksi, joksi se oli aiottu?

Entä jos kiireetön äiti on yhtä kiukkuinen kuin kiireinenkin? Entä jos unelmat jäävät toteuttamatta, mansikat poimimatta? Joku sata teekupillista on ehkä juotu ja sen lisäksi enimmäkseen katsottu keskitasoisia brittiäisiä sarjoja ja pyöritty nurkissa päätä kääntämässä? Entä jos stressi ei vähene, kun ihminen alkaa stressailla sitten vaan niistä pienistä ja keskisuurista asioista?

Entä jos aika,
silloin kun sitä on "omana",
asettaakin ihmisen ikävällä tavalla vastakkain itsensä kanssa?
Kiireisyys ja tehokkuus on joskus aika mukavaa, silleen selkeän yksiarvoista (voin olla muuten mitä vaan ja tuli tuossa vähän turhaan huudettua lapsille, mutta ainakin oon tehokas).
Mitäs sitten, kun huutaa niille lapsille keskellä levollista selkeää ja kaunista kevätpäivää?
Tai jos tuli kyllä tilaisuus toteuttaa omia unelmia, mutta en toteuttanu - tai ei niistä nyt sitten vaan tullu mitään, oli varmaan väärät unelmat?
Kyllä olisi varminta pysyä töissä 
tekemässä yhteiskunnallisesti hyväksyttyjä, oikeita asioita.

Huh, huh.
Tällaista on mielessä.
Aion silti jäädä sille hoitovapaalle.  :-)

6 kommenttia:

Marikka kirjoitti...

Kirjoitit julki omatkin ajatukseni, juuri nyt. Uskalletaan sittenkin, jooko? Ei sen tarvitse ihmeellistä olla, ihan tavallista vaan.:)

Niina Oivi kirjoitti...

Vapaata huutoa ;)

Maria kirjoitti...

Hyvä sinä!!!
Yes ja hali

Elina Koivisto kirjoitti...

En ole tatunut hoitovapaalla olemista, vaikka tästä elämästä on kyllä tehokkuus kaukana. Koti ei ole siisti eikä lasten kanssa saa tehtyä mitään ihmeellistä. Kuitenkin uskon, että tämä on arvokasta aikaa lapsille ja itselleni.

Marikki kirjoitti...

Marikka: Uskalletaan vaan! Seuraan uteliaana sinun siirtoasi ja sen herättämiä ajatuksia... Ihan tavallinen oikeasti riittää, mutta silloin kun ratkaisuja tekee ja yrittää perustella, tuntuu, että pitäisi olla jotain muuta, jotain konkreettista.

Niina: :-)

Kiitos Maria!

Elina: minäkin olen tykännyt hoitovapaista. Niitä en muista kauheesti edes miettineeni, siis valintoina. Olen aika ylpeäkin jopa siitä, että käytin perhevapaita 6 vuotta yhteensä :-). Siinä sellainen pieni kotiäitiminä pääsi kehitteille... JOstain syystä tämä työajanlyhennys herättää toisenlaisia tunteita. Ehkä siksi, että kun nuorinkin on jo aika iso ja pätevä, ja koko ajan tuntuu, että ELÄMÄ HELPOTTUU - niin lyhennetty työaika ei sellaisella tavalla tunnu tarpeelliselta ja pelkästään perheen eduksi koituvalta, kuin aikanaan nuo hoitovapaat tuntuivat. Tämä tulisi enemmän ihan omaan tarpeeseen jossain mielessä (vaikka osa sitä tarvetta on kyllä se, että jaksaisin olla läheisempi ja mukavampi äiti lapsilleni :-)).

Liisa kirjoitti...

Voisi olla minun kirjoittamani postaus, paitsi etten olisi osannut sanoa tätä näin hyvin.

Pyöritty nurkissa päätä kääntämässä, just!

Mutta silti kannattaa uskaltaa.