lauantai 8. joulukuuta 2012

Mummolassa

Mummolassa oli suuri tuvan pöytä, joka oli maalattu paksulla vaaleansinisellä maalilla. Pöydän jalkojen välissä, poikkipuuna, oli laatiko, joka oli niin suuri, että menin lapsena siihen makaamaan. Kuuntelin ääniä pöydän alta. Kelloa, joka löi. Keinutuolia. Puheensorinaa.
Vähän vanhempana luin Seuraa tai Apua kammarin hetekassa ja ihmettelin väritelevisiota, jossa ihmisten kasvot värjäytyivät pinkeiksi ja oransseiksi.

Muistan lämmöllä mummiani ja ukkiani, jotka aikalaistensa tavoin kantoivat osansa sodan taakasta. Minulle siitä ei juuri puhuttu, mutta jotain ymmärrän silti. Kiitos, rakkaat.

4 kommenttia:

Nina Bille kirjoitti...

Mummolan pöydän alla on ollut hyvä olla vaan ... Muistojesi myötä palaisin minäkin omiin mummola-muistoihin hetkeksi ... Muistan myös sodasta vaikenemisen, vaikkakin ukin puuttuva sormi siitä päivittäin muistutti.

Marikki kirjoitti...

Niin, minä olen tosiaan vasta myöhemmin tajunnut millainen tragedia sen kaiken on täytynyt olla... Mummilla maatila & lapset hoidettavana, kunnes haavoittunut puoliso tuli sodasta kotiin... Tämä siis äidin puolella.. Isäni puolestaan syntyi kuukauden melkein viimeisenä päivänä ja perhe iloitsi, kun vauvastakin saatiin sen päättyvän kuukauden säännöstellyt ruoka-annokset.
On se ollut tosiaan aika toinen...

Linnea kirjoitti...

Minä muistan ummola keittiön pöydästä aina Lievestuoreen Liisan, Irwinnin laulamana.
Söin mesikämmen-juustolla voideltua näkkäriä ja mietin laulua kuunnellessani Liisaa. *tyttö tehtaan varjoisan...*

mm kirjoitti...

Tulet huomaamaan, kuinka hassua on se, että sinun kotisi on se mummola, jota joku myöhemmin muistelee...