keskiviikko 22. toukokuuta 2013

Jos annan jäätelöä, itketään siitä, että ei ole strösseleitä

Onko mahdollista opettaa lapsille kiitollisuutta?

Syyllistämällä ei. Mutta edes jotenkin?

Jos yksi kokee jotain mukavaa, toinen itkee sitä, ettei saanut samaa ja yhtä paljon. 
Yhden päivä menee melkein pilalle siitä, ettei saa kirjautua nettipalveluun, josta näkisi enemmän elokuvia, vaikka digiboxiltakaan hän ei ehdi katsoa sinne tallennettuja ohjelmia. 
Hänen kännykkäänsä mahtuu liian vähän pelejä. 
Jos keskustelen yhden kanssa kunnolla, toinen tai kolmas murjottaa siitä, ettei saa huomiota. 
Kaksi aamua ilman kurkkua ja kinkkua leivän päällä tarkoittaa kahta itkukohtausta asiasta. 
Naapurissa syödään grilliruokaa, miksei meillä? 

Tiedättekö, tuntuu aika epäreilulta.
En mitenkään kestäisi sitä, että yritän hyvää ja seurauksena on itkua ja valitusta. Ostin kesän ensimmäiset mansikat ja niistä saatiin irti kahdet mehevät itkut.

Lapset ovat tietenkin vielä lapsia
ja kesken,
näkevät vielä yksiulotteisesti, reagoivat päällimmäisenä olevaan...
Minun tehtäväni olisi ohjata näitä keskenolijoita.

Ehkä vaadin mahdottomia, kun haluaisin, että he osaisivat jotenkin olla kiitollisia siitä, mikä on,
vaikka se, mikä on, ei selviäisi vertailukilpailukarsinnoissa naapuria vastaa, kaveria vastaan, markkinoijan luomia mielikuvia vastaan...
En tarkoita, että minua kohtaan pitäisi olla erityisesti kiitollinen - vaan jotenkin laajemmin arvostaa tätä elämää ja sen hyviä lahjoja.

Mutta eihän sellaista voi vaatia,
enkä oikein osaa sellaista opettaa.
Mutta olisi suuri lahja nähdä elämässä todellista hyvää, sen sijaan, että katse kohdistuu joskus aika kuviteltuihinkin puutteisiin.

Joskus tuntuu, että tällaisen yltäkylläisyyden aikana on erityisen vaikea oppia arvostamaan saamaansa hyvää. Aina jossain olisi tarjolla enemmän, parempaa tai ainakin toisenlaista.

Voiko arvostamista opetella?
Opettaminen ainakin tuntuu vaikealta ja lähes mahdottomalta.

Toisaalta arvostamisen harjoittaminen tuntuu olevan olennainen osa ihmiskunnan uskonnollista ja eettistä perintöä. Itsen ymmärtäminen osaksi suurta kokonaisuutta, elämän kunnioittaminen, käskyt olla kadehtimatta ja kunnioittaa vanhempia, läsnäolon harjoittaminen, elämän lyhyyden ja ainutkertaisuuden mietiskely... Kai ne ovat harjoituksia arvostamisessa ja kiitollisuudessakin.
Onko "Jumalan tunteminen" ehkä hyvyyden näkemistä?

Totean siis, että ainakin minulla on vahva aatteelinen pohja sille, että arvostan arvostamista.
Silti, en tiedä, mitä sanoisin lapselle, joka ei kestä sitä, että hän saa liian vähän herkkuja tai jää paitsi jostain sosiaalisen median pintailmiöstä.
Niitä perinteisiä Afrikan nälkäiset lapset... ja isoisän aikaan syötiin pelkkää pettuleipää...  tarinoita olen tietysti jo kokeillut.
Ideoita?








8 kommenttia:

Elina Koivisto kirjoitti...

Tosi hyvää pohdintaa! Ihan samaa olen miettinyt tosi usein. Uskon, että paras keino on oma esimerkki. Toivottavasti he viimeistään aikuistuessaan muistavat äidin kiitollisen asenteen :).

Marmustoi kirjoitti...

Lasten kateus ja tyytymättömyys ovat vaikea asia kohdattavaksi. Silti uskon, että se ei ole mikään ylitsepääsemätön ilmiö.

Yksi vaihtoehto lienee se, että pyrkii itse keskittymään lasten olennaisiin ja keskeisiin tarpeisiin: 1. normaalit fyysiset tarpeet, kuten ravinto, uni ja liikunta 2. Psyykkiset ja emotionaaliset tarpeet kuten rakkaus ja läheisyys, perheen läsnäolo, huomioiminen, kannustus ja ohjaus 3. Henkiset tarpeet kuten oppiminen, itsensä tarpeelliseksi kokeminen ja haasteet.

Jos lapsen toiveet tai haaveet eivät mahdu näihin, voi kysyä kannattaako niitä huomioida lainkaan ja pyrkiä kiinnittämään huomio noihin aitoihin tarpeisiin. Viestiikö lapsi käninällään kenties mielekkään tekemisen puutettä, yhdessäolon tarvetta tai muuta vastaavaa. Uskon, että kannattaa ainakin yrittää lähestyä asiaa tästä näkökulmasta.

Nina kirjoitti...

Samoilla linjoilla Marmustoin kanssa. Toisinaan, jos käytös on minusta erityisen ikävää, annan kyllä reippaasti palautetta siitä mikä minusta on kohtuullista. Minun lapseni oli sitä mieltä että käytetty uudehko polkupyörä ei kelpaa koska silloin häntä sanottaisiin "köyhäksi". Sanoin että kyllä, olet tuomittu köyhäksi niin kauan kuin tässä taloudessa asut ja siitä ei enää edes keskustella :-D

Marikki kirjoitti...

Elina: On siinä omassa esimerkissäkin tietysti kilvoittelemista. Monesti aikuistenkin keskustelut keskittyvät siihen, mikä ei ole hyvin tai harmittaa. Ja tietysit jossain määrin niin saa ollakin. Ehkä joskus lapsissakin tulee kiinnitettyä liiaksi huomiota siihen, missä on kasvunvaraa ja kasvattamiselle tarvetta.

Marmustoi: Ihana kommentti sikäli, että kirjoitin tämän postauksen perään vielä tekstin juuri siitä, että mitähän mahtavat lapseni todella tässä tilanteessa tarvita vs. haluta. Sen ajatteleminen auttoi, ainakin vähän. Tarpeiden kohtaamisessa tosin on se vaikeakin puoli, että aina voimat ja kyvyt eivät riitä tarpeisiin vastaamiseen. Onneksi kuitenkin usein jotain oikean suuntaista on tehtävissä.

Nina: Meillä on kanssa tätä "köyhäilyä" harrastettu ja harrastetaan. Joskus mietin, että kokevatko lapset sen sitten kohtuuttomana, että ensin mennään (melkein kaikessa) vähemmällä kuin ne "kaikki muut" ja sitten vielä pitäisi olla kiitollinen :-). Toisaalta luotan siihen, että kyllä lapset kuitenkin jossain mielessä tajuavat, että me elämme elämäämme omassa tilanteessamme ja joskus myös vähän erilaisista arvoista käsin kuin ne varakkaat naapurit...

mm kirjoitti...

Kaksi vastausta - tai vastauksen puutetta = selittelyä ja kokemusta:

1. Kaksi ihan erilaista lasta. Toinen säännösteli itse saamansa hyvän eli teki ohjelman itselleen saamistaan karkeista,esim kuinka monta karkkia kunakin päivänä, että riittää paremmin. Toinen hotkaisi kaiken heti ja alkoi pian kerjätä toiselta - ja jopa koki jollain omituisella tavalla, että toisen olisi pitänyut antaa hänelle...

3. Kolme ihan eri maailmaa Thaimaassa. Me suomalaiset, jolla oli kaikki hyvin, mutta rahaa vain keskinkertaisesti. Koulukaverit rikkaista jenkkiperheistä, joissa rahaa oli paljon ja lapset saivat kaikkea ja paljon. Thaimaan köyhä ympäristö, jossa monellakaan ei ollut paljon mitään, koska perhe eli kädestä suuhun...

En löytänyt oikeaa vastausta. LÄhin oli se, että vanhemmat yrittävät olla tasapuolisia, mutta aina se ei ole mahdollista, koska tarpeet ovat kulloinkin erilaisia. Loppujen lopuksi tuloksen pitäisi olla tasapuolinen.

Täytyypä kysyä, mikä olisi ollut oikea vastaus...

Marikki kirjoitti...

mm: kerro sitten minullekin! Meillä on yksi, jolle mikään ei tunnu riittävän. Muut ovat säännösteleviä. Tämän yhden kanssa olin juuri kahvilassa donitsilla. Hän nautti donitsista, mutta alkoi sitten inistä, että haluaa TOISEN donitsin. Ehkä hän velkoo. Ehkä en huomaa tarpeeksi hänen muita tarpeitaan ja hän yrittää näin...

Meillä on vähintään aikuisilla usein mielessä näitä erilaisia maailmoja. Jotenkin vaatii älytöntä viisautta yrittää välittää jotain siitä, että kaikilla ei ole aivan samoja mahdollisuuksia ja että siksi olisi hyvä arvostaa omaa elämäänsä lapsille --- saamatta heitä kuitenkaan syyllisiksi siitä, että heillä on monenlaisia haluja ja tarpeita, jotka eivät ole vääriä kaikesta maailman epätasa-arvosta huolimatta ja jotka liittyvät heidän elämässään ihan oikeisiin asioihin ja kantavat merkityksiä, joita en halua erityisesti kiistää. Ja koska en saa itseäni ihan näin monitahoisiin mietteisiin kesken arkisten toimien tyydyn sitten vaan tällaisiin "mietipä nyt että kannattaako tästä valittaa" -kommentteihin.

Marikki kirjoitti...

mm: kerro sitten minullekin! Meillä on yksi, jolle mikään ei tunnu riittävän. Muut ovat säännösteleviä. Tämän yhden kanssa olin juuri kahvilassa donitsilla. Hän nautti donitsista, mutta alkoi sitten inistä, että haluaa TOISEN donitsin. Ehkä hän velkoo. Ehkä en huomaa tarpeeksi hänen muita tarpeitaan ja hän yrittää näin...

Meillä on vähintään aikuisilla usein mielessä näitä erilaisia maailmoja. Jotenkin vaatii älytöntä viisautta yrittää välittää jotain siitä, että kaikilla ei ole aivan samoja mahdollisuuksia ja että siksi olisi hyvä arvostaa omaa elämäänsä lapsille --- saamatta heitä kuitenkaan syyllisiksi siitä, että heillä on monenlaisia haluja ja tarpeita, jotka eivät ole vääriä kaikesta maailman epätasa-arvosta huolimatta ja jotka liittyvät heidän elämässään ihan oikeisiin asioihin ja kantavat merkityksiä, joita en halua erityisesti kiistää. Ja koska en saa itseäni ihan näin monitahoisiin mietteisiin kesken arkisten toimien tyydyn sitten vaan tällaisiin "mietipä nyt että kannattaako tästä valittaa" -kommentteihin.

Marikki kirjoitti...

mm: kerro sitten minullekin! Meillä on yksi, jolle mikään ei tunnu riittävän. Muut ovat säännösteleviä. Tämän yhden kanssa olin juuri kahvilassa donitsilla. Hän nautti donitsista, mutta alkoi sitten inistä, että haluaa TOISEN donitsin. Ehkä hän velkoo. Ehkä en huomaa tarpeeksi hänen muita tarpeitaan ja hän yrittää näin...

Meillä on vähintään aikuisilla usein mielessä näitä erilaisia maailmoja. Jotenkin vaatii älytöntä viisautta yrittää välittää jotain siitä, että kaikilla ei ole aivan samoja mahdollisuuksia ja että siksi olisi hyvä arvostaa omaa elämäänsä lapsille --- saamatta heitä kuitenkaan syyllisiksi siitä, että heillä on monenlaisia haluja ja tarpeita, jotka eivät ole vääriä kaikesta maailman epätasa-arvosta huolimatta ja jotka liittyvät heidän elämässään ihan oikeisiin asioihin ja kantavat merkityksiä, joita en halua erityisesti kiistää. Ja koska en saa itseäni ihan näin monitahoisiin mietteisiin kesken arkisten toimien tyydyn sitten vaan tällaisiin "mietipä nyt että kannattaako tästä valittaa" -kommentteihin.